Säännöllinen bloggaaminen on haasteellista silloin, kun ei satu olemaan juuri ollenkaan kotona. Eilen äitini ja isoäitini tupsahtivat tänne ilokseni pidennettyä viikonloppua viettämään, joten suuri siivu ajasta on mennyt turistina Durhamissa. Vapaahetkinä olen yrittänyt lueskella vähän opiskelujuttuja ja istunut Middle Common Roomin iltajuhlassa, joka markkeerasi opiskeluvuoden puoliväliä. Tai no, en tyytynyt ihan pelkkään istumiseen, sillä illan edetessä joku ehdotti, että leikkisimme seuraleikkejä. Ne etenivät melko kesystä "läpsystä" astetta aggressiivisempaan ninja-leikkiin ja huipentuivat sitten kaikki desibelirajat ylittävään örvellykseen, joka näytti olevan jonkinlainen machompi sovellus suomalaisille tutusta "kanikanista". Arvokas Tristram Room alkoi vähitellen muistuttaa riparilaisten temmellyskenttää, joskin on todettava, että leikin tiimellykseen olivat tempautuneet huoneen vanhimmat postgradit. Nuorempi joukko istui sivistyneesti (tai puolitajuttomassa tilassa...) pöydän ääressä, kun me karjuimme ja läpsimme toisiamme kuin pahaiset teinit. Vain ponileikki jäi puuttumaan. Onneksi.
Tänään tapasin äidin ja emon (siis äidinäitini) Durhamin kauppahallissa, josta vaelsimme sitten hanska- ja fudge-ostoksille ennen vierailua Durhamin katedraaliin. Vaikka välillä tuntuukin, ettei uinuvassa Durhamissa ole kovin paljon näkemistä, huomaan, että tätä jo kotikaupungiksi muuttunutta tuppukylää tulee katsottua ihan uusin silmin, kun joku toinen ihastelee ensimmäistä kertaa katedraalia tai kaupungin muita vanhoja rakennuksia. Ei normanniarkkitehtuurin huippunäytteitäkään sentään ihan joka kulman takaa pilkistä!
Illalla kävimme syömässä collegen ja katedraalin välimaastoon jäävässä San Marcossa, joka on melko halpa yliopistoväen suosima italialainen ravintola. San Marcon vakiotarjoilijasedillä on selvästi good cop/bad cop -roolijako: toinen on lämpimän ystävällinen, toinen keskittyy havaintojeni mukaan aina tavalla tai toisella torumaan asiakkaita, jotka eivät ymmärrä hänen kysymyksiään, kysyvät itse tyhmiä, eivät muka tajua mitään ruokalistasta, tilaavat kummallisia yhdistelmiä, esittävät hankalia pyyntöjä ja niin edespäin. Omalta vaihtarivuodeltani muistelen, että juuri tällainen paasaaminen ja pilkanteko on itse asiassa a) huumorinlaji, johon saa mielellään lähteä mukaan b) tapa osoittaa huolenpitoa. Italialainen ei koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta kertoa vuolassanaisesti, mitä toinen on tekemässä väärin ja miten se olisi viisainta tehdä toisin. Ihan vain silkasta lähimmäisenrakkaudesta... San Marcon "bad waiterkin" näyttää itse asiassa nauttivan työstään ja toteuttavan aina lopulta asiakkaiden pyynnöt - niin typeriä kuin ne muka ovatkin.
Mukavan iltamme kruunasi Durhamin yliopiston kamarikuoron konsertti katedraalissa. Se oli vaikuttava kahden tunnin paketti, jonka jälkeen äiti ja emo suuntasivat hotellilleen ja minä kipitin kulman taakse collegelle. Matkalla kotiin kurkkasin Middle Common Roomiin, josta löysin ison joukon ihmisiä katsomassa Disneyn "Kaunotarta ja hirviötä". Raina on ollut suosikkipiirrettyjäni siitä asti, kun näin sen elokuvateatterin eturivissä Mikkelissä (sittemmin istumapaikkamieltymykseni ovat hieman muuttuneet) ja raportoin tapahtuman kuvien kera päiväkirjaani. Täytyy sanoa, että hirviön muuttuminen sliipatuksi imelä-ääniseksi prinssiksi harmittaa ihan yhtä paljon nyt 27-vuotiaana kuin 7-vuotiaana! Olen edelleen enemmän särmikkäiden karvanaamojen kannalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti