Tarkoituksenani oli jakaa tämä taannoin kuulemani helluntaihin sopiva tarina jo eilen, kunnes yhtäkkiä tajusin, että olin kuukahtanut iltayöunille olohuoneen sohvalle. Onneksi kristilliseen traditioon kuuluu, että juhlia vietetään antaumuksella monta päivää, joten aihe on edelleen ajankohtainen.
***
Aiemmin tänä keväänä istuin iltaa ystäväporukassa, ja jotenkin keskustelu kääntyi siihen, miten itse kukin meistä oli kokenut ja ymmärtänyt kristinuskon lapsuudessaan. Minä muistelin muun muassa, kuinka seurakunnan päiväkerhossa meitä oli pyydetty piirtämään kuva Jumalasta (näen täältä asti, kuinka eräät lukijakuntaani kuuluvat teologit kohottelevat kulmakarvojaan närkästyneenä; ei nyt kuitenkaan takerruta sivuseikkoihin!). Viisivuotiaan Siirin Jumala oli hattivattimainen olento, jolla oli iloisesti hymyilevät kasvot ja tietenkin risuparta. Vaikka jumalakuvani on sittemmin monipuolistunut ja abstrahoitunut, joskus kaipaan tuota konkreettista Taivaan Isää.
Eräs ystävistäni kertoi puolestaan viehättävän tarinan, jossa näin heti ainekset useampaankin helluntaisaarnaan. Katolisessa perheessä kasvanut ystävä oli pienenä tyttönä kysynyt isältään
kirkossa, miksi tämä rukoili avoimet kädet kohotettuina. Isä oli
rukoilun lomassa yrittänyt selittää, että hän halusi näin ilmaista avoimuuttaan Pyhän Hengen läsnäololle, mutta keskustelu oli jäänyt kesken. Ystäväni oli
kuitenkin painanut selityksen mieleensä ja herkkänä lapsena huolestunut
hieman.
Mitä jos isä ei joka kerta tuntenutkaan Pyhää Henkeä
rukoillessaan?
Mitä jos Henki ei aina laskeutunutkaan isän avoimiin
käsiin?
Siitä seuraisi varmasti mielipahaa, ehkä jopa epäonnea.
Ystäväni oli päättänyt hieman
avittaa vanhempansa rukouselämää. Kun isä seuraavan kerran rukoili
kirkossa, lapsi puhalsi vaivihkaa hänen avoimiin kämmeniinsä. Isä jatkoi hiljaa
rukoilemista, mikä oli tulkittava hyväksi merkiksi. Oli selvää, ettei
hän lainkaan aavistanut, että hänen käsiinsä henkäili pieni tyttö eikä suuri Henki.
Koska suunnitelma onnistui, ystäväni toimi Pyhän Hengen apulaisena useita kertoja. Eikä isä myöhemminkään
näyttänyt huomaavan, mistä kumpusi se henkäys, joka hänen kämmeniään
kutitteli.
maanantai 28. toukokuuta 2012
tiistai 22. toukokuuta 2012
Kuistilla
Istun kuistilla ja yritän pakottaa itseni lukemaan saksankielistä artikkelia, jossa analysoidaan, kuinka varhaiskristillinen filosofi Origenes Aleksandrialainen käyttää prosopopoeiaa argumentaationsa tehosteena. En vielä pari päivää sitten ollut edes kuullut koko käsitteestä. Artikkeli on jonkun italialaisen filologin kirjoittama ja liittyy pikemminkin klassiseen retoriikkaan kuin omaan alaani myöhäisantiikin teologiaan. Onnistuin kahlaamaan sen jo kerran läpi; kohta pitäisi omaksua analyyttisempi ote ja tiivistää 20 saksankielistä sivua kahteen englanninkieliseen sivuun. Ne toimitan professori A:lle, jonka tutkimusassistenttina työskentelen tämän kesän. Onneksi tästä huvista edes maksetaan!
Vieressäni Sonya on syventynyt kunnioitusta herättävän A2-kokoisen miellekartan äärelle, josta hän kopioi tietoa muistilapuille viime hetken pänttäystä varten. Aiheena näkyy olevan "Paul and Gender". Tarjosin Sonyalle turvapaikan kuistilta, sillä undergradien asuttaman Cruddas Housen seinät on tehty pahvista ja huolimatta nyt tenttiaikana vallitsevasta exam quietista keskittyminen on usein hankalaa.
Kuistille aukeavan suuren avoimen ikkunan takana Ant makaa välillä sängyllään ja istuu välillä tietokoneensa ääressä epätoivoisen näköisenä. Äsken kävimme syvällisen keskustelun mallia:
A: "I'm so bored..."
S: "You should go for a run! The weather is gorgeous!"
A: "I hate running. I just want to eat cake..."
Poor guy.
Kuistia rajaavan tiiliaidan toisella puolella katedraalin puutarhurit tekevät istutustöitä ja huutelevat toisilleen.
Katolla laulaa lasten vesipilliltä kuulostava pikkulintu. Lähipuussa kujertaa kyyhkynen.
Äsken idyllimme särki kovaääninen musiikki, joka kantautui Baileyn varrelta. "Singularly unhelpful", mutisi Sonya. Pohdimme hetken, oliko kappale Rockysta vai Rambosta. Emme tulleet mihinkään tulokseen - paitsi siihen, että meidän pitää järjestää tyttöjen Rambo-elokuvailta.
Vaikka postgradin elämässä opiskelu ei koskaan lopu, sateisen huhtikuun ja melkein yhtä epäilyttävän toukokuun alkupuolen jälkeen täällä on taas kesä.
Vieressäni Sonya on syventynyt kunnioitusta herättävän A2-kokoisen miellekartan äärelle, josta hän kopioi tietoa muistilapuille viime hetken pänttäystä varten. Aiheena näkyy olevan "Paul and Gender". Tarjosin Sonyalle turvapaikan kuistilta, sillä undergradien asuttaman Cruddas Housen seinät on tehty pahvista ja huolimatta nyt tenttiaikana vallitsevasta exam quietista keskittyminen on usein hankalaa.
Kuistille aukeavan suuren avoimen ikkunan takana Ant makaa välillä sängyllään ja istuu välillä tietokoneensa ääressä epätoivoisen näköisenä. Äsken kävimme syvällisen keskustelun mallia:
A: "I'm so bored..."
S: "You should go for a run! The weather is gorgeous!"
A: "I hate running. I just want to eat cake..."
Poor guy.
Kuistia rajaavan tiiliaidan toisella puolella katedraalin puutarhurit tekevät istutustöitä ja huutelevat toisilleen.
Katolla laulaa lasten vesipilliltä kuulostava pikkulintu. Lähipuussa kujertaa kyyhkynen.
Äsken idyllimme särki kovaääninen musiikki, joka kantautui Baileyn varrelta. "Singularly unhelpful", mutisi Sonya. Pohdimme hetken, oliko kappale Rockysta vai Rambosta. Emme tulleet mihinkään tulokseen - paitsi siihen, että meidän pitää järjestää tyttöjen Rambo-elokuvailta.
Vaikka postgradin elämässä opiskelu ei koskaan lopu, sateisen huhtikuun ja melkein yhtä epäilyttävän toukokuun alkupuolen jälkeen täällä on taas kesä.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Alihankintaa
Kun ei itse jaksa/viitsi/ehdi bloggailla, voi onneksi ulkoistaa raportoinnin tunnollisemmille bloggareille (ja taitavammille valokuvaajille). Kahden suomalaisneidon seikkailua Koillis-Englannissa voi maanantaihin asti seurata täällä!
perjantai 11. toukokuuta 2012
Kuulumisia sateiselta saarelta
Siinä vaiheessa, kun englantilainen kaverini, joka seuraa blogiani Google Translaten avulla (terveisiä Edmundille!), huomautti Facebook-seinälläni, että kuuluisa deadlineni oli mennyt jo aikoja sitten ja nyt olisi syytä palata blogin ääreen, oli varsin ilmeistä, että virtuaalihiljaisuutta oli jatkunut aivan liian kauan. Nyt yritän korjata asian ja päivittää menneiden viikkojen kuulumisia, niin että lukijani pääsevät ajan tasalle ja voin sitten keskittyä taas päiväkohtaisempaan bloggailuun. Tuo taannoinen paastohaasteeni tosin osoitti, etten ole päivittäinen bloggailija. Loppuvaiheessa annoin itselleni reilusti luvan olla kirjoittamatta joka päivä; minulle riitti se, että kirjoitusaktiivisuuteni joka tapauksessa eneni merkittävästi - ja blogi sai valtavat määrät lisää liikennettä! Lupaan kirjoittaa joskus ihan oman postauksen hakusanoista, joiden avulla ihmiset päätyvät lukemaan vuodatuksiani. (Blogimaailmaa tuntemattomille todettakoon, että voin seurata Google-osumia blogini tilastoista; mitään yksityiskohtaisia käyttäjätietoja minulle ei tietenkään välity). Olen saanut huomata, että blogini, jossa käsitellään kaikkea mahdollista tirkistelysyytöksistä teologianhistoriaan, löytää tiensä aika villeihin ja eetokseltaan erityyppisiin Google-hakuihin...
Mutta siis: sitten viime näkemän olen...
... emännöinyt Meriä ja Mikkoa, jotka tulivat ilahduttamaan minua pariksi päiväksi. Peitettyään (ex-)kämppikseni verhon takana vaanineen paavijulisteen post it -lapulla he ilmeisesti viihtyivät Durhamissa oikein hyvin. Minun mieleeni jäivät erityisesti retki kauniiseen ja historiaa huokuvaan Edinburghiin, suomalaiskansallinen pussikaljavaellus läheiselle Observatory Hillille (oluenkulutukseni kasvoi muuten huomattavasti heti, kun ko. suomalaisvahvistukset ilmaantuivat Durhamin asemalle; brittiystäväni ovat harmikseni olleet kiinnostuneempia lipittämään Kopparbergiä kuin tutustuttamaan minut paikalliseen olutkulttuuriin) ja tunnelmallinen ilta paikallisessa Rose Tree Innissä, jossa englantilainen pubiruoka näytti parhaat puolensa.
... saanut verta, hikeä ja kyyneleitä vuodatettuani valmiiksi Nine-Month Review'n eli läjän paperia, joka koostui pitkästä väitöskirjatematiikkaani liittyvästä esseestä, alustavasta väitöskirjan rungosta, ajankäyttösuunnitelmasta ja laitoksen nettisivuille tarkoitetusta "tutkijaprofiilista". Kirjoitin Gregorios Nyssalaisen aistiteologiasta ja valitsin vaatimattomasti vastustajakseni Cambridgen uskonnonfilosofian professorin Sarah Coakleyn, joka lienee aikamme kuuluisimpia naissystemaatikkoja (inhoan ammattinimikkeisiin yhdistettyjä nais-etuliitteitä, mutta tässä yhteydessä se välittää jokseenkin olennaista informaatiota). Kirjoitusprosessi oli hämmentävän raastava ja ahdistavan akateemis-lingvistisen alemmuuskompleksin sävyttämä, mutta helpotuksekseni ohjaajien reaktiot olivat myönteisiä. Myöhemmin tässä kuussa minun täytyy vielä keskustella koko paperinivaskasta puolueettoman paneelin kanssa, mutta ilmeisesti kyseessä on lähinnä muodollisuus. Ahdistuksesta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - nyt tuntuu siltä, että olen vihdoin päässyt kirjoittamisen makuun ja uskallan suhtautua varovaisen optimistisesti väikkäriprojektiini, jonka tarkka aihe hahmottuu edelleen.
... hakenut kesätyötä professorin tutkimusassistenttina. Keikka helpottaisi taloudellista tilannettani, opettaisi yhtä ja toista patristisesta tutkimuksesta, parantaisi saksan kielen taitoani ja - pakko kai tämäkin on todeta - näyttäisi hyvältä cv:ssä, sillä professori A on alallamme tunnettu hahmo. Tästä pitäisi kuulua jotain ihan näinä päivinä.
... järjestänyt megalomaaniset vappujuhlat. Juttu lähti liikkeelle varsin vaatimattomasti siitä, että päätin tehdä simaa. Yritin ensin kaikin keinoin salata koko projektin, sillä taannoisen saunadokumenttiskandaalin jälkeen en halunnut tulla tunnetuksi hulluna suomalaiseukkona, joka valmistaa alkoholia omassa keittiössään. Melko pian kuitenkin osoittautui, että siinä missä lauteilla itkevät suomalaismiehet herättävät moraalista hämmennystä, alkoholinvalmistusta pidetään aivan legitiiminä harrastuksena kristillisessä collegessamme. Ota nyt sit näistäkin selvää... Joka tapauksessa simaprojektini kasvoi hetken mielijohteesta valtaviksi vappujuhliksi, joita varten komensin kämppikset koristelemaan olohuoneen ilmapalloilla ja lipuilla samaan aikaan, kun itse paistoin 30 tippaleipää ja 40 munkkia. En ollut tehnyt kumpiakaan yksin ikinä, mutta perfektionistis-impulsiiviseen tyyliini päätin heti ottaa haltuun kaikki mahdolliset variaatiot donitseista munkkipossuihin. Munkinpaiston jumalat olivat puolellani ja illasta muodostui yleisömenestys. Kuvittelin ottavani tyylikkäitä vappuruokakuvia blogia varten, mutta kaikki suomalaisen vapun hyvät hedelmät katosivat parempiin suihin sitä mukaa, kun sain ne öljyn keskeltä ongittua. Reseptiäkin olen jo ehtinyt jakaa useammalle taholle. Minua on siis kiittäminen siitä, että kohta munkkipossut - muiden haitallisten tuontilajien ohella - rantautuvat maailman toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin!
... ostanut juoksutrikoot! Kahdet juoksutrikoot! Kyseessä on mielestäni edelleen maailman epäilyttävin vaatekappale (jossain alitajuntani sopukoissa Ned Flanders hokee: "Feels like I'm wearing nothing at all! Nothing at all! Nothing at all!"), mutta minulle tämä on aikamoinen saavutus, sillä vielä viisi vuotta sitten en useammastakaan syystä olisi ikinä voinut edes kuvitella ahtautuvani moisiin lycra-makkarankuoriin. Be afraid, riverbanks, be very afraid!
