"Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee..."

Tarkoituksenani oli jakaa tämä taannoin kuulemani helluntaihin sopiva tarina jo eilen, kunnes yhtäkkiä tajusin, että olin kuukahtanut iltayöunille olohuoneen sohvalle. Onneksi kristilliseen traditioon kuuluu, että juhlia vietetään antaumuksella monta päivää, joten aihe on edelleen ajankohtainen.

***

Aiemmin tänä keväänä istuin iltaa ystäväporukassa, ja jotenkin keskustelu kääntyi siihen, miten itse kukin meistä oli kokenut ja ymmärtänyt kristinuskon lapsuudessaan. Minä muistelin muun muassa, kuinka seurakunnan päiväkerhossa meitä oli pyydetty piirtämään kuva Jumalasta (näen täältä asti, kuinka eräät lukijakuntaani kuuluvat teologit kohottelevat kulmakarvojaan närkästyneenä; ei nyt kuitenkaan takerruta sivuseikkoihin!). Viisivuotiaan Siirin Jumala oli hattivattimainen olento, jolla oli iloisesti hymyilevät kasvot ja tietenkin risuparta. Vaikka jumalakuvani on sittemmin monipuolistunut ja abstrahoitunut, joskus kaipaan tuota konkreettista Taivaan Isää.

Eräs ystävistäni kertoi puolestaan viehättävän tarinan, jossa näin heti ainekset useampaankin helluntaisaarnaan. Katolisessa perheessä kasvanut ystävä oli pienenä tyttönä kysynyt isältään kirkossa, miksi tämä rukoili avoimet kädet kohotettuina. Isä oli rukoilun lomassa yrittänyt selittää, että hän halusi näin ilmaista avoimuuttaan Pyhän Hengen läsnäololle, mutta keskustelu oli jäänyt kesken. Ystäväni oli kuitenkin painanut selityksen mieleensä ja herkkänä lapsena huolestunut hieman.

Mitä jos isä ei joka kerta tuntenutkaan Pyhää Henkeä rukoillessaan?

Mitä jos Henki ei aina laskeutunutkaan isän avoimiin käsiin?

Siitä seuraisi varmasti mielipahaa, ehkä jopa epäonnea.

Ystäväni oli päättänyt hieman avittaa vanhempansa rukouselämää. Kun isä seuraavan kerran rukoili kirkossa, lapsi puhalsi vaivihkaa hänen avoimiin kämmeniinsä. Isä jatkoi hiljaa rukoilemista, mikä oli tulkittava hyväksi merkiksi. Oli selvää, ettei hän lainkaan aavistanut, että hänen käsiinsä henkäili pieni tyttö eikä suuri Henki.

Koska suunnitelma onnistui, ystäväni toimi Pyhän Hengen apulaisena useita kertoja. Eikä isä myöhemminkään näyttänyt huomaavan, mistä kumpusi se henkäys, joka hänen kämmeniään kutitteli.

Kuistilla

Istun kuistilla ja yritän pakottaa itseni lukemaan saksankielistä artikkelia, jossa analysoidaan, kuinka varhaiskristillinen filosofi Origenes Aleksandrialainen käyttää prosopopoeiaa argumentaationsa tehosteena. En vielä pari päivää sitten ollut edes kuullut koko käsitteestä. Artikkeli on jonkun italialaisen filologin kirjoittama ja liittyy pikemminkin klassiseen retoriikkaan kuin omaan alaani myöhäisantiikin teologiaan. Onnistuin kahlaamaan sen jo kerran läpi; kohta pitäisi omaksua analyyttisempi ote ja tiivistää 20 saksankielistä sivua kahteen englanninkieliseen sivuun. Ne toimitan professori A:lle, jonka tutkimusassistenttina työskentelen tämän kesän. Onneksi tästä huvista edes maksetaan!

