6: Tervetuloa meille!

Pikainen katsaus asumuksemme alakertaan likaisen kameralinssin läpi...

Teknisistä syistä postaus venähti väärän vuorokauden puolelle, mutta nyt on meikäläiselläkin lopulta YouTube-tili, joten ehkä jatkossa videoiden jakaminen sujuu ilman suuria komplikaatioita. Pahoitteluni, että koko juttu alkaa epämääräisellä ynähdyksellä ja päättyy kesken kaiken. En enää keskellä yötä blogin ja YouTuben kanssa kamppailtuani jaksanut ryhtyä editointipuuhiin. Tämä on siis puhtaasti informatiivinen pläjäys; esteettiset ansiot jääkööt toiseen kertaan.

5: Songs for the Journey

Jos minun pitäisi valita elämälleni soundtrack, sille mahtuisi aika monta Taizé-laulua. Vaikka musiikkimieltymykseni ovat muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, Taizén ekumeenisen yhteisön meditatiiviset rukouslaulut ovat aina kulkeneet mukanani.

Olen laulanut niitä Helsingissä, Kaarinassa, Kangasalla, Porlammilla, Amblassa, Via Balticalla, Varsovassa, Whycocomaghissa, Tecklenburgissa - ja tietenkin Taizéssa.

Olen laulanut niitä Epun, Merin, Marjaanan, Elisabethin, Jasonin, Angelan, Usan, Wernerin, Brigitten, Riitan, Olkin, Paulin, Eevan sekä monien muiden ystävien, tuttavien ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa.

Myös täällä Durhamissa joukko ihmisiä kokoontuu joka maanantai Hild and Bede -collegen kappeliin Taizé-rukoushetkeen. Välillä, kuten tänään, Durhamin yliopiston ekumeeninen kristillinen neuvosto järjestää isomman tapahtuman katedraalissa.

Minulle Taizé-lauluista on tullut jatkuvuuden merkki. On vaikeaa kuvailla sitä hämmentävää tunnetta, kun ensimmäistä kertaa astuin Hild and Beden kappeliin ja musiikki ympäröi minut jo ovella. Olen varma, että verenpaineeni laski ja pulssini tasoittui. Vieraan kaupungin keskellä tunsin tulleeni tuttuun paikkaan. Vieraan kulttuurin keskellä tunsin astuneeni alakulttuuriin, jonka käyttäytymismallit osasin intuitiivisesti. Otin kengät pois, istuin lattialle ja lauloin sydämeni kyllyydestä.

(Rukoushetken jälkeen oli teejatkot, joiden tunnelma oli vieraanvarainen mutta hellyttävän väkinäinen. Ihan kuin Helsingissä!)

Viime vuonna Helsingin Taizé-rukoushetkien nimi vaihdettiin luottamuksen rukoushetkiksi. Yhteisön veljet olivat toivoneet, että rukoushetket sulautuisivat luontevasti paikallisseurakuntien elämään ilman brändäämistä tai uuden uskonnollisen liikkeen syntyä. Minusta reaktio oli hieman ylimitoitettu - eikä vähiten siitä syystä, että minulle Taizé on koodisana, joka on helppo tunnistaa myös maailmalla. Kun se vilahtaa paperinivaskassa tai ilmoitustaululla, katseeni terästyy. Se on sana, jota uskallan seurata varmana siitä, että päädyn paikkaan, jonka hengellisyys on lempeää ja oikeudenmukaista.

Taizé-laulut eivät oikeastaan ole parhaimmillaan mahtavissa katedraaleissa. Mieleenpainuvimmat kokemukseni ovat pienistä kappeleista tai tavallisista huoneista, joissa voi melkein tuntea kanssaihmisistä huokuvan lämmön. Niissä rukouslaulu muuttuu lopulta yhdeksi monisävyiseksi ääneksi ja yhteiseksi hengitykseksi.

Yhdeksi ruumiiksi, jossa virtaa yksi Henki.

4: Broken Flowers

Pikku prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.

- Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttäneet ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni aluksi. Se oli aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.

Ja ruusut olivat hyvin noloja.

- Te olette kauniita, mutta te olette tyhjiä, hän sanoi vielä. Ei teidän puolestanne voi kuolla. Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi, koska minä olen juuri sitä kastellut. Koska juuri sille tein tuulensuojan. Koska juuri sen lehdiltä tapoin toukat (paitsi niitä paria kolmea, jotka jätin sitä varten, että kukka saisi nähdä perhosia). Koska juuri sen olen kuullut valittelevan tai kehuskelevan itseään tai joskus vaikenevankin. Koska juuri se on minun ruusuni.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

_ _ _

Tullessani kotiin aamupalalta havahduin surulliseen näkyyn. Narsissi, joka eilen vielä kukoisti olohuoneen ikkunan alla, oli yön aikana laonnut maahan. Kun kumarruin tarkastelemaan kukkaa lähemmin, huomasin, että se oli katkaistu.

