Let There Be Light

Durhamin kadut on tänä viikonloppuna valloittanut kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa järjestetty ja suuren suosion saavuttanut Lumiere-valofestivaali. Ensiksi on todettava, että me vanhan kaupungin asukkaat olemme olleet raivon partaalla sietämättömien liikenne- ja turvallisuusjärjestelyiden takia. Festivaalialue on muutettu kokonaan yksisuuntaiseksi kävelyreitiksi, joka ei kuitenkaan näytä seuraavan mitään logiikkaa vaan vaihtaa suuntaa järjestysmiesten päähänpistojen mukaan. Puolen kilometrin matka ruokakauppaan on siis saattanut venähtää melkein tunnin lenkiksi pitkin joenpenkkoja, ja välillä kotikadullamme vyöryvä ihmisvirta on yhtäkkiä teljetty aidoilla kuin karjalauma. Tiukkapipoiset järjestysmiehet ovat levittäneet ympärilleen jäätävää tunnelmaa, joka ei lainkaan sovi lapsiperheiden iloiseen valokarnevaaliin.

Raivostuttavista käytännön järjestelyistä huolimatta osanottajat ovat näyttäneet nauttivan tapahtumasta - mikäli ovat päässeet tungoksessa katedraalille, jonka ympärille festivaalin paras anti keskittyy. Itse yritin tutustua tarjontaan ensimmäistä kertaa perjantaina collegelaisten kanssa. Lopulta minä ja ystäväni Katharine eksyimme kokonaan joukosta ja yritimme sitten vaeltaa väkijoukossa katedraalille, jonka olimme säästäneet viimeiseksi. Järjestysmiehet eivät kuitenkaan päästäneet meitä Prebends Bridgen yli vastavirtaan, joten jouduimme sivuraiteille ja kiersimme festivaalin muut osat vielä toiseenkin kertaan. Kun lopulta pääsimme katedraalin kulmille, kello loi juuri yksitoista ja festivaali sulkeutui. Mahtava ajoitus.

Manailimme kohtaloamme ja ihmettelimme tapahtumaa ympäröivää naurettavaa hypetystä, kunnes eilen onnistuimme puolen tunnin yrittämisen jälkeen pääsemään collegelta katedraalin edustalle (n. 100 metriä...) ja jouduimme lapsekkaan innon vallassa myöntämään, että koko juttu oli sittenkin aika taianomainen. Katedraalin seinään heijastettiin kirkkomusiikin ja äänitehosteiden säestyksellä vaikuttava multimedia-esitys Lindisfarnen evankeliumikäsikirjoituksesta ja sen historiasta. Katedraalin sisällä tuikkivat lukuisat valkoisista aluspaidoista rakennetut lyhdyt. Arkinen esine oli muuttunut herkäksi tunnelman luojaksi.

Koska sanallinen kuvaus ei tee tämän kaltaiselle tapahtumalle juurikaan oikeutta, annan mieluummin kuvien puhua. Niidenkin laadussa on paljon toivomisen varaa, mutta juhlistakoon tämä kuvapläjäys samalla sitä, että olen nyt vihdoin (Suomen-matkan ansiosta!) saanut käsiini kameraani sopivan usb-piuhan. Kuvasarjan häntänä on pieni epämääräinen videomaistiainen katedraalin edustalta. [Jaahas, lisäsin vahingossa ensiksi aivan toisen videon kuin tarkoituksena oli. Jätän nyt kuitenkin molemmat tuohon lukijoiden iloksi.]

Fight the Power

Olen törmännyt tähän sarjakuvaan netissä jo monta kertaa, ja nyt se tuli taas vastaan Facebookissa. Tässä hieman brittiasennetta loppuviikon piristykseksi!

(Yritin kovasti metsästää kuvan copyrightia, jotta kunnia menisi sille, jolle se kuuluu, mutten onnistunut löytämään mitään varmaa lähdettä. I don't own the rights to this picture and couldn't find its original source, but would like to give credit where credit is due!)