... löytänyt uudelleen yhteyden Italian-äitihahmooni Susannaan, joka ei jostain syystä ollut saanut kirjettäni Englannista ja oli kadottanut yhteystietoni kokonaan. Onneksi Susanna oli löytänyt Googlen avulla tuon edellä mainitun tutkijaprofiilin, jonka olin lisännyt vain pari päivää aiemmin, ja päässyt sitä kautta jäljilleni. Pari päivää sitten kurkin Skypen välityksellä vanhaan kotiini Roomaan. Che nostalgia! Manchesterista pääsisi lennähtämään vierailulle alle 40 punnalla. Täytyy pohtia, mahtuisiko visiitti kesän palapeliin, johon pitäisi sovittaa myös road trip Skotlantiin, vierailu Suomeen ja kaasoilumatka Dominikaaniseen tasavaltaan.
Tässä päällimmäiset kuulumiset sateiselta saarelta. Saatan tulla lisäämään tähän postiin vielä muutaman kuvan, mutta sinkoan sen kuitenkin nettiavaruuteen jo nyt ilman enempää viivyttelyä. Katsotaan, josko onnistuisin taas omaksumaan hieman paremman bloggailurutiinin...
Mutta siis: sitten viime näkemän olen...
... emännöinyt Meriä ja Mikkoa, jotka tulivat ilahduttamaan minua pariksi päiväksi. Peitettyään (ex-)kämppikseni verhon takana vaanineen paavijulisteen post it -lapulla he ilmeisesti viihtyivät Durhamissa oikein hyvin. Minun mieleeni jäivät erityisesti retki kauniiseen ja historiaa huokuvaan Edinburghiin, suomalaiskansallinen pussikaljavaellus läheiselle Observatory Hillille (oluenkulutukseni kasvoi muuten huomattavasti heti, kun ko. suomalaisvahvistukset ilmaantuivat Durhamin asemalle; brittiystäväni ovat harmikseni olleet kiinnostuneempia lipittämään Kopparbergiä kuin tutustuttamaan minut paikalliseen olutkulttuuriin) ja tunnelmallinen ilta paikallisessa Rose Tree Innissä, jossa englantilainen pubiruoka näytti parhaat puolensa.
... saanut verta, hikeä ja kyyneleitä vuodatettuani valmiiksi Nine-Month Review'n eli läjän paperia, joka koostui pitkästä väitöskirjatematiikkaani liittyvästä esseestä, alustavasta väitöskirjan rungosta, ajankäyttösuunnitelmasta ja laitoksen nettisivuille tarkoitetusta "tutkijaprofiilista". Kirjoitin Gregorios Nyssalaisen aistiteologiasta ja valitsin vaatimattomasti vastustajakseni Cambridgen uskonnonfilosofian professorin Sarah Coakleyn, joka lienee aikamme kuuluisimpia naissystemaatikkoja (inhoan ammattinimikkeisiin yhdistettyjä nais-etuliitteitä, mutta tässä yhteydessä se välittää jokseenkin olennaista informaatiota). Kirjoitusprosessi oli hämmentävän raastava ja ahdistavan akateemis-lingvistisen alemmuuskompleksin sävyttämä, mutta helpotuksekseni ohjaajien reaktiot olivat myönteisiä. Myöhemmin tässä kuussa minun täytyy vielä keskustella koko paperinivaskasta puolueettoman paneelin kanssa, mutta ilmeisesti kyseessä on lähinnä muodollisuus. Ahdistuksesta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - nyt tuntuu siltä, että olen vihdoin päässyt kirjoittamisen makuun ja uskallan suhtautua varovaisen optimistisesti väikkäriprojektiini, jonka tarkka aihe hahmottuu edelleen.
... hakenut kesätyötä professorin tutkimusassistenttina. Keikka helpottaisi taloudellista tilannettani, opettaisi yhtä ja toista patristisesta tutkimuksesta, parantaisi saksan kielen taitoani ja - pakko kai tämäkin on todeta - näyttäisi hyvältä cv:ssä, sillä professori A on alallamme tunnettu hahmo. Tästä pitäisi kuulua jotain ihan näinä päivinä.
... järjestänyt megalomaaniset vappujuhlat. Juttu lähti liikkeelle varsin vaatimattomasti siitä, että päätin tehdä simaa. Yritin ensin kaikin keinoin salata koko projektin, sillä taannoisen saunadokumenttiskandaalin jälkeen en halunnut tulla tunnetuksi hulluna suomalaiseukkona, joka valmistaa alkoholia omassa keittiössään. Melko pian kuitenkin osoittautui, että siinä missä lauteilla itkevät suomalaismiehet herättävät moraalista hämmennystä, alkoholinvalmistusta pidetään aivan legitiiminä harrastuksena kristillisessä collegessamme. Ota nyt sit näistäkin selvää... Joka tapauksessa simaprojektini kasvoi hetken mielijohteesta valtaviksi vappujuhliksi, joita varten komensin kämppikset koristelemaan olohuoneen ilmapalloilla ja lipuilla samaan aikaan, kun itse paistoin 30 tippaleipää ja 40 munkkia. En ollut tehnyt kumpiakaan yksin ikinä, mutta perfektionistis-impulsiiviseen tyyliini päätin heti ottaa haltuun kaikki mahdolliset variaatiot donitseista munkkipossuihin. Munkinpaiston jumalat olivat puolellani ja illasta muodostui yleisömenestys. Kuvittelin ottavani tyylikkäitä vappuruokakuvia blogia varten, mutta kaikki suomalaisen vapun hyvät hedelmät katosivat parempiin suihin sitä mukaa, kun sain ne öljyn keskeltä ongittua. Reseptiäkin olen jo ehtinyt jakaa useammalle taholle. Minua on siis kiittäminen siitä, että kohta munkkipossut - muiden haitallisten tuontilajien ohella - rantautuvat maailman toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin!
... ostanut juoksutrikoot! Kahdet juoksutrikoot! Kyseessä on mielestäni edelleen maailman epäilyttävin vaatekappale (jossain alitajuntani sopukoissa Ned Flanders hokee: "Feels like I'm wearing nothing at all! Nothing at all! Nothing at all!"), mutta minulle tämä on aikamoinen saavutus, sillä vielä viisi vuotta sitten en useammastakaan syystä olisi ikinä voinut edes kuvitella ahtautuvani moisiin lycra-makkarankuoriin. Be afraid, riverbanks, be very afraid!
... löytänyt uudelleen yhteyden Italian-äitihahmooni Susannaan, joka ei jostain syystä ollut saanut kirjettäni Englannista ja oli kadottanut yhteystietoni kokonaan. Onneksi Susanna oli löytänyt Googlen avulla tuon edellä mainitun tutkijaprofiilin, jonka olin lisännyt vain pari päivää aiemmin, ja päässyt sitä kautta jäljilleni. Pari päivää sitten kurkin Skypen välityksellä vanhaan kotiini Roomaan. Che nostalgia! Manchesterista pääsisi lennähtämään vierailulle alle 40 punnalla. Täytyy pohtia, mahtuisiko visiitti kesän palapeliin, johon pitäisi sovittaa myös road trip Skotlantiin, vierailu Suomeen ja kaasoilumatka Dominikaaniseen tasavaltaan.
Tässä päällimmäiset kuulumiset sateiselta saarelta. Saatan tulla lisäämään tähän postiin vielä muutaman kuvan, mutta sinkoan sen kuitenkin nettiavaruuteen jo nyt ilman enempää viivyttelyä. Katsotaan, josko onnistuisin taas omaksumaan hieman paremman bloggailurutiinin...
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Yksi sana:
DEADLINE.
Tämä blogi palaa maailmankartalle taas 23.4. Nyt menossa ovat ihan muut kirjoitushommat. Urgh.
Tämä blogi palaa maailmankartalle taas 23.4. Nyt menossa ovat ihan muut kirjoitushommat. Urgh.
perjantai 6. huhtikuuta 2012
38: Kirkkokuntakriisi
Tänään menin katoliseen kiirastorstain messuun. Olen jo pitkään kuullut juttuja katolisen seurakunnan pienimuotoisesta yhteisöllisyydestä ja lempeästä kaitsijasta isä Tonysta, mutta lykännyt vierailua ennen kaikkea siksi, että olen pelännyt viihtyväni. Nyt menin ja viihdyin - juuri niin kuin pelkäsin.
Voin nyt puoli vuotta diasporassa oleiltuani todeta, että luterilaisen identiteetin ylläpitäminen on vaikeaa, kun sen tukena ei ole yhteisöä. Minulle luterilaisuus ei ole koskaan ollut kovin opillinen valinta. Olen sellainen tapaus, jota englanniksi kutsuttaisiin "kehtoluterilaiseksi" - luterilaisen perinteen helmoissa kasvanut ja siksi siihen kiintynyt ja kiinnittynyt. Nyt, kun ympäriltäni ovat kadonneet sekä luterilainen seurakuntayhteisö että samaan tunnustuskuntaan kuuluvat teologit ja teologian opiskelijat, olen joutunut tuuliajolle.
Olen tänä vuonna käynyt kirkossa enemmän kuin pitkään aikaan, mutta uskollinen sinnittelyni anglikaanien vieraana ei näytä kantavan hedelmää. Ikivanha katedraali, liturginen rikkaus ja kuoron enkelilaulu puhuttelevat edelleen. Valitettavasti kuulun kuitenkin myös seurakuntaan, jossa minua ei vieläkään tunnisteta, vaikka istun penkissä joka viikko - ellen sitten ole opettamassa pyhäkoulua saman seurakunnan lapsille. Jumalanpalveluslehdyköitä jakavat tädit luulevat usein, että olen turisti, ja yllättyvät, kun ilmoitan osallistuvani messuun. Samoin kuulun seurakuntaan, joka tuntuu tuudittautuneen porvarilliseen uneen ja olevan kiinnostuneempi rakennuksen ylläpidosta ja kuningattaren moraalisesta esimerkistä kuin Kristuksesta ja maailman hädästä. Kuulun seurakuntaan, jonka liturgia on niin monisanainen ja vaihteleva, etten teologisesta koulutuksestani huolimatta vieläkään tajua, mihin kaikkia rukouksia tarvitaan. Palaan usein kotiin jonkinlaisen logomanian vallassa, pää niin täynnä sanoja, ettei jumalanpalveluksesta tahdo jäädä mieleen mitään punaista lankaa. Jopa kansallisromanttis-koristeellinen anglikaaninen puheenparsi, joka epäilemättä soi jonkun vähemmän kirkkokuntakriisiytyneen korvissa kauniina ja avarana, tuntuu imelältä lässytykseltä.
Haluan perusasioita. Yksinkertaisuutta. Yhteisöllisyyttä.
En ole tätä ennen uskaltanut mennä katoliseen messuun, sillä olen aavistanut, ettei se ainakaan helpota kriisiäni. Aiemmista ulkomaanpyrähdyksistäni poiketen olen täällä vielä ainakin kaksi ja puoli vuotta, joten nyt ei sopisi integroitua uskonyhteisöön, johon en koskaan voi täysin kuulua. Ellen sitten vaihda kirkkokuntaa. Ja sitä sisäistä keskustelua en millään tahtoisi aloittaa. Minulle se tarkoittaisi nimittäin myös keskustelua omasta pappiskutsumuksestani, joka samoin tuntuu täällä kovin etäiseltä ja epämääräiseltä mutta voi Suomeen palattuani muuttua taas ajankohtaiseksi. Nyt lienee siis väärä aika tehdä suuria ratkaisuja.
Toisaalta katolinen kirkko on aina merkinnyt minulle monia hyviä asioita. Se on ollut kirkkoni Saksassa ja Kanadassa, jossa papit oma-aloitteisesti harjoittivat ekumeenista anarkismia ja ottivat minut ehtoollisyhteyteen. Se on ollut kirkkoni ajanjaksoina, jotka ovat olleet monella tapaa merkityksellisiä. Koska elämäntaipaleestani on muodostunut varsin konkreettinen vaellus, minua houkuttelee kovasti ajatus maailmanlaajuisesta, rajat ylittävästä kirkosta, jossa jumalanpalvelus toistuu samanlaisena paikasta riippumatta. Lisäksi tärkeimmät kristilliset esikuvani ja ihanteeni ovat tulleet Vatikaanin vaikutuspiiristä. Toisin kuin monet kuvittelevat, suureen kirkkoon mahtuu paljon muutakin kuin tiukkapipoisia ehkäisynvastustajia ja pedofiilipappeja. Siellä ovat todelliset radikaalit. Siellä ovat myös monet hyvät ystäväni ja akateemiset kollegani.
Tänään menin kiirastorstain messuun Sonyan ja collegekaverimme Benedictin vanavedessä. Isä Tony osoittautui juuri niin mutkattomaksi ja vilpittömäksi kuin olin kuvitellut. Kiirastorstain messussa hän pesi kahdentoista seurakuntalaisen jalat ja hymyili monta kertaa huvittuneesti lattialla kompuroidessaan. Saarna oli lämmin mutta kärsimystä kaihtamaton. Tuli sellainen olo, että tässä on seurakunta, joka tuntee pappinsa, ja pappi, joka tuntee seurakuntansa. Koska en halunnut aiheuttaa ekumeenista selkkausta, pyysin ehtoollisen sijaan vain siunausta. Isä Tony kosketti siunaavalla kädellään lempeästi päälakeani ja olkapäätäni. Vaikka ehtoollisyhteyden ulkopuolelle jääminen surettaa aina vähän, minulle jäi rauhallinen mieli. "I actually like being blessed. It reminds me of being a child", totesin Sonyalle, kun palasimme penkkiin. Mielikuva siitä, että katolinen kirkko kohtelee minua kuin lasta tuntui jotenkin liikuttavalta. Ehkä olenkin vielä hengellinen lapsi, mietin. Ehkä aikuistuminen edellyttää irtiottoa siitä traditiosta, joka minut on kasvattanut. Yritin karistaa tuon häiritsevän ajatuksen.
Messun jälkeen joku nainen pysäytti minut ja Sonyan ovella ja kysyi hymyillen: "Will you be received on Sunday?" Toisin sanoen: oliko meistä tulossa katolisen kirkon jäseniä pääsiäissunnuntain suuressa juhlassa? Pudistimme päitämme. "But you're thinking about it?" nainen jatkoi uteliaasti. "Umm, no, well, we're just visiting... for now..." mutisin hämmentyneenä.