Surullisena ja vähän vihaisenakin poimin kukan maasta, toin sen sisälle ja asetin sen teemukiin olohuoneen ikkunalaudalle, alle metrin päähän siitä paikasta, jossa se kasvoi seinän toisella puolella.

Siinä se saa vielä hetken ilahduttaa meitä. Saattohoidossa.

3: 194

Kaiken läpi loistat. 

Herra, valollasi
 
kosketa nyt kasvojani.

 
Kukka seisoo hiljaa,
 
lehdet liikahtavat,
 
auringossa aukeavat.
 

 
 

Hoida näin sinuun päin,
 

totuudellisuuteen,
 

yksinkertaisuuteen.

2: Heräämisiä

... eli "Paastoamisen hallitsemattomat yhteisölliset seuraukset"

Kämppikseni Ant on järjestyksen ihminen. Johtamisopinnot, työ kirjanpitäjänä ja vuodet Hänen Majesteettinsa palveluksessa laivastoupseerina ovat koulineet nuoresta miehestä täsmällisen ja kurinalaisen toimijan. Ant lienee talon ainoa asukas, jolle on suotu itsekurin armolahja: Ainoa, jonka huone on aina siisti. Ainoa, joka nähdään usein silittämässä vaatteitaan. Ainoa, joka tehokkuuden puuskassa asettelee kengät järjestykseen eteisessä. Ainoa, joka muistaa ilmoittautua tilaisuuksiin ajoissa (ja ilmoittaa välillä meidät muutkin). Ainoa, joka jättää collegen huoltomiehille protokollan mukaisen kirjallisen ilmoituksen, kun talossa on jokin rempallaan. Ja ennen kaikkea ainoa, jonka ajankäyttö on tarkasti merkitty lukujärjestykseen, jonka värikoodatut palikat kertovat, mitä miehen pitää kulloinkin olla tekemässä.

Antin kunniaksi on silti sanottava, ettei sotilaskurin vaatimus ulotu meihin muihin millään tavalla. Vaikka kaikki edellä mainittu tapahtuu silmiemme alla, me tunnemme ennen kaikkea tökeröitä vitsejä kertovan iloisen halinallen, joka lukee siirappisia romaaneja ja kaulailee hellyydenkipeänä milloin keittiön ovea, milloin kokolattiamattoa.

Kämppikseni persoonallisuuden kaksi eri puolta kuitenkin kohtaavat eräässä jo legendaksi paisuneessa vakiovitsissämme, Antin "cuddle schedulessa". Tämän myyttisen instituution voisi suomeksi kääntää vaikka "halilukkariksi". Värikoodatusta lukujärjestyksestä poiketen kyseessä on pikemminkin mielivaltainen ruletti, jonka logiikan tietää vain herra itse. Helenin kanssa odotamme kauhulla, kenelle Ant milloinkin ilmoittaa: "Today you're on cuddle schedule!" Minun vakiovastauksekseni on alkanut muodostua: "Sorry, I can't - I'm Finnish!" Vielä suurempaa vastenmielisyyttä ilmoitus kuitenkin herättää kolmannessa kämppiksessäni Stevessä, polemiikkiin taipuvaisessa konservatiivikristityssä, joka ei selvästikään oikein lämpene miesten väliselle hellyydelle. Mistä Ant tietenkin ottaa kaiken irti...

(Ennen kuin lukijani erehtyvät kuvittelemaan, että elän vapaata rakkautta kannattavassa hippikommuunissa, on ehkä syytä täsmentää, että on epäselvää, onko kukaan koskaan oikeasti joutunut halivuoroon... Lisäksi on syytä täsmentää, ettei vitsi varmaankaan olisi yhtään huvittava, jos sen laukoja ei olisi hyväntahtoinen ja pohjimmiltaan hyvätapainen pikkuvelihahmo, joka muutenkin jatkuvasti julistaa rakkauttaan meitä kohtaan - vailla minkäänlaista epäilyttävää pohjavirettä.)

"Cuddle schedulen" ohella puheenparteemme vakiintui, epäilemättä Antin ansiosta, jo varhain ilmaus "shower schedule". Suihkuvuoroja yritimme sumplia hetken jopa ihan vakavasti. Syksyn kuluessa Helen ja minä aloimme kuitenkin herätä yhä myöhemmin, ja suihkuvuoromme hivuttautuivat prime timen ulkopuolelle aamiaisen jälkeiseen aikaan. Vähitellen myös "shower schedulesta" tuli usein mainittu mutta harvoin nähty myyttinen käsite, jolla viittasimme lähinnä liiallisiin unenlahjoihin.