Kohtaamisia kuplan ulkopuolella

Vaikka viihdyn collegen sosiaalisessa kuplassa, olen ilahtunut suuresti, kun minulle on tällä viikolla tarjoutunut tilaisuuksia laajentaa reviiriäni St Johnsin seinien ulkopuolelle. Mökkihöperöitymisen vaara on nimittäin olemassa, kun asun, syön, hengailen ja opiskelen parin korttelin kokoisella alueella. Elämänpiiristäni saa hyvän käsityksen, jos kuvittelee, että asuisin Porthaniassa, kävisin joka päivä syömässä ja tapaamassa kavereita Pääkkärin Unicafessa, opiskelisin teologisella A7:ssa ja osallistuisin jumalanpalveluksiin tuomiokirkossa - enkä tekisi mitään muuta! Lisäksi olen jo aiemmin tainnut mainita siitä, että kuulun täällä seniorikaartiin, mikä on omalla tavallaan vapauttavaa mutta johtaa välillä siihen, etten tylsänä tätinä ole ihan samalla aaltopituudella collegelaisten suuren enemmistön kanssa.

Toissapäivänä ohitin siis erään merkkipaalun, kun tapasin ensimmäisen Durhamissa opiskelevan suomalaisen. Minun ei tarvinnut edes erityisesti yrittää etsiä maannaistani, sillä kuulin hänestä uusiseelantilaiselta college-kaveriltani Sonyalta. Sonya ja Krista kärvistelevät yhdessä teologisen undergradeina, vaikka kumpikin on brittikeskiarvoon verrattuna vahvasti yli-ikäinen. Muiden illastaessa formalilla me istuskelimme kaakaolla eräässä vanhan kaupungin baarissa ja juttelimme teologian opinnoista Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Krista ja Sonya ovat molemmat vaihto-opiskelijoita - ensin mainittu sillä Helsingin teologisen tiedekunnan Erasmus-sopimuksella, jonka siivellä meinasin itsekin tulla tänne syksyllä 2009.

Kristan tarinoita kuunnellessani havahduin siihen, kuinka erilaiseksi kokemus Durhamista ja englantilaisesta elämästä muotoutuu sen mukaan, missä asuu ja keneen tutustuu. Olin salaa kiitollinen St Johnsin suurperheestä, joka on sen kummemmin kyselemättä adoptoinut minut keski-ikäistyväksi suomalaistädikseen, ja erityisesti Helenistä, joka on monien iltaöisten ylätasannekeskusteluiden jälkeen jo ihan oikea ystäväni. Vaikka Suomen-matka häämöttää parin päivän päässä ja odotan kovasti ystävien ja sukulaisten näkemistä, visiitti kotimaahan tuntuu pikemminkin hauskalta bonukselta kuin koti-ikävänlievittämisoperaatiolta. Ehkä tähän ulkomailla asumiseenkin voi lopulta tottua. Ehkä olen itsestäni riippumatta saanut erityisen hyvät lähtökohdat Englannin-elämälle. Tai sitten olen vain tullut vanhaksi....

Uudet sosiaaliset seikkailut jatkuivat eilen vierailulla, joka oli vielä enemmän tavallisuudesta poikkeava. Olen väikkärin aloittelun ohella yrittänyt verestää kreikan taitoani istumalla kuunteluoppilaana undergradeille suunnatulla Advanced Greek Texts -kurssilla. Tänä vuonna ryhmässä käydään läpi Jaakobin kirjettä, tuota Lutherin "olkikirjeeksi" haukkumaa epistolaa, johon en ole koskaan perehtynyt kovin perusteellisesti edes suomeksi. Vaikka läsnäolotilastoni on ollut täynnä aukkoja ikuisuusflunssani takia, nuori herttainen opettajamme Jane on jostain syystä ollut kovin innoissaan siitä, että olen edes nimellisesti roikkunut mukana. Viime viikon lopulla hän päätti yhtäkkiä kutsua minut kotiinsa teelle ja kakulle ("tea and cake" on brittien sosiaalisen elämän peruskonsepti) omien postgradiensa kanssa. Häkellyin ihan, vaikka täällä Durhamissa onkin hiukan tavallisempaa, että opettajat yrittävät tutustua opiskelijoihin myös epävirallisissa tilaisuuksissa.

(Janen omalaatuinen tutkijahabitus on tiivistettävissä seuraavasti: langanlaiha, suuriin huiveihin kääriytyvä, hermostuneesti naurahteleva, aina hieman säikähtäneen oloinen, äärettömän ystävällinen ja - kuten muutama muukin on todennut - jotenkin "söpö". Menisi hyvin sivuhenkilönä Muumilaakson tarinoissa.) 