Just visiting. For now.
Voin nyt puoli vuotta diasporassa oleiltuani todeta, että luterilaisen identiteetin ylläpitäminen on vaikeaa, kun sen tukena ei ole yhteisöä. Minulle luterilaisuus ei ole koskaan ollut kovin opillinen valinta. Olen sellainen tapaus, jota englanniksi kutsuttaisiin "kehtoluterilaiseksi" - luterilaisen perinteen helmoissa kasvanut ja siksi siihen kiintynyt ja kiinnittynyt. Nyt, kun ympäriltäni ovat kadonneet sekä luterilainen seurakuntayhteisö että samaan tunnustuskuntaan kuuluvat teologit ja teologian opiskelijat, olen joutunut tuuliajolle.
Olen tänä vuonna käynyt kirkossa enemmän kuin pitkään aikaan, mutta uskollinen sinnittelyni anglikaanien vieraana ei näytä kantavan hedelmää. Ikivanha katedraali, liturginen rikkaus ja kuoron enkelilaulu puhuttelevat edelleen. Valitettavasti kuulun kuitenkin myös seurakuntaan, jossa minua ei vieläkään tunnisteta, vaikka istun penkissä joka viikko - ellen sitten ole opettamassa pyhäkoulua saman seurakunnan lapsille. Jumalanpalveluslehdyköitä jakavat tädit luulevat usein, että olen turisti, ja yllättyvät, kun ilmoitan osallistuvani messuun. Samoin kuulun seurakuntaan, joka tuntuu tuudittautuneen porvarilliseen uneen ja olevan kiinnostuneempi rakennuksen ylläpidosta ja kuningattaren moraalisesta esimerkistä kuin Kristuksesta ja maailman hädästä. Kuulun seurakuntaan, jonka liturgia on niin monisanainen ja vaihteleva, etten teologisesta koulutuksestani huolimatta vieläkään tajua, mihin kaikkia rukouksia tarvitaan. Palaan usein kotiin jonkinlaisen logomanian vallassa, pää niin täynnä sanoja, ettei jumalanpalveluksesta tahdo jäädä mieleen mitään punaista lankaa. Jopa kansallisromanttis-koristeellinen anglikaaninen puheenparsi, joka epäilemättä soi jonkun vähemmän kirkkokuntakriisiytyneen korvissa kauniina ja avarana, tuntuu imelältä lässytykseltä.
Haluan perusasioita. Yksinkertaisuutta. Yhteisöllisyyttä.
En ole tätä ennen uskaltanut mennä katoliseen messuun, sillä olen aavistanut, ettei se ainakaan helpota kriisiäni. Aiemmista ulkomaanpyrähdyksistäni poiketen olen täällä vielä ainakin kaksi ja puoli vuotta, joten nyt ei sopisi integroitua uskonyhteisöön, johon en koskaan voi täysin kuulua. Ellen sitten vaihda kirkkokuntaa. Ja sitä sisäistä keskustelua en millään tahtoisi aloittaa. Minulle se tarkoittaisi nimittäin myös keskustelua omasta pappiskutsumuksestani, joka samoin tuntuu täällä kovin etäiseltä ja epämääräiseltä mutta voi Suomeen palattuani muuttua taas ajankohtaiseksi. Nyt lienee siis väärä aika tehdä suuria ratkaisuja.
Toisaalta katolinen kirkko on aina merkinnyt minulle monia hyviä asioita. Se on ollut kirkkoni Saksassa ja Kanadassa, jossa papit oma-aloitteisesti harjoittivat ekumeenista anarkismia ja ottivat minut ehtoollisyhteyteen. Se on ollut kirkkoni ajanjaksoina, jotka ovat olleet monella tapaa merkityksellisiä. Koska elämäntaipaleestani on muodostunut varsin konkreettinen vaellus, minua houkuttelee kovasti ajatus maailmanlaajuisesta, rajat ylittävästä kirkosta, jossa jumalanpalvelus toistuu samanlaisena paikasta riippumatta. Lisäksi tärkeimmät kristilliset esikuvani ja ihanteeni ovat tulleet Vatikaanin vaikutuspiiristä. Toisin kuin monet kuvittelevat, suureen kirkkoon mahtuu paljon muutakin kuin tiukkapipoisia ehkäisynvastustajia ja pedofiilipappeja. Siellä ovat todelliset radikaalit. Siellä ovat myös monet hyvät ystäväni ja akateemiset kollegani.
Tänään menin kiirastorstain messuun Sonyan ja collegekaverimme Benedictin vanavedessä. Isä Tony osoittautui juuri niin mutkattomaksi ja vilpittömäksi kuin olin kuvitellut. Kiirastorstain messussa hän pesi kahdentoista seurakuntalaisen jalat ja hymyili monta kertaa huvittuneesti lattialla kompuroidessaan. Saarna oli lämmin mutta kärsimystä kaihtamaton. Tuli sellainen olo, että tässä on seurakunta, joka tuntee pappinsa, ja pappi, joka tuntee seurakuntansa. Koska en halunnut aiheuttaa ekumeenista selkkausta, pyysin ehtoollisen sijaan vain siunausta. Isä Tony kosketti siunaavalla kädellään lempeästi päälakeani ja olkapäätäni. Vaikka ehtoollisyhteyden ulkopuolelle jääminen surettaa aina vähän, minulle jäi rauhallinen mieli. "I actually like being blessed. It reminds me of being a child", totesin Sonyalle, kun palasimme penkkiin. Mielikuva siitä, että katolinen kirkko kohtelee minua kuin lasta tuntui jotenkin liikuttavalta. Ehkä olenkin vielä hengellinen lapsi, mietin. Ehkä aikuistuminen edellyttää irtiottoa siitä traditiosta, joka minut on kasvattanut. Yritin karistaa tuon häiritsevän ajatuksen.
Messun jälkeen joku nainen pysäytti minut ja Sonyan ovella ja kysyi hymyillen: "Will you be received on Sunday?" Toisin sanoen: oliko meistä tulossa katolisen kirkon jäseniä pääsiäissunnuntain suuressa juhlassa? Pudistimme päitämme. "But you're thinking about it?" nainen jatkoi uteliaasti. "Umm, no, well, we're just visiting... for now..." mutisin hämmentyneenä.
Just visiting. For now.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
36: English Weather
Kun ikkunasta näkyy tällaista...
... on vaikeaa tajuta, että päivälleen viikko sitten näytti ensin tältä...
(kyllä, luntahan se!)
... on vaikeaa tajuta, että päivälleen viikko sitten näytti ensin tältä...
... ja sitten tältä...
Mikäli selviän yön yli arktisissa olosuhteissa, yritän huomenna bloggailla Sonyan ja minun pikaisesta konserttimatkasta Lontooseen.
Ja hei, osaako kukaan Bloggerin käyttäjä selittää, miksi osa valokuvistani pikselöityy niin kovin, kun lataan ne tänne blogiin?
perjantai 30. maaliskuuta 2012
33: Joskus kun istun kirjastossa...
... haaveilen rinnakkaiselämästä, jossa
sanon hyvästit yliopistolle,
muutan merenrannalle,
ryhdyn viiden lapsen äidiksi,
järjestän ystäville päivälliskutsuja,
kasvatan vyötärölle ulottuvat hiukset,
kuljen aina paljain jaloin
ja ompelen kaapillisen kukallisia muumuu-mekkoja...
(Sitten klikkaan tiedostoa "nyssaonopposingqualities.docx" ja jatkan kirjoittamista.)
tiistai 27. maaliskuuta 2012
29: And the Living Is Easy
Senkin uhalla, että suomalaisia alkaa kohta pahasti risoa tämä hehkutus, on pakko huikata vielä uudestaan, että täällä kesä sen kuin jatkuu. Vaikka itse asiassa kuuden viikon Easter Break ei totisesti tarkoita lomaa vaan pikemminkin taukoa, jonka aikana meidän pitäisi ehtiä tehdä kaikenlaisia opiskelujuttuja, joihin ei jää muuten aikaa (minunkin jätti-deadlineni häämöttää jo alle kuukauden päässä), collegen tyhjennyttyä undergradeista postgrad-populaation on vallannut lomatunnelma. Säällä saattaa tosiaan olla paljonkin tekemistä sen kanssa, että yhtäkkiä kaikkialla hiihtelee hyväntuulisia shortseihin, kesämekkoihin ja sandaaleihin sonnustautuneita ihmisiä, joiden käsitys järkevästä ajankäytöstä sisältää lähinnä nurmikolla nukkumista, viinin juomista ja ulkona syömistä.
Tänään onnistuin sentään raahautumaan tien toiselle puolelle collegen kirjastoon, jossa sinnittelin pari tuntia. Sitten tilasimme koko populaatiolle pizzat San Marcosta, söimme ne eilisellä piknik-paikallamme Linton Lawnilla ja tulimme meille pelaamaan pelejä. Ant pakottaa aina seurueensa pelaamaan Uckers-nimistä laivastossa suosittua lautapeliä, joka vaikuttaa minusta aika kuivakalta mutta kuului saavan aikaan hysteeristä hihkuntaa. Minä ja Helen sen sijaan istuimme omien kavereidemme kanssa olohuoneessa pelaamassa Citadelsia. En tiedä, lukeeko veljeni tätä blogia, mutta mielestäni ansaitsen vahvaa nörttirispektiä siitä, että olen a) alentunut pelaamaan peliä, joka kirvoittaa jatkuvasti huutoja tyyliin "Awesome! I'm the witch! I'll bewitch the magician!" tai "I'm gonna build a Dragon Gate! Ha!" b) ollut tässä puuhassa jopa voitokas, vaikka vastassani oli piinkova norjalainen lauta- ja korttipeli-intoilijakaverimme, joka voittaa aina ja kaiken. Taiston jälkeen spekuloimme, mitä muita pelejä voisimme hankkia, ja jopa Magic the Gatheringin nimi heitettiin ilmoille. Apua!!
Huominenkaan ei lupaa akateemisesti mitään hyvää. Mittarin pitäisi taas pyöriä parissakympissä, joten olemme Sonyan kanssa suuntaamassa merenrannalle Newcastlen lähettyville ja käymme samalla jälkitarkastuttamassa nenäni lävistysliikkeessä. Illalle suunnitteilla ovat kevään ensimmäiset grillijuhlat tuolla samaisella Linton Lawnilla, eli collegen takana olevalla nurmikentällä. Tällaisina aikoina Durham-kupla ei ahdista yhtään ja ihmisetkin alkavat tuntua oudolla tavalla läheisemmiltä. Vaikka minua ei koskaan ole tunnettu ylisanaisesta hehkutuksesta, on pakko sanoa, että äkillinen kesä on tehnyt elämästä aika ihanaa!
Äsken sain Sonyalta viestin, että hänen poikakaverinsa on jotain kautta onnistunut saamaan lisälipun amerikkalaisen Mountain Goats -bändin konserttiin Lontooseen ensi maanantaille. Poikakaveri itse on auttamatta Uudessa-Seelannissa, mutta nyt Sonya kyseli, haluaisinko lähteä hänen seurakseen. Jotenkin tässä huikentelevaisessa kesämielentilassa on todella vaikeaa vastata ei. Saa nähdä, kuinka käy...
maanantai 26. maaliskuuta 2012
28: 20 °C
Mittarissa 20 °C.
Taivaalla aurinko.
Collegen nurmikolla neljän tunnin auringonpalvontasessioksi venähtänyt lounaspiknik.
Kaikkialla pääsiäisloman ihana rauha.
Aurinkorasvaa laitettu.
Nurmikolla paljain jaloin kävelty.
Kirjaa luettu silmänlumeeksi sen verran, että voi väittää opiskelleensa.
Tänä vuonna kesä tuli maaliskuussa.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
23: Katoliikkien kaverina
Joskus lokakuussa sähköpostiini tupsahti viesti, jossa minut kutsuttiin taannoin mainitsemaani San Marco -ravintolaan illalliselle, koska - kuten minulle siinä samassa selvisi - olin Durhamin katolisen tutkimuskeskuksen uusi jatko-opiskelija. Ilmeisesti se, että ohjaajani professori A (jonka henkilöllisyys ei sinänsä ole salaisuus; käytän "salanimeä" vain siksi, ettei blogini tupsahda jokaisen proffaa googlaavan hakutuloksiin) sattuu olemaan tutkimuskeskuksen ylin viranhaltija, riitti jäsenyyden perusteeksi. Lokakuisen ensitapaamisen jälkeen olen osallistunut tutkimuskeskuksen toimintaan aina silloin, kun jotain kiinnostavaa on ollut tekeillä. Viime viikkojen aikana katolinen teologia on ollut läsnä arjessani enemmänkin, sillä haahuilin kerran ohjaustapaamisen jälkimainingeissa professori A:n luentosarjalle, jolla sitten istuinkin innokkaasti koko menneen lukukauden. Siellä kuljimme jättiläisten jalanjäljissä 300-luvulta 1900-luvulle, Augustinuksesta Ratzingeriin, ja yritimme selvittää, miten ymmärrys traditiosta ja sen auktoriteetista jäsentyi vähitellen katolisessa teologiassa.
Minulle tuli yllätyksenä, että katolinen läsnäolo on Durhamissa vahvaa ja näkyvää. Jotenkin olin kuvitellut, että reformaation tuulet, jotka täällä puhalsivat jopa tuimempina kuin Pohjoismaissa, olisivat pyyhkineet Britannian katolilaiset kokonaan kartalta. Täällä minulle on kuitenkin vähitellen selvinnyt, että Saaren katolinen traditio on ihmeen kaupalla säilynyt läpi vuosisatojen ja kirkkopoliittisen tilanteen muututtua saanut myös uutta vahvistusta.