Mutta sitten koitti paastonaika. Muutoksen aika. Hereillä olon ja valvomisen aika. Kuten monina aiempina vuosina, minä päätin tälläkin kertaa kuolettaa lihaani pyrkimällä aikuiselle ihmiselle sopivaan päivärytmiin. Aamu-unisuus on ikuinen taakkani, johon yritän periaatteessa suhtautua lempeästi. Välillä kuitenkin tuntuu, että päivät valuvat hukkaan, kun ennen lounasaikaa ei tapahdu oikein mitään järkevää. Siksi tänä vuonna eräs konkreettisimmista paastolupauksistani on a) mennä joka aamu aamupalalle ruokasaliin (saavutus jo itsessään) b) tehdä se suihkussa käyneenä, täysissä pukeissa ja valmiina uuteen päivään. Jostain syystä Helen innostui ideastani. Varoittamatta suihkuvuoromme palasivat prime timeen...

Kun tänä aamuna ryömin huoneestani klo 8.20. pesupussi ja pyyhe kourassani, kylpyhuoneen oven edessä ylätasanteella seisoi kärttyisä nuorimies aamutakissaan. Tajusin heti, mitä oli tapahtunut.

"Kuka tuolla suihkussa on?" kysyin.

"Helen", kuului närkästynyt vastaus.

"Voi ei, meidän suihkuaikataulu on joutunut kaaokseen!" huudahdin tekodramaattisesti.

"MINÄ olen täällä joka aamu SAMAAN AIKAAN. Kahdeksan viisitoista. KAHDEKSAN VIISITOISTA joka hemmetin aamu. Mutta nyt tämä PAASTOJUTTU sotkee koko aikataulun!" aamutakkinen mies murahti.

Hupsis! Tätä emme osanneet odottaa. Aika näyttää, onko Helenin ja minun lopulta joustettava suunnitelmistamme. Sillä kuten eilen tuli todettua, lähimmäisenrakkaus ohittaa aina omakohtaisen kilvoittelun. Rauha talossa voi lopulta olla korkeampi päämäärä kuin tehokas aamu.

Vai olemmeko ehkä huomaamattamme temmanneet Antin mukaan kilvoittelemaan? Taistelu kontrollifriikkiyden demonia vastaan voi parhaimmillaan - ja pahimmillaan - osoittautua vuosisadan paastokamppailuksi...

1: Lenten Lentils

Tuhkakeskiviikko on jo vaihtunut torstaihin, kun nyt viimein pääsen tietokoneen ääreen aloittaman paastobloggailun. En tiedä, onko koko päivän eetoksen vastaista myöntää, että minua pidättelivät tulinen linssicurry, punaviini ja nauru. Sen sijaan tuhkaristi jäi tänään kokonaan saamatta, sillä Helen ja minä erehdyimme kuulopuheiden perusteella menemään väärään jumalanpalvelukseen, joka osoittautui tuhkamessun sijaan tavalliseksi Evensongiksi.

Tämän illan emäntä ja isäntä, Amanda ja Gerry, ovat melko tuore aviopari - filosofi ja maantieteilijä. Ensin mainittu on juuri saanut väitöskirjansa loppuun ja jälkimmäisen tutkimustyö on loppusuoralla. He asuvat St. Johnsin mutkikkaiden porraskäytävien uumeniin kätkeytyvässä asunnossa ja toimivat omien opintojensa ohella collegen tuutoreina. Olen tavallaan tiennyt molemmat jo syksystä saakka, mutta vasta viime aikoina olemme tutustuneet paremmin ja huomanneet, että meitä yhdistää muun muassa yhteisöelämän kaipuu. Amanda ja Gerry kuuluvat kuuluisaan skotlantilaiseen Ionan yhteisöön, jonka periaatteita he yrittävät elää todeksi college-arjen keskellä. Lisäksi yksi Gerryn veljistä asuu parhaillaan Arkki-yhteisössä, joten heillä on kosketuspintaa myös minulle tuttuun elämänmenoon. Olen ollut yllättynyt ja ilahtunut yhteisöllisistä sukulaissieluistani, enkä ole myöskään pannut pahakseni, että ystäväpiiriini on viimein liittynyt ihmisiä, jotka ovat lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä.