Eilen sitten istuin kolmen eksegetiikan postgradin kanssa Janen pienessä kodissa keskustan pohjoispuolella. Kävi ilmi, että Jane on kirjoittanut väitöskirjansa "visuaalisesta hurskaudesta" (visual piety) Paavalin kirjeissä ja eräs tohtoriopiskelijoista tutkii parhaillaan aistiretoriikkaa Johanneksen evankeliumissa. Löysin siis teoreettisia sukulaissieluja. Loppuillasta jutustelimme tosin jo enemmän aivan muista asioista kuin akateemisesta pakerruksesta. Jäin miettimään, olikohan Jane kutsunut meidät kylään myös ihan vain saadakseen vieraita. Hän ei laskujeni mukaan voi olla kovinkaan paljon minua vanhempi ja on itsekin muuttanut Aberdeenista Durhamiin vasta syyskuussa.

Janen luota kotiuduttuani huomasin Facebookista, että postgradit aikoivat katsoa leffaa collegella. Astuin takaisin kuplaan. Kuplaan, jossa voin hipsiä peitto kainalossani kadun toiselle puolelle ja käpertyä postgradien Middle Common Roomin sohvalle ympärilläni joukko ihmisiä, jotka eivät ole ehkä läheisimpiä ystäviäni mutta pitävät huolen jatkuvasta matalan intensiteetin sosiaalisesta altistuksesta - mikä ei lopulta ole ollenkaan vähäarvoinen juttu. Helen arveli jo etukäteen, että luvassa oli "some obscure British comedy", ja niin vain katsoimmekin takavuosien omituisen komedian Keeping Mum. Juoni ei ollut kaksinen, mutta Rowan Atkinsonia, Maggie Smithiä ja sysimustaa brittihuumoria on aika vaikea vastustaa!

Substanssiosaamista?

Sain näköjään Friolandian Eveliinalta (siis vanhalta ystävältäni Epulta) "A Blog with Substance" -tunnustuksen! Oho - ja kiitos! Olen koko menneen viikon hokenut kaikille vastaantulijoille, kuinka minua ärsyttää säätää tutkimukseen liittyviä muotoseikkoja ennen kuin pääsen käsiksi varsinaiseen substanssiin, joten hyvä jos substanssia esiintyy edes jollain elämänalalla!

Minulle tällainen tunnustuskulttuuri on muuten ihan uutta. Vaikka olen bloggaillut ennenkin, tämä on ensimmäinen kerta, kun edes jollain tavalla elän osana toisiinsa verkottuneiden blogien yhteisöä. Mutta kokeillaan... Ilmeisesti minun piti nyt kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni ja luovuttaa sitten tunnustus eteenpäin kahdeksalle muulle blogille. Seuraan kuitenkin Epun esimerkkiä ja mainitsen vain kaksi substanssikeskeistä kirjoittajaa. He löytävät itsensä oman vuodatukseni alapuolelta!

- - -

1) Käytän paljon koruja, etenkin korviksia, joita omistan aikamoisen kokoelman. Olen vuosikausia vakavasti pohtinut myös nenälävistyksen ottamista - en siksi, että se olisi jotenkin coolia (cool ja minä emme ylipäätään esiinny samassa lauseessa), vaan siksi, että voisin mahduttaa naamaani vielä vähän lisää kiiltävää metallia ja säihkyviä kiviä. Toisaalta olen alkanut epäillä, että nyt kolmenkympin lähestyessä moinen veto tulkittaisiin varmaan joksikin "teiniksi jälleen" -ikäkriisiksi, joten yritän pidättäytyä mieliteostani säilyttääkseni arvokkuuteni.

2) Tykkään kovasti lapsista, ja eräs ystäväni kommentoi kerran vilpittömän spontaanisti, että näytän aina lasten seurassa onnellisemmalta (en tiedä, mitä tämä kertoo siitä, miltä näytän aikuisten seurassa...). Olen se vieras, joka on sekunnissa ohittanut aikuiset isännät ja emännät ja syöksynyt jonnekin takahuoneeseen rakentamaan majoja, ajamaan junaradalla ja leikkimään teekutsuja. Itse asiassa tempauduin juuri tänään täysin pystymetsästä askartelemaan raamatullisia muovailuvahaukkeleita katedraalikoululaisten kanssa, mikä oli sen verran ihmeellinen ja ennen kaikkea englantilainen seikkailu, että saatan bloggailla siitä vielä ihan erikseen.