Minulle tuli yllätyksenä myös se, että jostain syystä olen tuntenut oloni melkeinpä kotoisammaksi katolisen tutkimuskeskuksen toiminnassa kuin anglikaanikirkon helmoissa. Kyllä, nyt se on myönnettävä: vaikka anglikaanien ja luterilaisten pitäisi tulla erinomaisesti juttuun, minä olen löytänyt sisarkirkostamme raivostuttavia puolia, joita en lainkaan osannut odottaa. Church of England on näyttäytynyt liian usein ponnettomana valtionkirkkona, jonka saarnatuoleista julistetaan lähinnä kuningattaren timanttijuhlavuotta ja varainkeruusuunnitelmia. Ehkä myös asemani vähemmistökirkon jäsenenä on saanut minut sympatiseeraamaan muita vähemmistönä olevia. Katolilaisten keskellä tunnen toiseutta, jota osaan jo etukäteen odottaa ja joka ei siksi ole kovin uhkaavaa - pikemminkin mielenkiintoista.
Tuota hyvää toiseutta pääsin kokemaan taas viikko sitten, kun osallistuin tutkimuskeskuksen The Uses of Scripture in Catholic Prayer, Practice and Theology -opintopäivään, joka sattumalta järjestettiin omassa collegessani. Tapahtumasta teki erityisen mielenkiintoisen se, ettei sitä ollut suunnattu vain akateemisille teologeille vaan myös sääntökuntalaisille ja maallikoille. Yleisöön mahtui kaikenlaista väkeä fransiskaanisisaresta eläkkeellä oleviin opettajiin ja Birminghamin katoliseen arkkipiispaan. Vaikka alustukset käsittelivät paavillisia kiertokirjeitä ja Vatikaanin toista konsiilia, yleisökommentit siirsivät keskustelun kauas kirkollisen vallan keskuksista, seurakuntaelämän ruohonjuuritasolle.
Päivän aikana havaitsin, että oli äärimmäisen kiinnostavaa olla luterilaisena kärpäsenä katolisen tapahtuman katossa eli soluttautua ulkopuolisena tarkkailijana tilanteeseen, joka ei ollut ensisijaisesti ekumeeninen. Ihmiset nimittäin puhuvat vapaammin, kun he eivät jatkuvasti pyri määrittämään identiteettiään suhteessa johonkin toiseen. (Tämän myötä heräsin oikeastaan ensimmäistä kertaa pohtimaan ekumeenisten tapahtumien ongelmia ja lieveilmiöitä. Ehkä soluttautuminen ja osallistuva havainnointi opettavatkin joskus enemmän kuin eksplisiittinen yhteyden etsintä...)
Koska kukaan ei jaksa lukea referaattia opintopäivän jokaisesta luennosta, jaan tässä tunnelmia vain yhdestä. Kyseessä ei oikeastaan edes ollut mikään varsinainen luento vaan meditatiivinen opetustuokio, jonka tarjosi Oxfordissa vaikuttava jesuiittateologi Nicholas King. Hän johdatti meidät pohtimaan Luukkaan evankeliumin kertomusta Emmauksen tiestä eräänlaisena liturgiana.
- - -
Isä Nickin liturgisessa luennassa kertomus alkaa synnintunnustuksella, jossa Emmauksen tietä kulkevat opetuslapset - siis seurakunta - tulevat Jumalan eteen sellaisina kuin ovat, kaikessa hauraudessaan. Jeesus on kuollut. Toivo on menetetty. Opetuslapset eivät tunnista ylösnoussutta Jeesusta, joka kuitenkin kulkee omiensa rinnalla myös epäuskon ja toivottomuuden hetkellä. Synnintunnustusta seuraa sanan liturgia, jossa Jeesus selittää tapahtunutta pyhien kirjoitusten avulla ja saa matkalaisten sydämet hehkumaan innosta. Opetuslasten pyyntö, "Jää meidän luoksemme!", on seurakunnan vastaus ja kätkee sisäänsä yksinkertaisen rukousosuuden. Jeesus jää, ja ateria muuttuu eukaristiaksi.
Vaikka Jeesus sitten poistuu opetuslasten näkyvistä, tunnelma ei ole lohduton. Ehtoollisateria on paljastanut Jeesuksen henkilöllisyyden; opetuslapset eivät ole enää yksin. Liturgia ei kuitenkaan pääty ehtoolliseen vaan täydellistyy vasta, kun seurakuntalaiset palaavat uudistuneina viemään viestiä ja jakamaan lahjoja koko maailmaan. Niin Emmauksen tien kulkijatkin palaavat kiireesti Jerusalemiin kertomaan koko yhteisölle, mitä heille on juuri tapahtunut. Vastassa on rikkinäinen kirkko, sillä kahdestatoista opetuslapsesta on jäljellä vain yksitoista. Silti Jeesus on valinnut juuri tämän ihmisyhteisön läsnäolonsa paikaksi.
- - -
Minuun teki vaikutuksen etenkin se, ettei isä Nick kaihtanut Raamatun kaunista outoutta ja outoa kauneutta. Opetuslapset tuntuivat inhimillisiltä. Välillä tunnelma lähenteli tragikoomista. Minulle sanasta "raamattuopetus" tahtoo helposti tulla mieleen kirkkojen herätyskristillinen laita, johon en aina osaa suhtautua. Nyt kuitenkin sain kuunnella puheenvuoroa, jota ei oikein voinut luonnehtia millään muulla nimellä ja joka vältti sekä laimeuden että lakihenkisyyden karikot. Harvoin tulee vastaan tällaista 2-in-1 raamatuntutkija-tarinankertojaa, joka puhuu kristittyjen pyhästä kirjasta yhtä aikaa hellän humoristisesti ja täysin tosissaan. En ilmeisesti ollut ainoa, johon innokas jesuiitta teki vaikutuksen, sillä opetustuokion jälkeen joka puolelta kuului hyväksyvää hyminää. Kahvitauolla totesin professori A:lle, että Durhamin katedraalin olisi syytä kaapata isä Nick saarnanpitäjäksi. Koska toimenpide kuitenkin aiheuttaisi tiettyjä ekumeenisia ja juridisia ongelmia, voin vain tyytyä fanittamaan idoliani etäältä. Jos jotain lukijaani sattuu kiinnostamaan, mikä tässä nyt muka oli niin ihmeellistä, isä Nickin kotisivuilta löytyy linkkejä muutamiin videoihin. Hän näyttää luennoinnin ohessa tehneen myös monenlaisia muita pikku projekteja, muun muassa oman käännöksen koko Uudesta testamentista. Ei siis mikään ihan turha jätkä.
Minulle tuli yllätyksenä, että katolinen läsnäolo on Durhamissa vahvaa ja näkyvää. Jotenkin olin kuvitellut, että reformaation tuulet, jotka täällä puhalsivat jopa tuimempina kuin Pohjoismaissa, olisivat pyyhkineet Britannian katolilaiset kokonaan kartalta. Täällä minulle on kuitenkin vähitellen selvinnyt, että Saaren katolinen traditio on ihmeen kaupalla säilynyt läpi vuosisatojen ja kirkkopoliittisen tilanteen muututtua saanut myös uutta vahvistusta.
Minulle tuli yllätyksenä myös se, että jostain syystä olen tuntenut oloni melkeinpä kotoisammaksi katolisen tutkimuskeskuksen toiminnassa kuin anglikaanikirkon helmoissa. Kyllä, nyt se on myönnettävä: vaikka anglikaanien ja luterilaisten pitäisi tulla erinomaisesti juttuun, minä olen löytänyt sisarkirkostamme raivostuttavia puolia, joita en lainkaan osannut odottaa. Church of England on näyttäytynyt liian usein ponnettomana valtionkirkkona, jonka saarnatuoleista julistetaan lähinnä kuningattaren timanttijuhlavuotta ja varainkeruusuunnitelmia. Ehkä myös asemani vähemmistökirkon jäsenenä on saanut minut sympatiseeraamaan muita vähemmistönä olevia. Katolilaisten keskellä tunnen toiseutta, jota osaan jo etukäteen odottaa ja joka ei siksi ole kovin uhkaavaa - pikemminkin mielenkiintoista.
Tuota hyvää toiseutta pääsin kokemaan taas viikko sitten, kun osallistuin tutkimuskeskuksen The Uses of Scripture in Catholic Prayer, Practice and Theology -opintopäivään, joka sattumalta järjestettiin omassa collegessani. Tapahtumasta teki erityisen mielenkiintoisen se, ettei sitä ollut suunnattu vain akateemisille teologeille vaan myös sääntökuntalaisille ja maallikoille. Yleisöön mahtui kaikenlaista väkeä fransiskaanisisaresta eläkkeellä oleviin opettajiin ja Birminghamin katoliseen arkkipiispaan. Vaikka alustukset käsittelivät paavillisia kiertokirjeitä ja Vatikaanin toista konsiilia, yleisökommentit siirsivät keskustelun kauas kirkollisen vallan keskuksista, seurakuntaelämän ruohonjuuritasolle.
Päivän aikana havaitsin, että oli äärimmäisen kiinnostavaa olla luterilaisena kärpäsenä katolisen tapahtuman katossa eli soluttautua ulkopuolisena tarkkailijana tilanteeseen, joka ei ollut ensisijaisesti ekumeeninen. Ihmiset nimittäin puhuvat vapaammin, kun he eivät jatkuvasti pyri määrittämään identiteettiään suhteessa johonkin toiseen. (Tämän myötä heräsin oikeastaan ensimmäistä kertaa pohtimaan ekumeenisten tapahtumien ongelmia ja lieveilmiöitä. Ehkä soluttautuminen ja osallistuva havainnointi opettavatkin joskus enemmän kuin eksplisiittinen yhteyden etsintä...)
Koska kukaan ei jaksa lukea referaattia opintopäivän jokaisesta luennosta, jaan tässä tunnelmia vain yhdestä. Kyseessä ei oikeastaan edes ollut mikään varsinainen luento vaan meditatiivinen opetustuokio, jonka tarjosi Oxfordissa vaikuttava jesuiittateologi Nicholas King. Hän johdatti meidät pohtimaan Luukkaan evankeliumin kertomusta Emmauksen tiestä eräänlaisena liturgiana.
- - -
Isä Nickin liturgisessa luennassa kertomus alkaa synnintunnustuksella, jossa Emmauksen tietä kulkevat opetuslapset - siis seurakunta - tulevat Jumalan eteen sellaisina kuin ovat, kaikessa hauraudessaan. Jeesus on kuollut. Toivo on menetetty. Opetuslapset eivät tunnista ylösnoussutta Jeesusta, joka kuitenkin kulkee omiensa rinnalla myös epäuskon ja toivottomuuden hetkellä. Synnintunnustusta seuraa sanan liturgia, jossa Jeesus selittää tapahtunutta pyhien kirjoitusten avulla ja saa matkalaisten sydämet hehkumaan innosta. Opetuslasten pyyntö, "Jää meidän luoksemme!", on seurakunnan vastaus ja kätkee sisäänsä yksinkertaisen rukousosuuden. Jeesus jää, ja ateria muuttuu eukaristiaksi.
Vaikka Jeesus sitten poistuu opetuslasten näkyvistä, tunnelma ei ole lohduton. Ehtoollisateria on paljastanut Jeesuksen henkilöllisyyden; opetuslapset eivät ole enää yksin. Liturgia ei kuitenkaan pääty ehtoolliseen vaan täydellistyy vasta, kun seurakuntalaiset palaavat uudistuneina viemään viestiä ja jakamaan lahjoja koko maailmaan. Niin Emmauksen tien kulkijatkin palaavat kiireesti Jerusalemiin kertomaan koko yhteisölle, mitä heille on juuri tapahtunut. Vastassa on rikkinäinen kirkko, sillä kahdestatoista opetuslapsesta on jäljellä vain yksitoista. Silti Jeesus on valinnut juuri tämän ihmisyhteisön läsnäolonsa paikaksi.
- - -
Minuun teki vaikutuksen etenkin se, ettei isä Nick kaihtanut Raamatun kaunista outoutta ja outoa kauneutta. Opetuslapset tuntuivat inhimillisiltä. Välillä tunnelma lähenteli tragikoomista. Minulle sanasta "raamattuopetus" tahtoo helposti tulla mieleen kirkkojen herätyskristillinen laita, johon en aina osaa suhtautua. Nyt kuitenkin sain kuunnella puheenvuoroa, jota ei oikein voinut luonnehtia millään muulla nimellä ja joka vältti sekä laimeuden että lakihenkisyyden karikot. Harvoin tulee vastaan tällaista 2-in-1 raamatuntutkija-tarinankertojaa, joka puhuu kristittyjen pyhästä kirjasta yhtä aikaa hellän humoristisesti ja täysin tosissaan. En ilmeisesti ollut ainoa, johon innokas jesuiitta teki vaikutuksen, sillä opetustuokion jälkeen joka puolelta kuului hyväksyvää hyminää. Kahvitauolla totesin professori A:lle, että Durhamin katedraalin olisi syytä kaapata isä Nick saarnanpitäjäksi. Koska toimenpide kuitenkin aiheuttaisi tiettyjä ekumeenisia ja juridisia ongelmia, voin vain tyytyä fanittamaan idoliani etäältä. Jos jotain lukijaani sattuu kiinnostamaan, mikä tässä nyt muka oli niin ihmeellistä, isä Nickin kotisivuilta löytyy linkkejä muutamiin videoihin. Hän näyttää luennoinnin ohessa tehneen myös monenlaisia muita pikku projekteja, muun muassa oman käännöksen koko Uudesta testamentista. Ei siis mikään ihan turha jätkä.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
19, 20, 21 & 22: Öhöm...
Sitä vain, että hengissä ollaan. Nyt kyllä täytyy paastobloggaajan nolona ryömiä armoa kerjäämään, sirotella tuhkaa hiuksiinsa ja repäistä viittansa - sen verran huonosti on sitoumus pitänyt. Yritän kuitenkin vedota siihen, että täällä Durhamissa loppui eilen lukukausi ja viimeiseen viikkoon pakkautui kaikenlaista kiirettä. Olen istunut kevään viimeisellä kreikan luennolla, vääntänyt ikuisuusesseetäni Gregorios Nyssalaisesta, kuunnellut esitelmiä teologian laitoksen postgradien tutkimuspäivässä, suunnitellut pyhäkoulutuntia (viime sunnuntai meni muuten aivan mahtavasti vastoin kaikkia odotuksia; mulla on maailman fiksuimmat pyhäkoululaiset!), leiponut pizzaa kavereille, kipeyttänyt nivuseni lenkkeilemällä (ehkä kiusallisin mahdollinen vaiva kaikilla asteikoilla...) sekä juhlistanut lukukauden loppua formalilla ja sitä seuranneessa ironisessa beach partyssa, joka pidettiin sisätiloissa. Pakko myöntää, että olen osallistunut täällä bileisiin, joihin en kuuna päivänä olisi mennyt Helsingin-vuosinani...