Yhteinen curry-iltamme oli ensimmäinen vierailuni uusien ystävieni kotiin. Jotenkin aavistelen, että tuhkaristin tahaton vaihtuminen dhaliin, palak paneeriin ja iloiseen illanviettoon oli ehkä sittenkin sopiva aloitus paastonajalle. Hävettää myöntää, mutta katumuksen merkki otsassani olisin saattanut hyvinkin aloittaa hurskastelevan "tää on siis niin koskettavaa ja merkityksellistä" -hehkutuksen. Kantanut ylpeänä symbolia, jonka pitäisi ennen kaikkea muistuttaa, ettei minun ole syytä ylpeillä mistään - vähiten itsestäni. Nyt sain Evensongista lopulta ihan saman paastoon johdattavan hengellisen annin kuin varsinaisesta tuhkamessusta, mutta minun oli pakko tyytyä sirottelemaan tuhkaa omassa sielussani ilman todistajia. Sen jälkeen pääsin iloitsemaan vieraanvaraisuudesta ja yhteisestä ateriasta.

Paastoamisen, omahyväisen hurskastelun ja vieraanvaraisuuden välinen tasapainottelu ei suinkaan ole uusi ilmiö. Jo tiukasta askeesistaan tunnetut varhaiset kristilliset erämaakilvoittelijat korostivat, ettei paasto saa estää vieraanvaraisuuden hyveen toteutumista ja ateriayhteyttä. Lähimmäisenrakkaus on tärkeämpää kuin omasta hartauden harjoituksesta kiinni pitäminen. Epäonnistuneet suunnitelmat ja itse asetetuista tavoitteista joustaminen opettavat nöyryyttä. Ja siitä näissä viikoissa on lopulta kysymys.

Paastoapua!

Hei lukijat! Olen päättänyt ottaa ristikseni päivittäisen bloggaamisen paastonaikana. Minulla on tapana tehdä asioita hetken aikaa intensiivisesti ja sitten ei taas pitkiin aikoihin ollenkaan (katsokaapa vaikka blogipostausteni hajontaa!), joten tämä olkoon nyt eräänlainen harjoitus pitkäjänteisyydessä. Lisäksi olen tavattoman huono pitämään yhteyttä kotimaahan, sillä jostain syystä ihmiset ovat minulle läsnä, kun heitä päivittäin ajattelen. Tuppaa unohtumaan, ettei kommunikaatio kuitenkaan hoidu ihan pelkällä telepatialla. Olkoon tämä siis myös harjoitus yhteydenpidossa.

Jotta kykenisin 40 paastopäivää (ja ehkä myös sunnuntait) kattavaan haasteeseen, minulle olisi suureksi avuksi, jos te lukijat voisitte kertoa, mistä haluaisitte täällä blogissa kuulla. Aiheiden ei tarvitse olla millään tavalla hengellisiä, mutta ne voivat olla, jos sellainen kiinnostaa. Kertokaa siis tämän tekstin kommenttipuolella, mitä haluaisitte tietää elämästä Englannissa taikka pääni sisällä, tai heittäkää vaikka jollain luovaan kirjoittamiseen kannustavalla otsikolla. Kaikki otetaan ilolla vastaan!

Nenä

Menneen viikon aikana koko elämäni on pyörinyt nenäni ympärillä. Tilanne on ollut hieman kummallinen, sillä nenä ei ole koskaan saanut minulta minkäänlaista erityishuomiota. Se ei ole ollut sen enempää kasvojeni kaunistus kuin inhokkiruumiinosa, jonka olisin halunnut vaihtaa parempaan. Tällä viikolla olen herännyt aamuisin ihmettelemään, kun koko vasen sieraimeni on ollut verihiutaletökön peitossa (not so hot...); pohtinut, suostuuko nenäni näyttämään edes suunnilleen katseenkestävältä niin kauan, että ehdin käydä syömässä julkisessa tilassa aiheuttamatta kuvotusta kanssaihmisissä; hoivannut, hautonut ja kylvettänyt nenänpäätäni kuin nirsoa day spa -asiakasta; pelännyt, että koko klyyvari tulehtuu, ja sitten helpottuneena todennut, ettei niin taidakaan käydä.

Niin, rakkaat isovanhemmat ja muut tällaisiin asioihin kenties varauksella suhtautuvat lukijani. Kun seuraavan kerran tapaamme, tulette huomaamaan, että minulla on nenälävistys. Saatte ajatella siitä ihan mitä vain, mutta tässä vaiheessa ei enää oikein voi perääntyä. Voin kuitenkin luvata, ettei kyseessä ole mikään hirmuinen rustonrunnojapiikki tai edes kunnioitettava nenärengas, vaan piskuinen köyhän naisen timantti.