Vieressäni Sonya on syventynyt kunnioitusta herättävän A2-kokoisen miellekartan äärelle, josta hän kopioi tietoa muistilapuille viime hetken pänttäystä varten. Aiheena näkyy olevan "Paul and Gender". Tarjosin Sonyalle turvapaikan kuistilta, sillä undergradien asuttaman Cruddas Housen seinät on tehty pahvista ja huolimatta nyt tenttiaikana vallitsevasta exam quietista keskittyminen on usein hankalaa.

Kuistille aukeavan suuren avoimen ikkunan takana Ant makaa välillä sängyllään ja istuu välillä tietokoneensa ääressä epätoivoisen näköisenä. Äsken kävimme syvällisen keskustelun mallia:

A: "I'm so bored..."

S: "You should go for a run! The weather is gorgeous!"

A: "I hate running. I just want to eat cake..."

Poor guy.

Kuistia rajaavan tiiliaidan toisella puolella katedraalin puutarhurit tekevät istutustöitä ja huutelevat toisilleen. 

Katolla laulaa lasten vesipilliltä kuulostava pikkulintu. Lähipuussa kujertaa kyyhkynen.

Äsken idyllimme särki kovaääninen musiikki, joka kantautui Baileyn varrelta. "Singularly unhelpful", mutisi Sonya. Pohdimme hetken, oliko kappale Rockysta vai Rambosta. Emme tulleet mihinkään tulokseen - paitsi siihen, että meidän pitää järjestää tyttöjen Rambo-elokuvailta.

Vaikka postgradin elämässä opiskelu ei koskaan lopu, sateisen huhtikuun ja melkein yhtä epäilyttävän toukokuun alkupuolen jälkeen täällä on taas kesä.

Alihankintaa

Kun ei itse jaksa/viitsi/ehdi bloggailla, voi onneksi ulkoistaa raportoinnin tunnollisemmille bloggareille (ja taitavammille valokuvaajille). Kahden suomalaisneidon seikkailua Koillis-Englannissa voi maanantaihin asti seurata täällä!

Kuulumisia sateiselta saarelta

Siinä vaiheessa, kun englantilainen kaverini, joka seuraa blogiani Google Translaten avulla (terveisiä Edmundille!), huomautti Facebook-seinälläni, että kuuluisa deadlineni oli mennyt jo aikoja sitten ja nyt olisi syytä palata blogin ääreen, oli varsin ilmeistä, että virtuaalihiljaisuutta oli jatkunut aivan liian kauan. Nyt yritän korjata asian ja päivittää menneiden viikkojen kuulumisia, niin että lukijani pääsevät ajan tasalle ja voin sitten keskittyä taas päiväkohtaisempaan bloggailuun. Tuo taannoinen paastohaasteeni tosin osoitti, etten ole päivittäinen bloggailija. Loppuvaiheessa annoin itselleni reilusti luvan olla kirjoittamatta joka päivä; minulle riitti se, että kirjoitusaktiivisuuteni joka tapauksessa eneni merkittävästi - ja blogi sai valtavat määrät lisää liikennettä! Lupaan kirjoittaa joskus ihan oman postauksen hakusanoista, joiden avulla ihmiset päätyvät lukemaan vuodatuksiani. (Blogimaailmaa tuntemattomille todettakoon, että voin seurata Google-osumia blogini tilastoista; mitään yksityiskohtaisia käyttäjätietoja minulle ei tietenkään välity). Olen saanut huomata, että blogini, jossa käsitellään kaikkea mahdollista tirkistelysyytöksistä teologianhistoriaan, löytää tiensä aika villeihin ja eetokseltaan erityyppisiin Google-hakuihin...

Mutta siis: sitten viime näkemän olen...