3) Olen saanut pappisopintoihini liittyvässä psykologisessa testissä analyyttisyydestä 9 ja tunnekeskeisyydestä 10 (asteikolla 1-10). Vaikka testi kertoi paljon muutakin, tämä kummallinen yhdistelmä tiivistää olennaisen persoonallisuudestani. Usein ihmiset saavat minusta ylianalyyttisen, järkiuskovaisen ja jopa viileän ensivaikutelman, vaikka olen aivan käsittämätön sentimentaalinen höntti ja jäätävän ulkokuoreni alla välitän suuresti useimmista kanssaihmisistäni ;)

4) Olen asunut Helsingissä, Tübingenissä, Mikkelissä, Roomassa, Whycocomaghissa, Tecklenburgissa ja nyt viimeisimpänä Durhamissa. Minulla on stadilainen kaupunki-identiteetti ja savolais-karjalainen heimoidentiteetti.

5) Siivoaminen ei ole ikinä sijoittunut korkealle prioriteettilistallani. Pystyn kyllä uppoutumaan monenlaisiin hetkellisiin kunnostus- ja sisustusprojekteihin, mutta kaikenlainen arkinen ylläpito on täysin luonteeni vastaista. Keksin mitä ällöttävimpiä tapoja vältellä ylimääräisten tiskien tuottamista (astioiden käytön lopettaminen, kattilasta syöminen, samojen astioiden käyttäminen lukuisia kertoja, koska ei niissä näytä vielä homettakaan kasvavan... eiku oho...). Lisäksi ystäväni jaksaa aina muistuttaa minua siitä, että lukioaikaan MAOL-taulukkokirjani välissä oleili pitkään eväsruisleipä, koska en vain jaksanut heittää sitä roskikseen. (Suurin kysymys lienee, miten se oli sinne edes päätynyt.) Suvun vanhemmille naishenkilöille ja sulhaskandidaateille voin kuitenkin käsi sydämellä vannoa, että jonkinlainen porvarillistuminen näyttää silti vähitellen uhkaavan myös boheemia taloudenpitoani.

6) Inhoan etiketin mukaista käyttäytymistä ja kohteliaisuuksia. Erityisesti kaikenlaiset herrasmiesmäiset huomaavaisuudet saavat minut tuntemaan oloni vaivautuneeksi, sillä olen se nainen, jonka kädet eivät ikinä solahda tyylikkäästi takin hihoihin ja joka tuntee painavansa vähintään 300 kiloa, kun joku pyrkii työntämään tuolini lähemmäs pöytää (ellen ole jo tömähtänyt lattialle siinä vaiheessa, kun olen yrittänyt istuutua kyseiselle tuolille, jonka avulias herrasmies on minulle osoittanut). Vaikka periaatteessa arvostan hyvää kotikasvatusta, availen tahallani ovia miehille, yritän väkisin maksaa juomani, vastaan "Yeah, right..." saamiini kohteliaisuuksiin ja pullistelen olemattomia muskeleitani, kun joku tarjoutuu kantamaan laukkuani. What a lady...

7) Aloittelen parhaillaan väitöskirjaa, jonka työnimi on "The Problem of Spiritual Sensation and the Notion of Spiritual Senses in the Greek Patristic Literature" (exciting, I know...). Tutkimukseni liittyy 200 - 600-lukujen kreikankieliseen kristillisyyteen, ja noin kerran vuodessa kriiseilen siitä, pitäisikö minun loikata luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen kirkkoon. Tai edes katoliseen. Toistaiseksi vastaus tuntuu kuitenkin olevan yhä uudestaan "ei". Arvostan luterilaisia juuriani enkä myöskään halua kuulua kirkkoon, joka ei hyväksy naisten pappeutta, pitää itseään ainoana oikeana kirkkokuntana ja etenee tuskallisen hitaasti ja hierarkkisesti monissa uudistuksissa. Silti ihailen suuresti ortodoksista rukouselämää ja katolilaisten sosiaalieettistä radikaaliutta.