Kyseessä ei myöskään ollut mikään hetken mielijohde. Muistan nenäkoruhaaveeni putkahtaneen ilmoille ensimmäistä kertaa kesällä 2005, kun istuin Helsinki-Vantaan lentokentällä Peking - Oslo-välilaskun pituisella kahvilla norjalaisen ystäväni Annhildin kanssa. Annhildin nenänpieleen oli sitten yhteisen Italian-vuotemme ilmestynyt hohtava kivi. Samana syksynä tuijotin Unicafessa paljon minua coolimman opiskelukaverini säihkyvää nenää. Puhuimme hyvän aikaa nenälävistyksistä, ja huolimatta siitä, että keskustelukumppanini oli hieman epäileväinen, sopisiko moinen minulle, päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Kotona etsin Googlesta helsinkiläisiä lävistäjiä ja selvitin kaikki toimenpiteen yksityiskohdat oikeanlaisista neuloista suolavesihuuhteluihin. Olin jo valmis varaamaan ajan, kunnes minulle vähitellen selvisi, että kaikki itseään kunnioittavat lävistäjät olisivat tuohon aikaan halunneet iskeä sieraimeeni ihan oikean renkaan. Thanks, but no thanks.

Mutta haave jäi. Vuosien varrella ihastelin säihkyviä neniä Arkki-yhteisöjen arjen tuoksinassa ja yliopiston käytävillä. Vaikka olisi varmaan ollut kypsää ja asiallista päästä mieliteon yli jo tämän elinvuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla, minusta nenäkorut näyttävät edelleen ihan yhtä kauniilta kuin seitsemän vuotta sitten.

Sitten tulin Durhamiin ja lokakuusta asti olen istunut melkein päivittäin ruokalassa Sonyan nenää vastapäätä. Sonyan nenäkoru kertoo tarinaa Pakistanissa vietetystä lähetyslapsuudesta ja siskojen välisestä yhteenkuuluvuudesta. Vaikka oma lapsuuteni olikin melko tasaista länsimaista laatua (ja Etelä-Saksassa asuneen pitäisi kai ennemmin fiilistellä nahkahousuja kuin nenäkoruja), hetkessä olin taas todennut: "I've been thinking about having my nose pierced, too."

Olen huomannut, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: haikailijoita ja toimeentarttujia. Itse kuulun ensimmäiseen luokkaan. Joka toinen lauseeni alkaa: "Olisi kiva, jos..." tai "Olen vähän miettinyt, että..." tai "Haluaisin joskus..." Ja sitten ei kuitenkaan tapahdu mitään. Eikä se haittaa yhtään, sillä en edes muista, minkä epämääräisen toiveen tai suunnitelman puolikkaan olen viimeksi ilmoille huokaissut. Kiinnostavia tilanteita syntyy vasta, kun kuvioihin ilmestyy toimeentarttuja. Esimerkiksi ystävä, joka ilmoittaa, että olen muuten lähdössä kanssasi sinne Lähi-itään - koska varataan liput?! Tai ystävä, joka yhtäkkiä buukkaa sinut tapahtumaan, jonne olit joskus ohimennen suunnitellut meneväsi. Ehkä. Ja sitten olit jo unohtanut koko jutun.

Tai tässä tapauksessa ystävä, joka sanoo: "Great! I'll come with you!" Ja parin päivän päästä: "Do you already know where you can get your nose pierced?"

Apua.

Eikä asia jäänyt tähän. Collegen mikrokosmoksessa pienimmätkin uutiset kiinnostavat kaikkia. Epämääräiset huhut muuttuvat totuudeksi. "Are you pierced yet?" kysyi Helen facebookissa, kun emme olleet nähneet toisiamme koko päivänä. "I hear you're getting a nose piercing", ilmoitti jossain tuttavapiirini ulkoreunalla sijaitseva miekkonen collegen lauantaibrunssilla. Minun "olen vähän miettinyt, että joskus ehkä kenties saattaisin..." -spekulaationi oli hetkessä paisunut vakavaksi suunnitelmaksi. Lupaus oli lunastettava...

Koska Durhamin lävistyspaikat paljastuivat a) kulahtaneeksi kauneushoitolaksi, jossa selvästi asiaan perehtymätön täti-ihminen kosketteli koruja paljain käsin ja halusi ampua niitin nenääni lävistyspistoolilla (EI!!) b) pelottavaksi äijätatuointimestaksi, joka lienee suunnattu pikemminkin sadomasokismista kiinnostuneille Helvetin enkeleille kuin keskiluokkaisille teologinörteille, suuntasin katseeni Newcastleen. Netistä löysin Blue Lotus -liikkeen, jota ihmiset kehuivat ammattimaiseksi ja helposti lähestyttäväksi. Tulkitsin jälkimmäisen tarkoittavan, että kyseinen paikka sopi myös ei-katu-uskottaville kolmeakymppiä lähestyville teologianhistorian tohtoriopiskelijoille, ja pyysin Sonyaa ja Heleniä lähtemään taustajoukoikseni. Heitä ei tarvinnut kehottaa kahdesti.

