Olen palannut Durhamiin joulunjälkeistunnelmissa. Vaikka sydämeni hypähtikin ilosta, kun pitkän kotimatkan jälkeen tuttu katedraali pilkahti junan ikkunasta, on pakko myöntää, että laskeutuminen arkeen on ollut hieman takkuista. Kokemus on ollut aivan erilainen kuin muuttaessani tänne syyskuun lopussa tai palatessani marraskuiselta pikavisiitiltä, jonka jälkeen en edes ollut ihan varma, olinko juuri käynyt Helsingissä.
Syyslukukauden alkaessa tulin Durhamiin epävarmoin odotuksin, ja kaikki sosiaalinen ja akateeminen hyvä, jota yhtäkkiä sainkin yltäkylläisesti, tuntui suurelta lahjalta. Joulua ennen olin jo ankkuroitunut tänne niin vahvasti, etten millään meinannut jaksaa nähdä takaisin matkustamisen vaivaa. (Mutta onneksi jaksoin sitten kuitenkin! Kiitos kaikille, joiden kanssa sain istua kahvilla, kuohuviinillä, aamupalalla, lounaalla, päivällisellä, oluella tai iltapuurolla vierailuni aikana!) Nyt palasin tuttuun kaupunkiin, josta minulla ei kolme viikkoa sitten ollut mitään valittamista. Samalla toin kuitenkin mukanani vertailuaineistoa, joka auttamatta paljastaa, miten erilaista on elää arkea sellaisten ihmisten keskellä, joiden kanssa yhteinen historia ei ulotu kolmea kuukautta pitemmälle.
Suomalaisten ystävien kanssa jatkoin juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin, eikä keskusteluiden päätarkoitus ollut välittää jatkuvaa faktuaalista informaatiota omasta taustasta tai etsiä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Aikaa jäi toisaalta kiinnostavammille puheenaiheille ja toisaalta yhdessäololle, joka ei paljon sanoja kaivannut. Jonkinlainen "vanha tottumus" on oikeastaan aika kaunis ja vahva ystävyyden perusta.
Täällä sen sijaan huomaan usein, kuinka läheisimmätkään lähimmäiseni eivät
–
ymmärrettävästi
– tunne minua kovin hyvin. Monella ei ole aavistustakaan, millaista taustaa vasten sanomisiani pitäisi punnita. Tapani ja ajatukseni herättävät usein ihmetystä. Toisinaan pohdin, pitävätkö täkäläiset kaverini minua ihan hölmönä. Joskus toki pohdin samaa myös suomalaisten ystävieni ympäröimänä, mutta kokemus on osoittanut, että jostain syystä nuo ystävät pysyvät kuvioissa mahdollisesta hölmöydestäni huolimatta. Niin kuin ystävien kuuluu.
Tragikoomista kyllä, joulunjälkeisraskasmielisyys ei ole vain minun taudinkuvani. Myös muut ovat joko käyneet muistamassa, millaista onkaan olla kotona, tai viettäneet oudon ulkomaan joulun, joka on herättänyt vierauden ja toiseuden tunteita. Ihmiset ovat selvästi muuttuneet vetäytyvämmiksi, mutta samaan aikaan jokainen yrittää kohteliaasti peitellä, etteivät viime syksyn uudet tuttavuudet oikein riitäkään onnellisuuden takeeksi.
Lievän alakulon ja totaalisen epämotivaation keskellä pystyn kuitenkin välillä astumaan tilanteen ulkopuolelle ja muistamaan, että tältä on tuntunut ulkomailla ennenkin, kun ystävät ja sukulaiset ovat tuoneet mukanaan tuulahduksen kotimaasta ja poistuneet sitten yhtä äkkiä kuin tulivatkin. Nämä ovat niitä hetkiä, kun itseään voi houkutella pois itsesäälistä ostamalla jotakin turhaa ja piristävää (esimerkiksi pressopannun) tai menemällä ulos ja toteamalla, että leudossa tammikuussa ja linnunlaulussa on oma viehätyksensä, tai hankkimalla junalipun yhden päivän kaupunkilomalle. Ja silloin kun mikään ei auta, voi huudattaa Suomi-musiikkia niin kovalla kuin läppäristä lähtee. Tässä kritiikittömyyden tilassa mikä tahansa Chisusta CMX:ään tuntuu puhuvan suomalaisen sieluni syvimmistä tunnoista.
Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi viikolla Englanti on jo ihan ok. Kuukauden kuluttua Suomi on turvallisesti taka-alalla ja tämänhetkisten soittolistojeni iskelmät tuntuvat kammottavan korneilta.