Nyt alkaa kuuden viikon pääsiäisloma, jolloin kaupungin katuja tallaavat lähinnä yksinäiset postgradit. Undergradit lähetetään aina lomilla kotiin collegeista, ja mekin joudumme taas totuttelemaan itsenäiseen ruoanlaittoon ja siihen, ettei kavereita näekään automaattisesti collegen aterioilla. Äsken leivoin sämpylöitä päästäkseni eroon avatusta hiivapussista ja myslilaatikkojen pohjista, joita kertyy kaappiini kiusaksi asti. Tuore kurkkusämpylä herätti yhtäkkiä vaikka mitä suomalaisia muistoja, jotka suuntautuivat erityisesti leirikeskuksiin, seurakuntasaleihin ja retriittitaloihin. Facebookissa jo totesinkin, että Oltermanni olisi tehnyt nostalgiamatkastani täydellisen...
Yritän maanantaina (sunnuntai ei ole paastopäivä) täyttää lupaukseni bloggailla katolisesta opintopäivästä, koska sen sisältö saattaa kiinnostaa tätä blogia lukevia teologeja. Nyt luon vielä viimeisen silmäyksen huomisen pyhäkoulumateriaaleihin. Jatkamme Jeremian kummallisten edesottamusten parissa...
Nyt alkaa kuuden viikon pääsiäisloma, jolloin kaupungin katuja tallaavat lähinnä yksinäiset postgradit. Undergradit lähetetään aina lomilla kotiin collegeista, ja mekin joudumme taas totuttelemaan itsenäiseen ruoanlaittoon ja siihen, ettei kavereita näekään automaattisesti collegen aterioilla. Äsken leivoin sämpylöitä päästäkseni eroon avatusta hiivapussista ja myslilaatikkojen pohjista, joita kertyy kaappiini kiusaksi asti. Tuore kurkkusämpylä herätti yhtäkkiä vaikka mitä suomalaisia muistoja, jotka suuntautuivat erityisesti leirikeskuksiin, seurakuntasaleihin ja retriittitaloihin. Facebookissa jo totesinkin, että Oltermanni olisi tehnyt nostalgiamatkastani täydellisen...
Yritän maanantaina (sunnuntai ei ole paastopäivä) täyttää lupaukseni bloggailla katolisesta opintopäivästä, koska sen sisältö saattaa kiinnostaa tätä blogia lukevia teologeja. Nyt luon vielä viimeisen silmäyksen huomisen pyhäkoulumateriaaleihin. Jatkamme Jeremian kummallisten edesottamusten parissa...
tiistai 13. maaliskuuta 2012
17 & 18: Durham English
Aivoni eivät ole kovin analyyttisella tuulella, joten palaan vielä uudelleen tuon katoliikkien opintopäivän äärelle. Nyt ajattelin lähteä hieman kepeämmälle linjalle ja raportoida kielitaitoni edistymisestä. Huolimatta siitä, että olen lukenut englanninkielistä kirjallisuutta lapsesta asti, kirjoittanut englannista aikanaan laudaturin, saanut TOEFL-kokeesta pistettä vaille täydet ja asunut vuoden Kanadassa, olen tämän vajaan puolen vuoden aikana a) saanut huomata, että kielitaito tekee silti toisinaan tepposet b) oppinut kasan uusia sanoja, jotka eivät ole ennen kuuluneet edes passiiviseen sanavarastooni. Tässä muutamia suosikkeja:
capsize :: Oxbridgen tapaan soutaminen on myös täällä Durhamissa suosittu harrastus. Joella näkyy melkein aina veneitä, ja collegen aamupalapöydässä olen monta kertaa ihaillen ihmetellyt soutuseuran takkeihin sonnustautuneita kanssaopiskelijoitani, jotka ovat heränneet treenaamaan jo kukonlaulun aikaan. Tämän ennalta tuntemattoman elämänalueen passiivinen sivusta seuraaminen on tuonut sanavarastooni kokonaan uuden osion, soutusanaston. Capsize tarkoittaa sitä, mitä jokainen kapeaan veneeseen astuva pelkää ja Novice Cupin katsoja innolla odottaa: veneen keikahtamista kumolleen.
chunder :: "oksentaa", "yrjötä". Opin tämän jalon sanan Antilta, joten nyt se on mielessäni ikuisesti Ant-sana. Ehdottomasti parhaimmillaan pohjoisen murteella äännettynä, niin että "u" kuulostaa suomen u:lta.
cox :: Lisää soutusanastoa. Cox on se joukkueen jäsen, joka istuu veneen perässä kasvot menosuuntaan päin, huutaa soutajille tahtia ja antaa ohjeita. Hyvä cox on kovaääninen ja mahdollisimman kevyt, joten hentoinen tyttö käskyttämässä raavaita miehiä on yleinen näky.
decrepit :: "raihnainen", "rappeutunut". Tarttui sanavarastooni History Boys -elokuvasta, jota en voi suositella.
facetious :: Usein kuultu sana ja ominaisuus, josta britit mielellään hyväntahtoisesti moittivat toisiaan. Tarkoittaa (ärsyttävän) leikkimielistä tai ilkikurista. Sellaista, joka kuittailee toisille enemmän tai vähemmän hauskasti. Kun määre kohdistui ensimmäistä kertaa minuun, luulin ensin, että olin kaverini mielestä fastidious, ja ihmettelin, että tulipa nyt suoraa negatiivista palautetta!
gilet :: Pompöösi ranskasta lainattu sana, joka ei tarkoita mitään sen ihmeempää kuin toppaliiviä. Arkinen vaatekappale tarvitsee täällä kuitenkin ylevän nimen, sillä englantilaisessa opiskelijakulttuurissa se ei suinkaan ole vastenmielinen muistuma 90-luvun muodista vaan pakollinen osa yläluokan kersan - tai sellaiseksi haluavan nousukkaan - univormua.
haberdashery :: Eräs lempisanoistani sekä muodon että sisällön puolesta: ompelutarvikekauppa tai -osasto.
high table :: Pääpöytä, jossa istuvat juhlien korkea-arvoisimmat vieraat seuralaisineen. Formalilla high tablen saapumista odotetaan seisten, ja jokaisen huoneesta poistuvan on kumarrettava sen jäsenille ohi kulkiessaan.
hoo-ha :: Sanakirjan mukaan kaikenlaista sähläystä ja hämminkiä, mutta vannon, että professorini käytti tätä männäviikolla puhuessaan ihan selvästä huuhaasta.
hust, hustings :: Brittiläistä poliittista kulttuuria, johon minä olen tutustunut lähinnä collegen (usein naurettavan suureelliset mittasuhteet saavassa) sisäpolitiikassa. Verbi hust tarkoittaa sellaisen puheen pitämistä, jossa ehdokas esittelee vaaliohjelmaansa ja omaa erinomaisuuttaan. Hustings on tilaisuus, jossa näitä puheita pidetään.
insipid :: "tylsä", "valju". En tiedä, onko havaintoni tosi, mutta olen huomaavinani, että britit käyttävät englantia paljon monipuolisemmin kuin pohjoisamerikkalaiset. Tässä osoitus siitä, ettei tylsääkään tarvitse sanoa tylsästi.
open surgery :: Minun on edelleen hyvin vaikea sisäistää, ettei tämä tarkoita avokirurgiaa vaan lääkäriaseman päivystystä.
pontificate :: "paasata". En ymmärrä, miten sanavarastoni on pärjännyt ilman tätä loistavaa verbiä. Toisin kuin teologit saattavat ensinäkemältä kuvitella, kyseessä ei ole kirkollinen käsite, vaikka etymologia lieneekin paavillisessa patsastelussa. Opin sanan Heleniltä, joka on luonnehtinut sillä erinäisten itseään täynnä olevien akateemisten hahmojen uuvuttavia monologeja.
raucous :: "riehakas", "remuava". Sana, jolla Ant kuvailee naapuricollegemme St Cuthbert's Societyn raivostuttavia kakaroita, jotka riekkuvat kännissä talomme edustalla - erityisesti arkiöinä kahden ja kolmen välillä...
capsize :: Oxbridgen tapaan soutaminen on myös täällä Durhamissa suosittu harrastus. Joella näkyy melkein aina veneitä, ja collegen aamupalapöydässä olen monta kertaa ihaillen ihmetellyt soutuseuran takkeihin sonnustautuneita kanssaopiskelijoitani, jotka ovat heränneet treenaamaan jo kukonlaulun aikaan. Tämän ennalta tuntemattoman elämänalueen passiivinen sivusta seuraaminen on tuonut sanavarastooni kokonaan uuden osion, soutusanaston. Capsize tarkoittaa sitä, mitä jokainen kapeaan veneeseen astuva pelkää ja Novice Cupin katsoja innolla odottaa: veneen keikahtamista kumolleen.
chunder :: "oksentaa", "yrjötä". Opin tämän jalon sanan Antilta, joten nyt se on mielessäni ikuisesti Ant-sana. Ehdottomasti parhaimmillaan pohjoisen murteella äännettynä, niin että "u" kuulostaa suomen u:lta.
cox :: Lisää soutusanastoa. Cox on se joukkueen jäsen, joka istuu veneen perässä kasvot menosuuntaan päin, huutaa soutajille tahtia ja antaa ohjeita. Hyvä cox on kovaääninen ja mahdollisimman kevyt, joten hentoinen tyttö käskyttämässä raavaita miehiä on yleinen näky.
decrepit :: "raihnainen", "rappeutunut". Tarttui sanavarastooni History Boys -elokuvasta, jota en voi suositella.
facetious :: Usein kuultu sana ja ominaisuus, josta britit mielellään hyväntahtoisesti moittivat toisiaan. Tarkoittaa (ärsyttävän) leikkimielistä tai ilkikurista. Sellaista, joka kuittailee toisille enemmän tai vähemmän hauskasti. Kun määre kohdistui ensimmäistä kertaa minuun, luulin ensin, että olin kaverini mielestä fastidious, ja ihmettelin, että tulipa nyt suoraa negatiivista palautetta!
gilet :: Pompöösi ranskasta lainattu sana, joka ei tarkoita mitään sen ihmeempää kuin toppaliiviä. Arkinen vaatekappale tarvitsee täällä kuitenkin ylevän nimen, sillä englantilaisessa opiskelijakulttuurissa se ei suinkaan ole vastenmielinen muistuma 90-luvun muodista vaan pakollinen osa yläluokan kersan - tai sellaiseksi haluavan nousukkaan - univormua.
haberdashery :: Eräs lempisanoistani sekä muodon että sisällön puolesta: ompelutarvikekauppa tai -osasto.
high table :: Pääpöytä, jossa istuvat juhlien korkea-arvoisimmat vieraat seuralaisineen. Formalilla high tablen saapumista odotetaan seisten, ja jokaisen huoneesta poistuvan on kumarrettava sen jäsenille ohi kulkiessaan.
hoo-ha :: Sanakirjan mukaan kaikenlaista sähläystä ja hämminkiä, mutta vannon, että professorini käytti tätä männäviikolla puhuessaan ihan selvästä huuhaasta.
hust, hustings :: Brittiläistä poliittista kulttuuria, johon minä olen tutustunut lähinnä collegen (usein naurettavan suureelliset mittasuhteet saavassa) sisäpolitiikassa. Verbi hust tarkoittaa sellaisen puheen pitämistä, jossa ehdokas esittelee vaaliohjelmaansa ja omaa erinomaisuuttaan. Hustings on tilaisuus, jossa näitä puheita pidetään.
insipid :: "tylsä", "valju". En tiedä, onko havaintoni tosi, mutta olen huomaavinani, että britit käyttävät englantia paljon monipuolisemmin kuin pohjoisamerikkalaiset. Tässä osoitus siitä, ettei tylsääkään tarvitse sanoa tylsästi.
open surgery :: Minun on edelleen hyvin vaikea sisäistää, ettei tämä tarkoita avokirurgiaa vaan lääkäriaseman päivystystä.
pontificate :: "paasata". En ymmärrä, miten sanavarastoni on pärjännyt ilman tätä loistavaa verbiä. Toisin kuin teologit saattavat ensinäkemältä kuvitella, kyseessä ei ole kirkollinen käsite, vaikka etymologia lieneekin paavillisessa patsastelussa. Opin sanan Heleniltä, joka on luonnehtinut sillä erinäisten itseään täynnä olevien akateemisten hahmojen uuvuttavia monologeja.
raucous :: "riehakas", "remuava". Sana, jolla Ant kuvailee naapuricollegemme St Cuthbert's Societyn raivostuttavia kakaroita, jotka riekkuvat kännissä talomme edustalla - erityisesti arkiöinä kahden ja kolmen välillä...
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
15 & 16: Kirkollisia kiireitä
Vähän tuppaa käymään vaikeaksi tämä jokapäiväinen bloggailu, kun kaikkina päivinä tunnit eivät yksinkertaisesti meinaa riittää. Tänään osallistuin melkein koko päivän tähän tapahtumaan:
Palaan huomenna bloggailemaan aiheesta. Luvassa on siis jotain teologis-kirkollista pohdintaa - tiedoksi niille, joita se kiinnostaa tai ei kiinnosta.