... emännöinyt Meriä ja Mikkoa, jotka tulivat ilahduttamaan minua pariksi päiväksi. Peitettyään (ex-)kämppikseni verhon takana vaanineen paavijulisteen post it -lapulla he ilmeisesti viihtyivät Durhamissa oikein hyvin. Minun mieleeni jäivät erityisesti retki kauniiseen ja historiaa huokuvaan Edinburghiin, suomalaiskansallinen pussikaljavaellus läheiselle Observatory Hillille (oluenkulutukseni kasvoi muuten huomattavasti heti, kun ko. suomalaisvahvistukset ilmaantuivat Durhamin asemalle; brittiystäväni ovat harmikseni olleet kiinnostuneempia lipittämään Kopparbergiä kuin tutustuttamaan minut paikalliseen olutkulttuuriin) ja tunnelmallinen ilta paikallisessa Rose Tree Innissä, jossa englantilainen pubiruoka näytti parhaat puolensa.

... saanut verta, hikeä ja kyyneleitä vuodatettuani valmiiksi Nine-Month Review'n eli läjän paperia, joka koostui pitkästä väitöskirjatematiikkaani liittyvästä esseestä, alustavasta väitöskirjan rungosta, ajankäyttösuunnitelmasta ja laitoksen nettisivuille tarkoitetusta "tutkijaprofiilista". Kirjoitin Gregorios Nyssalaisen aistiteologiasta ja valitsin vaatimattomasti vastustajakseni Cambridgen uskonnonfilosofian professorin Sarah Coakleyn, joka lienee aikamme kuuluisimpia naissystemaatikkoja (inhoan ammattinimikkeisiin yhdistettyjä nais-etuliitteitä, mutta tässä yhteydessä se välittää jokseenkin olennaista informaatiota). Kirjoitusprosessi oli hämmentävän raastava ja ahdistavan akateemis-lingvistisen alemmuuskompleksin sävyttämä, mutta helpotuksekseni ohjaajien reaktiot olivat myönteisiä. Myöhemmin tässä kuussa minun täytyy vielä keskustella koko paperinivaskasta puolueettoman paneelin kanssa, mutta ilmeisesti kyseessä on lähinnä muodollisuus. Ahdistuksesta huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - nyt tuntuu siltä, että olen vihdoin päässyt kirjoittamisen makuun ja uskallan suhtautua varovaisen optimistisesti väikkäriprojektiini, jonka tarkka aihe hahmottuu edelleen.

... hakenut kesätyötä professorin tutkimusassistenttina. Keikka helpottaisi taloudellista tilannettani, opettaisi yhtä ja toista patristisesta tutkimuksesta, parantaisi saksan kielen taitoani ja - pakko kai tämäkin on todeta - näyttäisi hyvältä cv:ssä, sillä professori A on alallamme tunnettu hahmo. Tästä pitäisi kuulua jotain ihan näinä päivinä.

... järjestänyt megalomaaniset vappujuhlat. Juttu lähti liikkeelle varsin vaatimattomasti siitä, että päätin tehdä simaa. Yritin ensin kaikin keinoin salata koko projektin, sillä taannoisen saunadokumenttiskandaalin jälkeen en halunnut tulla tunnetuksi hulluna suomalaiseukkona, joka valmistaa alkoholia omassa keittiössään. Melko pian kuitenkin osoittautui, että siinä missä lauteilla itkevät suomalaismiehet herättävät moraalista hämmennystä, alkoholinvalmistusta pidetään aivan legitiiminä harrastuksena kristillisessä collegessamme. Ota nyt sit näistäkin selvää... Joka tapauksessa simaprojektini kasvoi hetken mielijohteesta valtaviksi vappujuhliksi, joita varten komensin kämppikset koristelemaan olohuoneen ilmapalloilla ja lipuilla samaan aikaan, kun itse paistoin 30 tippaleipää ja 40 munkkia. En ollut tehnyt kumpiakaan yksin ikinä, mutta perfektionistis-impulsiiviseen tyyliini päätin heti ottaa haltuun kaikki mahdolliset variaatiot donitseista munkkipossuihin. Munkinpaiston jumalat olivat puolellani ja illasta muodostui yleisömenestys. Kuvittelin ottavani tyylikkäitä vappuruokakuvia blogia varten, mutta kaikki suomalaisen vapun hyvät hedelmät katosivat parempiin suihin sitä mukaa, kun sain ne öljyn keskeltä ongittua. Reseptiäkin olen jo ehtinyt jakaa useammalle taholle. Minua on siis kiittäminen siitä, että kohta munkkipossut - muiden haitallisten tuontilajien ohella - rantautuvat maailman toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin!