Niinpä viime lauantaina junailimme Newcastleen ja pienen harhailun jälkeen löysimme Sinisen Lootuksen. Se osoittautui siistiksi ja maanläheisellä tavalla tyylikkääksi paikaksi, jonka vastaanottotiskin takana iloinen läpensälävistetty miekkonen totesi, että seuraava vapaa aika oli vasta kahden tunnin kuluttua. Laitoin nimen paperiin. Sitten alkoi piinaava odotus, jonka aikana ostaa täräytin edesvastuuttomassa tilassa kalliit nahkasaappaat ja onnistuin uskottelemaan itselleni, että menisin varmasti kipushokkiin. Onneksi Helen ja Sonya olivat mukana, ja uskottavuuteni varjelemiseksi minun oli lopulta palattava lävistettäväksi, kun aika koitti.

Lävistäjä oli reipas nuori nainen, joka selitti minulle toimenpiteen yksityiskohdat - muttei kuulemma ihan kaikkia, etten olisi hermostunut liikaa. Valitsimme yhdessä läpikuultavan "timantin", ja sitten istahdin hammaslääkärin tuolin ja psykiatrin sohvan risteytystä muistuttavalle istuimelle ja keskityin pelkäämään pahinta. Tähän tapaan:

 

Sonya piti minua yhdestä kädestä ja Helen toisesta. Suljin silmäni ja tunsin, kuinka lävistäjä pingotti sieraimeni toimenpidettä varten. Odotin viiltävää kipua... verta... draamaa...

"And that was it!" huudahti lävistäjä yhtäkkiä iloisesti. Häh?! En ollut tuntenut mitään. MITÄÄN! "Was that really it?!" sopersin hämmentyneenä. Sonyaa ja Heleniä nauratti. Lävistäjääkin nauratti. "You're a toughie", hän kommentoi. Hämmennykseni muuttui vähitellen euforiaksi. Katsoin peiliin, ja toden totta sieraimessani kimalteli se sama koru, jonka olin juuri itse valinnut. Hetken aikaa olin mielestäni maailman tyylikkäin nainen. Olin vielä muissa maailmoissa, kun lävistäjä antoi minulle jälkihoito-ohjeet, kehotti tulemaan jälkitarkastukseen neljän viikon kuluttua ja iski lopuksi käteeni Chupa Chups -tikkarin, joka kuulemma auttaa rauhoittumaan lävistyksen jälkeen.

Jälkikäteen Helen kuvaili antaumuksella, kuinka nenäni läpi oli työnnetty "jättiläismäinen muoviputki" eikä ilmeeni värähtänytkään. Onneksi en ollut näkemässä...

Vaikka myöhemmin pääsin tekemisiin kaikenlaisten rupimuodostelmien kanssa, lävistykseni oli koko ensimmäisen päivän mitä siistein, joten sitä kelpasi esitellä jokaiselle vastaantulijalle. Sen jälkeen, kun nenäni oli läpäissyt traditionaalisten englantilaisten puolituttujeni, suomalaisten miespuolisten pappikavereideni ja minua paljon trendikkäämpien naispuolisten ystävieni syynin, saatoin viimeinkin uskoa, että lävistyksen ottaminen taisi olla hyvä idea - eikä esimerkiksi säälittävä ikäkriisin ilmaus tai kilttityttöahdistuksen purkauma. "It is absolutely 'you'", Sonya totesi ainakin kaksi kertaa.

And that's the story of how my nose finally became 'me'!

Friday, Friday

8.30. Herään ja huomaan, ettei toissaviikolla korjattu lämmityksemme toimikaan enää aamuisin. Onneksi talomme ainoa lämmityspuhallin on jäänyt pyörimään nurkkiini edellisen jääkauden jäljiltä. Sen avulla selviän juuri ja juuri aamutoimista.

9.10. Sullon laukkuuni kasan muistiinpanoja Lähi-idän kreikankielisestä askeettisesta teologiasta ja syöksyn ulos ovesta.

9.15. Kävelen kuulaassa talviaamussa joen vartta kohti Starbucksia, joka on professori A:n mukaan tähän aikaan "quiet and contemplative". Opiskelijakaupunki uinuu vielä.

9.30. Astun sisään Starbucksiin ja tervehdin professori A:ta, joka istuu juttelemassa kahden amerikkalaisen tohtoriopiskelijan kanssa. Ostan omituisen mansikkajugurtti-omenaraaste-kaurahiutale-aamiaispöperön ja kahdella espresso-shotilla terästetyn laten. Professori A siirtyy istumaan samaan pöytään ja juttelemme hetken joululomasta.