8) Olen opintojeni lomassa elänyt kehitysvammaisten asuinyhteisössä Kanadassa ja Saksassa, yhteensä melkein puolitoista vuotta. Tuo aika on vaikuttanut maailmankatsomukseeni ja ihmiskäsitykseeni valtavasti. Suurin sankarini on nyt jo edesmennyt asuintoverini Mary LeBlanc, jossa yhdistyivät ihmeellisellä tavalla sitkeys, herkkyys ja hillitön musta huumorintaju. Marysta voi lukea lisää täältä. (Olin otettu, kun omat pienet sanani Maryn "ikonisuudesta" pääsivät mukaan tuohon muistokirjoitukseen.)

- - -

Koska olen tällainen blogimaailman tuore paluumuuttaja, minulla ei ole kovin suuria verkostoja, joille voisin tämän tunnustuksen ojentaa. Minusta esimerkiksi Tommin ja Temaatikon blogit sopisivat kuitenkin erinomaisesti A Blog with Substance -määritelmän alle. En tosin tiedä, ovatko heidän bloginsa jopa liiankin substanssikeskeisiä tällaiselle kahdeksan kohdan henkilökohtaiselle tilitykselle. Mutta yrittänyttä ei laiteta ;) Annan siis tunnustuksen seuraaville blogeille:

The wet is floor
Temaatikko

Watching the English 2: Pillars of Fire

Suunnilleen tunti sitten lähdin Helenin ja uuden kämppiksemme Steven kanssa päivälliselle collegen päärakennukseen. Päärakennus on tien toisella puolella parinkymmenen metrin päässä talostamme. Välissä on muun muassa collegen kaunis pieni kivikirkko ja muutamia katedraalille kuuluvia taloja.

Perjantaisin collegessa on aina teemapäivällinen, joka näkyy ja kuuluu ruokalistassa, koristeissa ja musiikissa. Pari viikkoa sitten söimme amerikkalaista grilliruokaa Elviksen säestyksellä. Viime perjantaina ruokasalin valloitti Halloween. Tänään koko ruokalistan tarjonta näytti liittyvän pommeihin ja räjähdyksiin. Eksplosiivisten nimien takaa paljastui tosin ihan tavallista perusmuonaa. Ruokasalissa oli hämärää. Jälkiruokapöydällä retkotti ruma peikon näköinen nukenretale. Sen rintaan oli kiinnitetty kyltti, jossa luki: "A penny for the Guy."

"Onko tämä joku Halloweenin jatke?", kysyin Steveltä, mutta en saanut vastausta.

Syötyämme pommikanat ja dynamiittikääryleet Helen ja minä astuimme ulos päärakennuksesta South Baileylle. Yhtäkkiä edessämme, aivan collegen kappelin kupeessa, purkautui valtava suihku jotakin pieniä oransseja hippusia. Hetkeen en ymmärtänyt ollenkaan, mitä näin.

"Mikä ihme tuo on?!" parahdin.

"Ei aavistustakaan!" huudahti Helen.

Juuri sillä hetkellä kappelin katon takaa kohosi tulipatsas. Vanhatestamentillista kaliiperia.

"Joku talo on tulessa kappelin takana!" kirkaisi Helen. "Tule! Meidän pitää soittaa palokunta!"

Hetkessä kanadalainen kämppikseni oli flunssastaan välittämättä syöksynyt takaisin collegen pääovelle. Minä perässä.

"Tuolla palaa joku talo!" hengästynyt Helen selitti vahtimestarille vastaanottoaulassa. "Ihan kappelin takana!"

Kauhu levisi vahtimestarin kasvoille. Ripeästi hän tarttui puhelimeen. Tulipalo opiskelijoiden tiheästi asuttamassa maailmanperintökohteessa sisältää ainekset useampaankin painajaiseen.

"Käyn vielä katsomassa, mitä siellä oikein tapahtuu", sanoin Helenille, joka selvitti hätäkeskukselle yksityiskohtia vahtimestarin välityksellä.

Kun astuin jälleen ulos päärakennuksesta, tulipatsas roihusi yhä samalla vimmalla. Liekit nuolivat puita. Kipinäsuihku kohosi kohti taivasta. Kadulle oli kerääntynyt myös muita katselijoita.