Loppuillan vietin pyhäkoulutuntia suunnitellessa ja Sonyan seuraneitinä collegen baarin ovella, missä hän oli töissä tarkastamassa ihmisten opiskelijakortteja. Erehdyin tuolla katolisessa opintopäivässä jo haikailemaan hetken seurakuntatyön perään, mutta tunne haihtui heti, kun tulin kotiin ja huomasin, että pyhäkoulussa pitäisi käsitellä huomenna lukua Jer. 32, joka on aikuisellekin hieman sekavasti hahmottuva kertomus profetiasta, maakaupoista ja Jerusalemin tuhosta. Tekstin olisi tarkoitus opettaa jotain lohdullista tulevaisuuden uskosta ja Jumalaan luottamisesta, mutta minusta se on aivan absurdi valinta pyhäkouluun. Kaiken huipuksi opettajaa kehotetaan ottamaan tiukasti kantaa horoskooppien ja muun ennustamisen pahuuteen - ihan kuin ei maailmassa suurempia ongelmia olisi. "This makes God very sad", paasaa pyhäkoululaisille jaettava lehdykkä. Ugh... Rivikristittynä minua oksettaa, että lapsia opetetaan emotionaalisen manipulaation keinoin. Teologina taas voisin aloittaa pitkän vuodatuksen siitä, miten moinen Jumalan tunne-elämän spekuloiminen sisältää useammankin uskonnonfilosofisen katastrofin ainekset. Onneksi olen melko varma, että pyhäkoululaiset ovat vähemmän lapsellisia kuin oppimateriaalin tekijät.
Palaan huomenna bloggailemaan aiheesta. Luvassa on siis jotain teologis-kirkollista pohdintaa - tiedoksi niille, joita se kiinnostaa tai ei kiinnosta.
Loppuillan vietin pyhäkoulutuntia suunnitellessa ja Sonyan seuraneitinä collegen baarin ovella, missä hän oli töissä tarkastamassa ihmisten opiskelijakortteja. Erehdyin tuolla katolisessa opintopäivässä jo haikailemaan hetken seurakuntatyön perään, mutta tunne haihtui heti, kun tulin kotiin ja huomasin, että pyhäkoulussa pitäisi käsitellä huomenna lukua Jer. 32, joka on aikuisellekin hieman sekavasti hahmottuva kertomus profetiasta, maakaupoista ja Jerusalemin tuhosta. Tekstin olisi tarkoitus opettaa jotain lohdullista tulevaisuuden uskosta ja Jumalaan luottamisesta, mutta minusta se on aivan absurdi valinta pyhäkouluun. Kaiken huipuksi opettajaa kehotetaan ottamaan tiukasti kantaa horoskooppien ja muun ennustamisen pahuuteen - ihan kuin ei maailmassa suurempia ongelmia olisi. "This makes God very sad", paasaa pyhäkoululaisille jaettava lehdykkä. Ugh... Rivikristittynä minua oksettaa, että lapsia opetetaan emotionaalisen manipulaation keinoin. Teologina taas voisin aloittaa pitkän vuodatuksen siitä, miten moinen Jumalan tunne-elämän spekuloiminen sisältää useammankin uskonnonfilosofisen katastrofin ainekset. Onneksi olen melko varma, että pyhäkoululaiset ovat vähemmän lapsellisia kuin oppimateriaalin tekijät.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
14: Tirkistelyä
Jos päätät täysin viattomasti sivistää ulkomaalaisia (ja ehkä nimenomaan englantilaisia) opiskelukavereitasi näyttämällä heille "Miesten vuoro" -dokumentin, joka on mielestäsi hyvää suomalaista mainstreamia, varaudu seuraavaan:
1) Se ei ole kenenkään mielestä mainstreamia vaan omituinen henkilökohtainen valinta, joka kertoo, että juuri sinulla on käsittämättömän kummallinen elokuvamaku, eikä kukaan usko, vaikka yrität väittää muuta.
2) Kun ilmoitat yleisenä kutsuna Facebookissa, että aiot katsoa ko. dokumentin muutaman ystäväsi kanssa julkisessa oleskelutilassa, joka on tähän mennessä ollut vapaasti kaikkien elokuvankatselijoiden käytettävissä, Middle Common Roomin puheenjohtaja reagoi noin minuutin kuluessa. Hän epäilee, että koko huone on valitettavasti juuri tänä iltana täynnä ihmisiä, jotka tarvitsevat opiskelurauhaa. Ehdotat, että voisitte kuitenkin kavereiden kanssa tulla katsomaan, mikä on tilanne. Sitten tajuat, että asiassa on jotain mätää. Siirrät tilaisuuden omaan olohuoneeseesi, vaikka dvd-soittimenne on rikkinäinen ja epäluotettava. Puheenjohtaja vastaa kohteliaasti, että voitte toki tulla katsomaan, mikä on meininki, jos soitin hajoaa kokonaan. Arvelet rivien välistä, että hän tuskin tarkoittaa, mitä sanoo.
3) Lounaalla suostuttelet muita ihmisiä elokuvailtaan. Pöytäseurueesi on kohteliaan innostunut ja muutama päättää tulla mukaan. Olet kuitenkin kuulevinasi, kuinka toisessa pöydässä joku sanoo sanan "voyeuristic", tirkistelevä. Pohdit, onko puhe sinusta.
4) Kämppiksesi ilmoittaa julkisessa Facebook-keskustelussa, ettei ainakaan ole tulossa, sillä hänen mieleensä nousee välittömästi kauhukokemus risteilyalukselta, jonka saunassa joku herrasmies oli esitellyt lävistettyä alapäätään. Yrität protestoida, ettei sinulle ole ikinä käynyt mitään vastaavaa ja sitä paitsi elokuva on koskettava, ei ällöttävä.
5) Ystäväsi saapuvat katsomaan elokuvaa. Yksi heistä kertoo, että dokumentti on kuin onkin herättänyt lounaalla kiivasta keskustelua ja, kyllä, sivukorvalla kuulemasi puhe tirkistelystä on liittynyt juuri siihen. "Entä jos saunan lauteilla istuisi naisia? Te olisitte varmaan ihan raivona", joku onmoralisoinut arvellut. Yksi miespuolisista tuttavistanne on puolestaan todennut, ettei missään nimessä ole aikeissa tulla "feministikokoontumiseenne". Selvä juttu. Häntä tuskin kiinnostaa, että elokuva on omistettu suomalaisille miehille.
6) Vastentahtoinen kämppiksesikin liittyy seuraan hetkeksi. Hihiteltyään tovin hän poistuu paikalta mielenosoituksellisesti.
7) Itse dokumentin katsominen tapahtuu tässä välissä. Sitä pidetään koskettavana ja mielenkiintoisena, eikä alastomuus häiritse ketään niistä, jotka itse asiassa näkevät elokuvan. (Kaikkia muita se sen sijaan tuntuu häiritsevän kovasti.)
8) Seuraavana aamuna menet aamupalalle ja huomaat, että muutamat ihmiset mulkoilevat sinua oudosti. Istut pöydän ääreen, ja keskustelu siirtyy välittömästi irstaaseen elokuvailtaanne. Seuraa kiusaantunutta hihittelyä. Sinulle alkaa selvitä, että kämppiksesi, joka katsoi dokumentista ehkä ensimmäiset neljä minuuttia, on auliisti kuvaillut kaikille näkemäänsä. Eikä siinä kaikki. Hän on myös levittänyt huhua, jonka mukaan elokuvan intiimissä alkukohtauksessa kaksi alastonta MIESTÄ pesee toistensa selkiä ja piiskaa toisiaan oksilla. Ihmettelet ääneen, eikö kämppiksesi osaa erottaa miestä naisesta. Nyt kuitenkin ymmärrät entistä paremmin konservatiivikaveriesi kauhistuneet katseet.
9) Lounaalla sama keskustelu jatkuu joka puolella. Pöydän toisessa päässä ihmiset alkavat vähitellen olla valmiimpia uskomaan, että elokuva oli ehkä sittenkin ihan asiallinen. Eräs tuttavasi kertoo vilpittömään sävyyn, kuinka häntä nolotti virolaisessa saunassa. Kämppiksesi keskittyy kuitenkin edelleen pilkkaamaan sinua ja ystäviäsi. Ystäväsi alkavat närkästyä. Sitten myös kämppiksesi alkaa hermostua. Yhtäkkiä huomaat, että dokumentti selvästi ahdistaa häntä. "En ymmärrä, miksei sitä ollut kuvattu vaikka puiston penkillä!" hän tuhahtaa. Lopulta eräs dokumentin nähneistä poistuu paikalta ovet paukkuen pettyneenä typeriin englantilaisiin (omiin maanmiehiinsä), jotka eivät ymmärrä elämän luonnollisia tosiasioita ja vielä vähemmän hyviä elokuvia.
10) Lounaan loppuessa kerrot kaverillesi, kuinka eräät henkilöt ovat koko päivän tuijottaneet sinua omituisesti. "Ne luulevat, että aiot muuttaa St. Johnsin evankelikaalicollegesta liberaalicollegeksi", kaverisi naurahtaa ja pyörittelee silmiään.
11) Lenkillä puit dokumentin aiheuttamaa ylimitoitettua reaktiota luottoystäväsi kanssa. Pohditte brittien tukahdutettua alitajuntaa. Kulttuuria, jossa kilteimmätkin kristityt rakastavat Monty Pythonia ja laukovat räävittömiä vitsejä, mutta ei-karnevalisoitu ja ei-pornahtava alastomuus saa ihmiset hätääntymään. Mokomatkin tekopyhät sievistelijät!
12) Mutta lopulta sinua alkaa naurattaa.
Sinusta on melkein hauskaa olla irstas feministitirkistelijä.
Olet ylpeä siitä, että olet (vahingossa) pakottanut tuttavapiirisi kohtaamaan oman estyneisyytensä.
Suorastaan säteilet hienhajuista ja tervankatkuista kansallisylpeyttä.
Viktoriaaniset englantilaiset: 0
Suomalainen mies: 1
1) Se ei ole kenenkään mielestä mainstreamia vaan omituinen henkilökohtainen valinta, joka kertoo, että juuri sinulla on käsittämättömän kummallinen elokuvamaku, eikä kukaan usko, vaikka yrität väittää muuta.
2) Kun ilmoitat yleisenä kutsuna Facebookissa, että aiot katsoa ko. dokumentin muutaman ystäväsi kanssa julkisessa oleskelutilassa, joka on tähän mennessä ollut vapaasti kaikkien elokuvankatselijoiden käytettävissä, Middle Common Roomin puheenjohtaja reagoi noin minuutin kuluessa. Hän epäilee, että koko huone on valitettavasti juuri tänä iltana täynnä ihmisiä, jotka tarvitsevat opiskelurauhaa. Ehdotat, että voisitte kuitenkin kavereiden kanssa tulla katsomaan, mikä on tilanne. Sitten tajuat, että asiassa on jotain mätää. Siirrät tilaisuuden omaan olohuoneeseesi, vaikka dvd-soittimenne on rikkinäinen ja epäluotettava. Puheenjohtaja vastaa kohteliaasti, että voitte toki tulla katsomaan, mikä on meininki, jos soitin hajoaa kokonaan. Arvelet rivien välistä, että hän tuskin tarkoittaa, mitä sanoo.
3) Lounaalla suostuttelet muita ihmisiä elokuvailtaan. Pöytäseurueesi on kohteliaan innostunut ja muutama päättää tulla mukaan. Olet kuitenkin kuulevinasi, kuinka toisessa pöydässä joku sanoo sanan "voyeuristic", tirkistelevä. Pohdit, onko puhe sinusta.
4) Kämppiksesi ilmoittaa julkisessa Facebook-keskustelussa, ettei ainakaan ole tulossa, sillä hänen mieleensä nousee välittömästi kauhukokemus risteilyalukselta, jonka saunassa joku herrasmies oli esitellyt lävistettyä alapäätään. Yrität protestoida, ettei sinulle ole ikinä käynyt mitään vastaavaa ja sitä paitsi elokuva on koskettava, ei ällöttävä.
5) Ystäväsi saapuvat katsomaan elokuvaa. Yksi heistä kertoo, että dokumentti on kuin onkin herättänyt lounaalla kiivasta keskustelua ja, kyllä, sivukorvalla kuulemasi puhe tirkistelystä on liittynyt juuri siihen. "Entä jos saunan lauteilla istuisi naisia? Te olisitte varmaan ihan raivona", joku on
6) Vastentahtoinen kämppiksesikin liittyy seuraan hetkeksi. Hihiteltyään tovin hän poistuu paikalta mielenosoituksellisesti.
7) Itse dokumentin katsominen tapahtuu tässä välissä. Sitä pidetään koskettavana ja mielenkiintoisena, eikä alastomuus häiritse ketään niistä, jotka itse asiassa näkevät elokuvan. (Kaikkia muita se sen sijaan tuntuu häiritsevän kovasti.)
8) Seuraavana aamuna menet aamupalalle ja huomaat, että muutamat ihmiset mulkoilevat sinua oudosti. Istut pöydän ääreen, ja keskustelu siirtyy välittömästi irstaaseen elokuvailtaanne. Seuraa kiusaantunutta hihittelyä. Sinulle alkaa selvitä, että kämppiksesi, joka katsoi dokumentista ehkä ensimmäiset neljä minuuttia, on auliisti kuvaillut kaikille näkemäänsä. Eikä siinä kaikki. Hän on myös levittänyt huhua, jonka mukaan elokuvan intiimissä alkukohtauksessa kaksi alastonta MIESTÄ pesee toistensa selkiä ja piiskaa toisiaan oksilla. Ihmettelet ääneen, eikö kämppiksesi osaa erottaa miestä naisesta. Nyt kuitenkin ymmärrät entistä paremmin konservatiivikaveriesi kauhistuneet katseet.
9) Lounaalla sama keskustelu jatkuu joka puolella. Pöydän toisessa päässä ihmiset alkavat vähitellen olla valmiimpia uskomaan, että elokuva oli ehkä sittenkin ihan asiallinen. Eräs tuttavasi kertoo vilpittömään sävyyn, kuinka häntä nolotti virolaisessa saunassa. Kämppiksesi keskittyy kuitenkin edelleen pilkkaamaan sinua ja ystäviäsi. Ystäväsi alkavat närkästyä. Sitten myös kämppiksesi alkaa hermostua. Yhtäkkiä huomaat, että dokumentti selvästi ahdistaa häntä. "En ymmärrä, miksei sitä ollut kuvattu vaikka puiston penkillä!" hän tuhahtaa. Lopulta eräs dokumentin nähneistä poistuu paikalta ovet paukkuen pettyneenä typeriin englantilaisiin (omiin maanmiehiinsä), jotka eivät ymmärrä elämän luonnollisia tosiasioita ja vielä vähemmän hyviä elokuvia.