9.40. Professori A:n räväkkä teologivaimo M, jonka tunnen vain ulkonäöltä, tulee sisään Starbucksiin ja tervehtii meitä ohimennen huikaten: "I go with him. Well, kind of..." Hetken päästä hän palaa pöytämme luo, toteaa "You must be Siiri", lupaa lisätä minut kaverikseen facebookissa, jotta voi kutsua minut mukaan tuleviin illanistujaisiin, ja jatkaa sitten matkaansa.

9.45. Dosentti B:tä ei vieläkään näy. Kerron professori A:lle, että viime aikoina lukemistani teoksista ainoastaan Apohthegmata - erämaaisien sanontojen kokoelma - on osoittautunut selvästi hyödylliseksi. Olen kuvaillut mielentilaani sähköpostissa sanoilla "conflicted and puzzled". Professori A kuuntelee kiinnostuneena ja lohduttaa, että tilanne on tavallinen ja jopa toivottava tässä vaiheessa. Myös se, ettei tietyistä teksteistä löydy mitään aiheeseen liittyvää, on tarpeellista tietoa tutkijalle. Professori kysyy, mitä minun omasta mielestäni pitäisi tehdä seuraavaksi. Rajata aihetta lisää ja kirjoittaa jotakin, ehdotan. Professori lupaa, että hänellä on idea, ja kysyy, onko minulla tyhjää paperia. Irrotan sivun luentolehtiöstä ja seuraan, kuinka oudosta tuherruksesta alkaa vähitellen hahmottua Välimeren kartta.

9.55. Dosentti B ilmaantuu Starbucksiin päässään näyttävä itäeurooppalaistyylinen karvahattu, jonka professori A panee kovaan ääneen merkille. Dosentti selittää tohkeissaan, että hattu on perintökalleus ja tehty karhusta - joka kuitenkin hetken kuluttua paljastuu pelkäksi jänisraukaksi.

10.00. - 10.40. Välimeren kartan ja paperinpalan toiselle puolelle ilmaantuneen aikajanan avulla onnistumme rajaamaan aiheen ensimmäiseen kunnon esseeseeni, joka ihannetapauksessa löytää lopulta tiensä väitöskirjaani. Tarkoituksena on vertailla aistien askeettista transformaatiota Gregorios Nyssalaisen ja Pseudo-Makarioksen kirjoituksissa sekä edellä mainitussa Apophthegmata-kokoelmassa. Ohjaajat päättävät yksimielisesti, että deadline on viimeisenä paastopäivänä. Juttelemme vielä hetken aisteista 1800-luvun ortodoksiteologiassa, ja professori A ehdottaa, että kirjoitan jossain vaiheessa artikkelin eräästä "ylijäämäideastani".

10.40. Sonnustaudumme taas talvivaatteisiin (dosentti B pyytää professori A:ta silittämään karvahattuaan, mihin A välittömästi suostuu) ja lähdemme amerikkalaisopiskelijoiden kanssa kävelemään kohti laitosta.

11.00. - 13.00. Menen spontaanisti mukaan professori A:n katolisen teologian luentosarjalle, joka on alkanut kaksi viikkoa sitten. Olen ryhmän ainoa nainen; story of my life. Pöydän ympärillä istuu enimmäkseen minulle tuttuja amerikkalaisia jatko-opiskelijoita, joista melkein jokaisella on Applen läppäri. Kysyn, pitääkö minun ottaa omani laukusta, jotta voin kuulua joukkoon. Professori A kuitenkin toteaa, että saan tulla mukaan, koska minut on jo nähty aiemmin aamulla Starbucksissa. Käsittelemme Augustinuksen epistemologiaa: tiedon rajoja, uskon ja tiedon suhdetta sekä nöyryyden hyvettä. Huomaan, että olen kaivannut luennoilla istumista.

13.05. Syön lounasta collegella. Lounasaika on jo kääntynyt loppusuoralle, joten valikoima on suppea. Täydentääkseni annosta otan lautaselleni muutaman palan eiliseltä päivälliseltä jäänyttä savukalaa, jonka huomaan salaattipöydällä. Huoneenlämmössä... yli tunti lounastarjoilun alkamisesta...

14.20. - 15.15. Lähden ystäväni Sonyan kanssa ostamaan jäätelöä ja korvakoruja. Tarkoituksenamme on piristää Heleniä, jolla on ollut rankka viikko. Käymme muutamassa pikku putiikissa, kauppahallissa ja ruokakaupassa. Ostan myös itselleni uudet korvakorut kompensoidakseni eilen kadulle tipahtanutta yksilöä. Juttelemme nenälävistyksistä. Epäilen, että aiheeseen saatetaan palata vielä...