He näyttivät hämmästyttävän tyyniltä.

"Maailmanperintökohde on tulessa ja collegen ikivanha kappeli kohta kasa tuhkaa! Ja nuo vain tuijottavat!" paheksuin mielessäni.

Samassa huomasin, että väkijoukossa seisoi myös brittikämppikseni Ant.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?! Onko joku teistä jo soittanut hätäkeskukseen?" tivasin Antilta.

"Tuota noin... Näyttää siltä, että se on pelkkä kokko", Ant naurahti. "Hiton iso kokko, mutta ei mitään sen kummempaa."

Pelkkä kokko?! Paloautot olivat jo matkalla, ja nyt - pelkkä kokko!

Samassa St Johnsin rehtori juoksi päärakennuksesta Helen ja vahtimestari kintereillään.

"Se on kai pelkkä kokko", piipitin tulijoille minullahan-ei-sitten-ole-mitään-tekemistä-sen-paloauton-kanssa -äänenpainolla ja yritin maastoutua seinään.

Rehtori arvioi hetken tilannetta ja totesi sitten:

"Hyvä on, hyvä on. Näyttää siltä, että katedraalikoulun oppilaat ovat pystyttäneet hieman liian ison kokon. Muutamat tässä jo luulivatkin, että jokin talo on tulessa. No, ei siinä mitään. Kyllähän tuo vaaralliselta näyttääkin."

Yhtäkkiä huomasimme, että pysähtyneen paloauton sininen valonkajo heijastui rakennusten ikkunoista muutaman korttelin päässä.

"Britit vähän juhlivat, ja, kas vain, suomalainen ja kanadalainen ovat jo soittamassa paikalle palokunnan", Helen mutisi nolona.

"Liittyykö tämä jotenkin Halloweeniin?" ihmettelin jo toista kertaa samana iltana.

Juuri sillä hetkellä tavoitin vieressä seisseiden englantilaisten postgradien keskustelusta sanaparin: "Guy Fawkes."

"Guy Fawkes?" aivoni prosessoivat. Salamana mielessäni välähti hetki lukion englannin tunnilta: "Guy Fawkes! Tietenkin!"

Aloin nauraa hysteerisenä.

"Guy Fawkes!! Voi Luoja! Nyt on Guy Fawkesin yö!!" Helen hihitti vatsaansa pidellen.

Yhtäkkiä ymmärsin ruokalan räjähdemuonat. Yhtäkkiä tajusin, miksi jälkiruokapöydällä istui ruma nukke. Yhtäkkiä oli aivan selvää, miksi kaikkien odottama Durhamin suurin ilotulitus tapahtuu juuri huomisiltana.

"Suomalainen ja kanadalainen pilasivat brittien perinnejuhlan!" kuiskutin Helenille tukahdutetun naurun lomasta.

Silloin paloauto ajoi ohitsemme.

Ikkunoista näimme tympääntyneen näköisiä nuoria palomiehiä. Auto kävi kääntymässä South Baileyn toisessa päässä ja hurautti sitten pois näköpiiristämme. Kappelin takana kokko roihusi edelleen.

Puolustukseksemme on todettava, että myös tilannetta todistaneiden brittien mielestä kokko näytti vaaralliselta. Rehtori onnistui selvittämään, ettei katedraalille ollut ilmoitettu mitään valtavasta avotulesta sen alueella. Aiemmin palokunta on puuttunut jopa pikkuruisiin grillijuhliin Durhamin historiallisessa keskustassa. Emme siis olleet aivan väärillä jäljillä.

En silti ole koskaan tuntenut itseäni niin hölmöksi ulkomaalaiseksi kuin silloin, kun paloauto karautti South Baileylle sammuttamaan suurta tulipaloa - koululaisten juhlakokkoa. Tämän jälkeen muistan ikuisesti, mitä Britanniassa juhlitaan 4. ja 5. marraskuuta. Ehkä Suomeen palattuani sytytän joskus itsekin pienen roihun salaliittolaisen muistoksi.

The moral of the story: there's no smoke without a (bon)fire.


(Kuvista kiitos college-tuttavalleni Clarelle. Omat Durham-kuvani ovat edelleen jumissa kamerassa pienten teknisten vaikeuksien vuoksi.)