10) Lounaan loppuessa kerrot kaverillesi, kuinka eräät henkilöt ovat koko päivän tuijottaneet sinua omituisesti. "Ne luulevat, että aiot muuttaa St. Johnsin evankelikaalicollegesta liberaalicollegeksi", kaverisi naurahtaa ja pyörittelee silmiään.
11) Lenkillä puit dokumentin aiheuttamaa ylimitoitettua reaktiota luottoystäväsi kanssa. Pohditte brittien tukahdutettua alitajuntaa. Kulttuuria, jossa kilteimmätkin kristityt rakastavat Monty Pythonia ja laukovat räävittömiä vitsejä, mutta ei-karnevalisoitu ja ei-pornahtava alastomuus saa ihmiset hätääntymään. Mokomatkin tekopyhät sievistelijät!
12) Mutta lopulta sinua alkaa naurattaa.
Sinusta on melkein hauskaa olla irstas feministitirkistelijä.
Olet ylpeä siitä, että olet (vahingossa) pakottanut tuttavapiirisi kohtaamaan oman estyneisyytensä.
Suorastaan säteilet hienhajuista ja tervankatkuista kansallisylpeyttä.
Viktoriaaniset englantilaiset: 0
Suomalainen mies: 1
torstai 8. maaliskuuta 2012
12 & 13: Välisoitto
Emon ja äidin lähdettyä olen yrittänyt saada taas opiskelusta kiinni, joten eilinen ja tämä päivä ovat menneet aikamoisessa kiireessä. Bloggausinto ei ole ihan ylimmillään sen jälkeen, kun on viettänyt päivän satoja sivuja pitkiä pdf-tiedostoja kahlaten. Siinä sivussa olen kuitenkin myös onnistunut aiheuttamaan collegessa pienimuotoisen skandaalin, joka oli sen verran absurdi, ettei sitä mitenkään voi jättää raportoimatta. Jotta tapahtumasarja saisi arvoisensa merkinnän, kehotan lukijoitani palaamaan blogiin huomisiltana (tai oikeammin jo tänään). Silloin paljastuu, mitä seuraa, kun dokumentti saunovista suomalaismiehistä kohtaa englantilaisen kristillisen collegen...
Pysykää kanavalla!
Pysykää kanavalla!
tiistai 6. maaliskuuta 2012
11: Tänään...
... totesin Yorkin sopivaksi kolmen sukupolven vierailukohteeksi.
... nautimme oikeaoppisen iltapäiväteen kuuluisassa Betty's-kahvilassa.
... hankin emon sponsoroimana neljä uutta ihanaa teemukia, jotka ilahduttavat varmasti meillä joka toinen perjantai kokoontuvan neulontakerhon jäseniä (tähän asti he ovat joutuneet tyytymään epäilyttävään astiakokelmaan, joka koostuu muun muassa haalistuneesta mangusti-kupista, Antin Glee-mukeista ja minun raidallisesta kahvattomasta matkamukistani).
... kävin pyörähtämässä York Minsterissä, joka on Durhamin romaanisen katedraalin rinnalla vähän pikkusievä.
... löysin katolisesta kirjakaupasta Jean Vanierin "Community and Growth" -opuksen käytettynä tosi halvalla.
... sain maailmanpyörässä killuessani täysin puskista tulleen korkeanpaikankammo- ja klaustrofobiakohtauksen, joka onneksi vähitellen helpotti, kun olin tarpeeksi kauan puristanut penkkiä rystyset valkoisena ja suunnitellut hätäsummerin painamista.
... emme meinanneet millään päästä Yorkista takaisin Durhamiin, koska kaikki Lontoosta tulevat junat olivat myöhässä. Meille kävi kuitenkin lopulta paremmin kuin Helen-raukalle, joka juuttui melkein viideksi tunniksi välille Lontoo - Durham.
... söimme intialaisen illallisen Capital-ravintolassa, joka on Durhamin parhaita ruokapaikkoja, vaikka itse erehdyin jo toista kertaa tilaamaan epäilyttävästi vauvanruokaa muistuttavan miedon kanamössön. Mango ja cashew kuulostavat aina petollisen ihanilta paperilla!
... huoneeni valloitti 15 kilon tavaraerä Suomesta. Nyt istun kesätoppien ja sandaalien keskellä pohtimassa niiden jatkosijoitusta.
Huomenna äiti ja emo palaavat Helsinkiin ja minä opiskelijan arkeen.
... nautimme oikeaoppisen iltapäiväteen kuuluisassa Betty's-kahvilassa.
... hankin emon sponsoroimana neljä uutta ihanaa teemukia, jotka ilahduttavat varmasti meillä joka toinen perjantai kokoontuvan neulontakerhon jäseniä (tähän asti he ovat joutuneet tyytymään epäilyttävään astiakokelmaan, joka koostuu muun muassa haalistuneesta mangusti-kupista, Antin Glee-mukeista ja minun raidallisesta kahvattomasta matkamukistani).
... kävin pyörähtämässä York Minsterissä, joka on Durhamin romaanisen katedraalin rinnalla vähän pikkusievä.
... löysin katolisesta kirjakaupasta Jean Vanierin "Community and Growth" -opuksen käytettynä tosi halvalla.
... sain maailmanpyörässä killuessani täysin puskista tulleen korkeanpaikankammo- ja klaustrofobiakohtauksen, joka onneksi vähitellen helpotti, kun olin tarpeeksi kauan puristanut penkkiä rystyset valkoisena ja suunnitellut hätäsummerin painamista.
... emme meinanneet millään päästä Yorkista takaisin Durhamiin, koska kaikki Lontoosta tulevat junat olivat myöhässä. Meille kävi kuitenkin lopulta paremmin kuin Helen-raukalle, joka juuttui melkein viideksi tunniksi välille Lontoo - Durham.
... söimme intialaisen illallisen Capital-ravintolassa, joka on Durhamin parhaita ruokapaikkoja, vaikka itse erehdyin jo toista kertaa tilaamaan epäilyttävästi vauvanruokaa muistuttavan miedon kanamössön. Mango ja cashew kuulostavat aina petollisen ihanilta paperilla!
... huoneeni valloitti 15 kilon tavaraerä Suomesta. Nyt istun kesätoppien ja sandaalien keskellä pohtimassa niiden jatkosijoitusta.
Huomenna äiti ja emo palaavat Helsinkiin ja minä opiskelijan arkeen.
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
9 & 10: Kiirettä pitää
Säännöllinen bloggaaminen on haasteellista silloin, kun ei satu olemaan juuri ollenkaan kotona. Eilen äitini ja isoäitini tupsahtivat tänne ilokseni pidennettyä viikonloppua viettämään, joten suuri siivu ajasta on mennyt turistina Durhamissa. Vapaahetkinä olen yrittänyt lueskella vähän opiskelujuttuja ja istunut Middle Common Roomin iltajuhlassa, joka markkeerasi opiskeluvuoden puoliväliä. Tai no, en tyytynyt ihan pelkkään istumiseen, sillä illan edetessä joku ehdotti, että leikkisimme seuraleikkejä. Ne etenivät melko kesystä "läpsystä" astetta aggressiivisempaan ninja-leikkiin ja huipentuivat sitten kaikki desibelirajat ylittävään örvellykseen, joka näytti olevan jonkinlainen machompi sovellus suomalaisille tutusta "kanikanista". Arvokas Tristram Room alkoi vähitellen muistuttaa riparilaisten temmellyskenttää, joskin on todettava, että leikin tiimellykseen olivat tempautuneet huoneen vanhimmat postgradit. Nuorempi joukko istui sivistyneesti (tai puolitajuttomassa tilassa...) pöydän ääressä, kun me karjuimme ja läpsimme toisiamme kuin pahaiset teinit. Vain ponileikki jäi puuttumaan. Onneksi.
Tänään tapasin äidin ja emon (siis äidinäitini) Durhamin kauppahallissa, josta vaelsimme sitten hanska- ja fudge-ostoksille ennen vierailua Durhamin katedraaliin. Vaikka välillä tuntuukin, ettei uinuvassa Durhamissa ole kovin paljon näkemistä, huomaan, että tätä jo kotikaupungiksi muuttunutta tuppukylää tulee katsottua ihan uusin silmin, kun joku toinen ihastelee ensimmäistä kertaa katedraalia tai kaupungin muita vanhoja rakennuksia. Ei normanniarkkitehtuurin huippunäytteitäkään sentään ihan joka kulman takaa pilkistä!
Illalla kävimme syömässä collegen ja katedraalin välimaastoon jäävässä San Marcossa, joka on melko halpa yliopistoväen suosima italialainen ravintola. San Marcon vakiotarjoilijasedillä on selvästi good cop/bad cop -roolijako: toinen on lämpimän ystävällinen, toinen keskittyy havaintojeni mukaan aina tavalla tai toisella torumaan asiakkaita, jotka eivät ymmärrä hänen kysymyksiään, kysyvät itse tyhmiä, eivät muka tajua mitään ruokalistasta, tilaavat kummallisia yhdistelmiä, esittävät hankalia pyyntöjä ja niin edespäin. Omalta vaihtarivuodeltani muistelen, että juuri tällainen paasaaminen ja pilkanteko on itse asiassa a) huumorinlaji, johon saa mielellään lähteä mukaan b) tapa osoittaa huolenpitoa. Italialainen ei koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta kertoa vuolassanaisesti, mitä toinen on tekemässä väärin ja miten se olisi viisainta tehdä toisin. Ihan vain silkasta lähimmäisenrakkaudesta... San Marcon "bad waiterkin" näyttää itse asiassa nauttivan työstään ja toteuttavan aina lopulta asiakkaiden pyynnöt - niin typeriä kuin ne muka ovatkin.
Mukavan iltamme kruunasi Durhamin yliopiston kamarikuoron konsertti katedraalissa. Se oli vaikuttava kahden tunnin paketti, jonka jälkeen äiti ja emo suuntasivat hotellilleen ja minä kipitin kulman taakse collegelle. Matkalla kotiin kurkkasin Middle Common Roomiin, josta löysin ison joukon ihmisiä katsomassa Disneyn "Kaunotarta ja hirviötä". Raina on ollut suosikkipiirrettyjäni siitä asti, kun näin sen elokuvateatterin eturivissä Mikkelissä (sittemmin istumapaikkamieltymykseni ovat hieman muuttuneet) ja raportoin tapahtuman kuvien kera päiväkirjaani. Täytyy sanoa, että hirviön muuttuminen sliipatuksi imelä-ääniseksi prinssiksi harmittaa ihan yhtä paljon nyt 27-vuotiaana kuin 7-vuotiaana! Olen edelleen enemmän särmikkäiden karvanaamojen kannalla...
Tänään tapasin äidin ja emon (siis äidinäitini) Durhamin kauppahallissa, josta vaelsimme sitten hanska- ja fudge-ostoksille ennen vierailua Durhamin katedraaliin. Vaikka välillä tuntuukin, ettei uinuvassa Durhamissa ole kovin paljon näkemistä, huomaan, että tätä jo kotikaupungiksi muuttunutta tuppukylää tulee katsottua ihan uusin silmin, kun joku toinen ihastelee ensimmäistä kertaa katedraalia tai kaupungin muita vanhoja rakennuksia. Ei normanniarkkitehtuurin huippunäytteitäkään sentään ihan joka kulman takaa pilkistä!
Illalla kävimme syömässä collegen ja katedraalin välimaastoon jäävässä San Marcossa, joka on melko halpa yliopistoväen suosima italialainen ravintola. San Marcon vakiotarjoilijasedillä on selvästi good cop/bad cop -roolijako: toinen on lämpimän ystävällinen, toinen keskittyy havaintojeni mukaan aina tavalla tai toisella torumaan asiakkaita, jotka eivät ymmärrä hänen kysymyksiään, kysyvät itse tyhmiä, eivät muka tajua mitään ruokalistasta, tilaavat kummallisia yhdistelmiä, esittävät hankalia pyyntöjä ja niin edespäin. Omalta vaihtarivuodeltani muistelen, että juuri tällainen paasaaminen ja pilkanteko on itse asiassa a) huumorinlaji, johon saa mielellään lähteä mukaan b) tapa osoittaa huolenpitoa. Italialainen ei koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta kertoa vuolassanaisesti, mitä toinen on tekemässä väärin ja miten se olisi viisainta tehdä toisin. Ihan vain silkasta lähimmäisenrakkaudesta... San Marcon "bad waiterkin" näyttää itse asiassa nauttivan työstään ja toteuttavan aina lopulta asiakkaiden pyynnöt - niin typeriä kuin ne muka ovatkin.
Mukavan iltamme kruunasi Durhamin yliopiston kamarikuoron konsertti katedraalissa. Se oli vaikuttava kahden tunnin paketti, jonka jälkeen äiti ja emo suuntasivat hotellilleen ja minä kipitin kulman taakse collegelle. Matkalla kotiin kurkkasin Middle Common Roomiin, josta löysin ison joukon ihmisiä katsomassa Disneyn "Kaunotarta ja hirviötä". Raina on ollut suosikkipiirrettyjäni siitä asti, kun näin sen elokuvateatterin eturivissä Mikkelissä (sittemmin istumapaikkamieltymykseni ovat hieman muuttuneet) ja raportoin tapahtuman kuvien kera päiväkirjaani. Täytyy sanoa, että hirviön muuttuminen sliipatuksi imelä-ääniseksi prinssiksi harmittaa ihan yhtä paljon nyt 27-vuotiaana kuin 7-vuotiaana! Olen edelleen enemmän särmikkäiden karvanaamojen kannalla...
torstai 1. maaliskuuta 2012
8: Päivä teologian jatko-opiskelijana
Menin tänään laitokselle varttia vaille kymmeneksi Katolisen teologian tutkimuskeskuksen postgrad-konferenssiin. Kuuntelin esitelmän
1) katolisesta sosiaalietiikasta ja uskonnonvapaudesta sekulaarissa yhteiskunnassa...
2) samarialaisesta naisesta hengellisen elämän paradigmana Augustinuksella ja Danten Divina Commediassa...
3) William Langlandin Piers Plowman -runoelmasta augustinolaisen linssin läpi tarkasteltuna...
4) imago Dei -käsitteen kehityksestä lännen kirkossa Nikean konsiilin jälkeen...
5) restoratiivisesta oikeudesta katolisen kirkon pedofiliaskandaalissa...
6) liturgian ja etiikan suhteesta sekä etiikan sakramentaalisuudesta modernissa katolisessa teologiassa...
7) korjausliikkeestä, jonka Gregorios Nyssalaisen De Virginitate -teoksessa ilmenevä käsitys hyveiden ykseydestä voisi tuoda katolisen kirkon seksuaalieettiseen keskusteluun...
... ja tässä oli alle yksi kolmasosa koko päivän tarjonnasta.
Sitten istuin kaksi tuntia patristiikan seminaarissa oppimassa Kristuksen taivaaseenastumisen patristisista tulkinnoista ja Origeneen syntikäsityksestä.
Kahdeksan tunnin akateemisen putken jälkeen raahauduin kotiin ja nuupahdin sohvalle. Nyt vähän väsyttää.
1) katolisesta sosiaalietiikasta ja uskonnonvapaudesta sekulaarissa yhteiskunnassa...
2) samarialaisesta naisesta hengellisen elämän paradigmana Augustinuksella ja Danten Divina Commediassa...
3) William Langlandin Piers Plowman -runoelmasta augustinolaisen linssin läpi tarkasteltuna...
4) imago Dei -käsitteen kehityksestä lännen kirkossa Nikean konsiilin jälkeen...
5) restoratiivisesta oikeudesta katolisen kirkon pedofiliaskandaalissa...
6) liturgian ja etiikan suhteesta sekä etiikan sakramentaalisuudesta modernissa katolisessa teologiassa...
7) korjausliikkeestä, jonka Gregorios Nyssalaisen De Virginitate -teoksessa ilmenevä käsitys hyveiden ykseydestä voisi tuoda katolisen kirkon seksuaalieettiseen keskusteluun...
... ja tässä oli alle yksi kolmasosa koko päivän tarjonnasta.
Sitten istuin kaksi tuntia patristiikan seminaarissa oppimassa Kristuksen taivaaseenastumisen patristisista tulkinnoista ja Origeneen syntikäsityksestä.
Kahdeksan tunnin akateemisen putken jälkeen raahauduin kotiin ja nuupahdin sohvalle. Nyt vähän väsyttää.
7: The Happy Sweater Sisterhood
En liene ainoa, joka muistaa, kuinka lapsena ja teininä symbioosi parhaiden ystävien kanssa johti usein siihen, että ystävysten vaatekaappien sisältö alkoi muuttua varsin samanlaiseksi. Monenmoiset vakosamettitakit, ribbikauluspaidat, korokepohjakengät, kukkahameet ja (pseudo-)goottiasusteet eivät varmasti ikinä olisi löytäneet tietään minun ylleni ilman ystävieni salakavalaa vaikutusta. Muistaakohan Ira vielä, kuinka Lontoon-matkalla vuonna 2001 ostimme täsmälleen samanlaiset (rumahkot!) college-paidat? Aivan kuin melkein identtiset Nalle Puh -sateenvarjot ja La Senza -yöpuvut eivät olisi riittäneet!
Aikuisiällä ystävyyssuhteiden symbioottisuus on hieman laantunut ja oma identiteetti vahvistunut. Minulla ei ole ollut vaatekloonia enää vuosikausiin.
Mutta sitten tulin Durhamiin ja tutustuin Sonyaan...
Collegen konservatiivis-urheilullisen postgrad-populaation keskellä minä ja Sonya olemme aina olleet väriläiskiä. Muistan jo syksyllä ihailleeni Sonyan tyyliä, jossa oli samantyyppisiä elementtejä kuin omassani. Olimme selvästi variaatio samasta teemasta: Sonya hieman hipahtavampi, minä ehkä hieman naisellisempi. Ostimme kumpikin suurimman osan vaatteistamme kirpputoreilta, joten yhteisistä charity shop -kierroksista tuli pian osa ystävyyttämme.
Ensimmäistä kertaa huomasin, että jotain oli tekeillä, kun Sonya tarttui kirpputorilla siniseen, valkopilkulliseen paitaan, jossa oli röyhelökaulus. Minulla on kaksi nuo tuntomerkit täyttävää vaatetta, minkä heti huvittuneena ilmoitin. Päätimme, että meidän pitäisi yrittää koordinoida paitojen käyttö niin, ettemme sattumalta pukeutuisi niihin samana päivänä.
Se ei tietenkään onnistunut. Olimme hieman kiusaantuneita, mutta samaan aikaan myös jotenkin mielissämme tuosta konkreettisesta yhteenkuuluvuuden merkistä.
Pallopaitoja seurasivat melkein samanlaiset ruusukorvakorut; minun olivat tummanpunaiset, Sonyan vaaleammat. Sitten olimme valokuvassa rinnakkain kukkakuoseihin sonnustautuneina. "The Floral Print Sisterhood", kommentoin Sonyalle. Sitten minä otin Sonyan kannustamana nenälävistyksen. Sitten Sonya osti vaaleanpunaisen neuletakin. Tänään minäkin ostin vaaleanpunaisen neuletakin reissulla, jolla Sonya etsi valkoista palmikkoneuletta, jollainen minulla jo on.
Vaikka aukikirjoitettuna kilpavarustelumme kuulostaa erehdyttävästi teinityttöjen symbioosilta, vasta tänään totesimme ääneen, että olemme vähitellen alkaneet pukeutua yhä enemmän samalla tavalla. Tyylimme keskeisiä rakennuspalikoita ovat kukka- ja pallokuosit, röyhelökaulukset, mummovillatakit, korvakorut ja huivit. Lisäksi meitä yhdistää epäilyttävä rakkaus vaatteisiin, jotka ovat niin mauttomia, että ne ovat melkein tyylikkäitä.
Hyvä esimerkki kyseisestä lajista on vaaleanpunainen jättikokoinen kukkavillapaita, jonka ostin kahdella eurolla pakilalaiselta pihakirppikseltä ennen Durhamiin lähtöä. Jo ostohetkellä paita näytti herättävän pientä puistatusta lähimmäisissäni - ja kieroa mielihyvää minussa. Täällä Durhamissa tuo nerokas vaatekappale on kantanut minut yli pahimman talven sekä fyysisesti että henkisesti. Kun talomme lämmitys hajosi kesken hyytävimpien talvisäiden, kokovartalovillapaita oli minulle viikkokausia kuin toinen iho. Lisäksi yliampuva kukkakuosi vaikutti suotuisasti mielialaani harmauden keskellä. Myös täkäläiset kaverini panivat merkille paidan piristävän vaikutuksen. Se sai pian nimen "happy sweater", ja lopulta monikin oli valmis tunnustamaan, että kulahtanut kukikas vaaleanpunainen säkkini oli oikeastaan aika mahtava. Sonyan garderoobissa vastaava vaikutus oli kirkkaankeltaisella Paavo Pesusieni -paidalla, jonka ilmestyminen ruokasaliin tiesi, että nyt oli otettu kovat aseet käyttöön.
Tänään Paavon itseoikeutettu asema joutui kuitenkin uhatuksi. Helen, Sonya ja minä olimme juuri lähdössä kotiin tuloksettomasta palmikkoneulejahdista, kun Sonyan silmiin osui jotain punaista... jotain mautonta... jotain kukallista... Kun ystäväni vielä hihitteli epäuskoisena rekissä roikkuvalle rumilukselle, minä näin heti siihen sisältyvän potentiaalin. "That's a friend of my flower sweater! kiljaisin riemastuneena. "Should I try it on?" Sonya kysyi, vaikka ilmeestä näkyi, että päätös oli jo tehty.
Ironian puuskassa päätimme esitellä mauttoman punaisen kukkavillapaidan mauttomalle vaaleanpunaiselle kukkavillapaidalle heti lounaalla...
Ladies and gentlemen. I give you the Happy Sweater Sisterhood!
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
6: Tervetuloa meille!
Pikainen katsaus asumuksemme alakertaan likaisen kameralinssin läpi...
Teknisistä syistä postaus venähti väärän vuorokauden puolelle, mutta nyt on meikäläiselläkin lopulta YouTube-tili, joten ehkä jatkossa videoiden jakaminen sujuu ilman suuria komplikaatioita. Pahoitteluni, että koko juttu alkaa epämääräisellä ynähdyksellä ja päättyy kesken kaiken. En enää keskellä yötä blogin ja YouTuben kanssa kamppailtuani jaksanut ryhtyä editointipuuhiin. Tämä on siis puhtaasti informatiivinen pläjäys; esteettiset ansiot jääkööt toiseen kertaan.
Teknisistä syistä postaus venähti väärän vuorokauden puolelle, mutta nyt on meikäläiselläkin lopulta YouTube-tili, joten ehkä jatkossa videoiden jakaminen sujuu ilman suuria komplikaatioita. Pahoitteluni, että koko juttu alkaa epämääräisellä ynähdyksellä ja päättyy kesken kaiken. En enää keskellä yötä blogin ja YouTuben kanssa kamppailtuani jaksanut ryhtyä editointipuuhiin. Tämä on siis puhtaasti informatiivinen pläjäys; esteettiset ansiot jääkööt toiseen kertaan.
maanantai 27. helmikuuta 2012
5: Songs for the Journey
Jos minun pitäisi valita elämälleni soundtrack, sille mahtuisi aika monta Taizé-laulua. Vaikka musiikkimieltymykseni ovat muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, Taizén ekumeenisen yhteisön meditatiiviset rukouslaulut ovat aina kulkeneet mukanani.
Olen laulanut niitä Helsingissä, Kaarinassa, Kangasalla, Porlammilla, Amblassa, Via Balticalla, Varsovassa, Whycocomaghissa, Tecklenburgissa - ja tietenkin Taizéssa.
Olen laulanut niitä Epun, Merin, Marjaanan, Elisabethin, Jasonin, Angelan, Usan, Wernerin, Brigitten, Riitan, Olkin, Paulin, Eevan sekä monien muiden ystävien, tuttavien ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa.
Myös täällä Durhamissa joukko ihmisiä kokoontuu joka maanantai Hild and Bede -collegen kappeliin Taizé-rukoushetkeen. Välillä, kuten tänään, Durhamin yliopiston ekumeeninen kristillinen neuvosto järjestää isomman tapahtuman katedraalissa.
Minulle Taizé-lauluista on tullut jatkuvuuden merkki. On vaikeaa kuvailla sitä hämmentävää tunnetta, kun ensimmäistä kertaa astuin Hild and Beden kappeliin ja musiikki ympäröi minut jo ovella. Olen varma, että verenpaineeni laski ja pulssini tasoittui. Vieraan kaupungin keskellä tunsin tulleeni tuttuun paikkaan. Vieraan kulttuurin keskellä tunsin astuneeni alakulttuuriin, jonka käyttäytymismallit osasin intuitiivisesti. Otin kengät pois, istuin lattialle ja lauloin sydämeni kyllyydestä.
(Rukoushetken jälkeen oli teejatkot, joiden tunnelma oli vieraanvarainen mutta hellyttävän väkinäinen. Ihan kuin Helsingissä!)
Viime vuonna Helsingin Taizé-rukoushetkien nimi vaihdettiin luottamuksen rukoushetkiksi. Yhteisön veljet olivat toivoneet, että rukoushetket sulautuisivat luontevasti paikallisseurakuntien elämään ilman brändäämistä tai uuden uskonnollisen liikkeen syntyä. Minusta reaktio oli hieman ylimitoitettu - eikä vähiten siitä syystä, että minulle Taizé on koodisana, joka on helppo tunnistaa myös maailmalla. Kun se vilahtaa paperinivaskassa tai ilmoitustaululla, katseeni terästyy. Se on sana, jota uskallan seurata varmana siitä, että päädyn paikkaan, jonka hengellisyys on lempeää ja oikeudenmukaista.
Taizé-laulut eivät oikeastaan ole parhaimmillaan mahtavissa katedraaleissa. Mieleenpainuvimmat kokemukseni ovat pienistä kappeleista tai tavallisista huoneista, joissa voi melkein tuntea kanssaihmisistä huokuvan lämmön. Niissä rukouslaulu muuttuu lopulta yhdeksi monisävyiseksi ääneksi ja yhteiseksi hengitykseksi.
Yhdeksi ruumiiksi, jossa virtaa yksi Henki.
lauantai 25. helmikuuta 2012
4: Broken Flowers
Pikku prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.
- Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttäneet ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni aluksi. Se oli aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.
Ja ruusut olivat hyvin noloja.
- Te olette kauniita, mutta te olette tyhjiä, hän sanoi vielä. Ei teidän puolestanne voi kuolla. Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi, koska minä olen juuri sitä kastellut. Koska juuri sille tein tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat (paitsi niitä paria kolmea, jotka jätin sitä varten, että kukka saisi nähdä perhosia). Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni.
- Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttäneet ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni aluksi. Se oli aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.
Ja ruusut olivat hyvin noloja.
- Te olette kauniita, mutta te olette tyhjiä, hän sanoi vielä. Ei teidän puolestanne voi kuolla. Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi, koska minä olen juuri sitä kastellut. Koska juuri sille tein tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat (paitsi niitä paria kolmea, jotka jätin sitä varten, että kukka saisi nähdä perhosia). Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni.
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
_ _ _
Tullessani
kotiin aamupalalta havahduin surulliseen näkyyn. Narsissi,
joka eilen vielä kukoisti olohuoneen ikkunan alla, oli yön aikana
laonnut maahan. Kun kumarruin tarkastelemaan kukkaa lähemmin, huomasin,
että se oli katkaistu.
Surullisena
ja vähän vihaisenakin poimin kukan maasta, toin sen sisälle ja asetin
sen teemukiin olohuoneen ikkunalaudalle, alle metrin päähän siitä
paikasta, jossa se kasvoi seinän toisella puolella.
Siinä se saa vielä hetken ilahduttaa meitä. Saattohoidossa.
perjantai 24. helmikuuta 2012
3: 194
Kaiken läpi loistat.
Herra, valollasi
kosketa nyt kasvojani.
Kukka seisoo hiljaa,
lehdet liikahtavat,
auringossa aukeavat.
Herra, valollasi
kosketa nyt kasvojani.
Kukka seisoo hiljaa,
lehdet liikahtavat,
auringossa aukeavat.
Hoida näin sinuun päin,
totuudellisuuteen,
yksinkertaisuuteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)