15.30. Käyn kotona vaihtamassa vaatteet ja lähden sitten Sonyan kanssa lenkille. Olen juossut säännöllisesti Helenin kanssa viiden kilometrin lenkkiä joenrannassa, mutta yritän vähitellen totutella viiteen mailiin. Sonya on kovassa juoksukunnossa ja piiskaa minuakin eteenpäin.

15.45. Alkulenkki sujuu hyvin. Juttelemme psykologisesta ja teologisesta mystiikantutkimuksesta sekä Paavalin ruumiskäsityksestä (huom! lenkkikeskustelumme eivät yleensä ole ihan tätä kaliiperia). Kun olemme hieman alle puolivälissä, oloni alkaa yhtäkkiä muuttua kummalliseksi. Mahassani on outo painon tunne. Pyydän Sonyalta, että kävelisimme hetken.

15.50. Oloni huononee entisestään. Minun on pakko istahtaa tienposkeen kiviaidalle lepäämään. Naureskelen ja ihmettelen, mikä minua oikein vaivaa. Sonya alkaa innokkaasti spekuloida erilaisia ruoansulatusongelmia ja siirtyy vapaalla assosiaatiolla selittämään erään tuntemansa keliaakikkolapsen kammottavista ilmavaivoista. Eh... thanks, mate...

15.55. Kävelemme eteenpäin, kunnes minua alkaa yhtäkkiä oksettaa. Mahakipu yltyy. Lysähdän istumaan jäätävälle ja mutaiselle tienpenkalle. 

16.05. Oloni on sietämätön. Pysähtelen parin metrin välein enkä meinaa pystyä seisomaan suorassa. Mielialani alkaa laskea. Olemme keskellä kylmää metsää. "Let's try to keep going", Sonya maanittelee. Yhtäkkiä muistan huoneenlämpöisen, eiliseltä säästetyn savukalan. "I think I have a food poisoning", vaikeroin Sonyalle.

16.30. Kun vihdoin pääsemme kaupungin laidalla olevalle kampusalueelle, oksennan ensimmäisen kerran. Olen valmis heittäytymään maahan itkemään. Asiaa ei auta, että ilma viilenee auringon laskiessa ja kaikkialla on yhtäkkiä kiireisiä opiskelijoita, jotka palaavat kotiin luennolta. Etenemme etanavauhtia - minä kaksinkerroin. "I need to go somewhere to throw up", valitan. Sonya pohtii kuumeisesti ja keksii sitten, että hieman edempänä samalla kadulla on opiskelijoiden suosima vapaakirkollinen King's Church. Sinne!

16.40. Sonya tuuppaa minut King's Churchin seurakuntatalon ovesta sisään. Jokin bändi treenaa ylistysmusiikkia seurakuntasalissa. Haahuilen käytävän perälle ja löydän WC:n, jonka kuselta haisevaa vessanpönttöä kaulailen seuraavat pari minuuttia. Oloni paranee hiukan... mutta vain hetkeksi. Kun palaamme kadulle, oksennan uudestaan.

17.10. Tuskien taipaleen jälkeen pääsen vihdoin kotiin! "Sorry, I can't talk. I have a food poisoning", mutisen Antille eteisessä ja syöksyn yläkertaan flirttaileman vessanpönttömme kanssa. Sitten kaadun lenkkivaatteissa sänkyyn ja nukun ainakin tunnin.

18.30. Yllättävää kyllä, herätessäni olen uusi ihminen. Olo on vähän hutera, mutta pahoinvointi on kadonnut yhtä äkillisesti kuin ilmestyikin. Surffailen hetken netissä ja korvaan päivällisen pähkinöillä ja taateleilla. Lämmin ruoka ei houkuttele. Savukala vielä vähemmän...

19.30. Totean oloni niin hyväksi, että lähden tien toiselle puolelle Middle Common Roomin (collegen postgradien päättävän elimen) kokoukseen. Käynnissä on koko collegen kattavan John's Common Roomin presidentinvaalikähmintä. Jokainen ehdokas pitää paatoksellisen puheen. Lopuksi syömme pizzaa ja juomme olutta. Ihmiset kauhistelevat ruokamyrkytys-odysseiaani ja ihmettelevät nopeaa toipumistani.

21.00. Tulen Helenin, Sonyan ja Katharinen kanssa meille viettämään tyttöjen iltaa, kun muut jäävät Middle Common Roomiin (joka on siis myös ihan konkreettinen huone) katsomaan "Paluu tulevaisuuteen" -leffaa. Lahjomme Heleniä piristyskorviksilla ja suklaalla sekä katsomme hölmön amerikkalaisen komedian.

23.30. Hyvästelen Sonyan ja Katharinen, toivotan Helenille hyvää yötä ja vetäydyn huoneeseeni. Avaan tietokoneen, kirjaudun blogiin ja kirjoitan: "Friday, Friday."