... ostanut juoksutrikoot! Kahdet juoksutrikoot! Kyseessä on mielestäni edelleen maailman epäilyttävin vaatekappale (jossain alitajuntani sopukoissa Ned Flanders hokee: "Feels like I'm wearing nothing at all! Nothing at all! Nothing at all!"), mutta minulle tämä on aikamoinen saavutus, sillä vielä viisi vuotta sitten en useammastakaan syystä olisi ikinä voinut edes kuvitella ahtautuvani moisiin lycra-makkarankuoriin. Be afraid, riverbanks, be very afraid!

... löytänyt uudelleen yhteyden Italian-äitihahmooni Susannaan, joka ei jostain syystä ollut saanut kirjettäni Englannista ja oli kadottanut yhteystietoni kokonaan. Onneksi Susanna oli löytänyt Googlen avulla tuon edellä mainitun tutkijaprofiilin, jonka olin lisännyt vain pari päivää aiemmin, ja päässyt sitä kautta jäljilleni. Pari päivää sitten kurkin Skypen välityksellä vanhaan kotiini Roomaan. Che nostalgia! Manchesterista pääsisi lennähtämään vierailulle alle 40 punnalla. Täytyy pohtia, mahtuisiko visiitti kesän palapeliin, johon pitäisi sovittaa myös road trip Skotlantiin, vierailu Suomeen ja kaasoilumatka Dominikaaniseen tasavaltaan.

Tässä päällimmäiset kuulumiset sateiselta saarelta. Saatan tulla lisäämään tähän postiin vielä muutaman kuvan, mutta sinkoan sen kuitenkin nettiavaruuteen jo nyt ilman enempää viivyttelyä. Katsotaan, josko onnistuisin taas omaksumaan hieman paremman bloggailurutiinin...

Yksi sana:

DEADLINE.

Tämä blogi palaa maailmankartalle taas 23.4. Nyt menossa ovat ihan muut kirjoitushommat. Urgh.

38: Kirkkokuntakriisi

Tänään menin katoliseen kiirastorstain messuun. Olen jo pitkään kuullut juttuja katolisen seurakunnan pienimuotoisesta yhteisöllisyydestä ja lempeästä kaitsijasta isä Tonysta, mutta lykännyt vierailua ennen kaikkea siksi, että olen pelännyt viihtyväni. Nyt menin ja viihdyin - juuri niin kuin pelkäsin.

Voin nyt puoli vuotta diasporassa oleiltuani todeta, että luterilaisen identiteetin ylläpitäminen on vaikeaa, kun sen tukena ei ole yhteisöä. Minulle luterilaisuus ei ole koskaan ollut kovin opillinen valinta. Olen sellainen tapaus, jota englanniksi kutsuttaisiin "kehtoluterilaiseksi" - luterilaisen perinteen helmoissa kasvanut ja siksi siihen kiintynyt ja kiinnittynyt. Nyt, kun ympäriltäni ovat kadonneet sekä luterilainen seurakuntayhteisö että samaan tunnustuskuntaan kuuluvat teologit ja teologian opiskelijat, olen joutunut tuuliajolle.

Olen tänä vuonna käynyt kirkossa enemmän kuin pitkään aikaan, mutta uskollinen sinnittelyni anglikaanien vieraana ei näytä kantavan hedelmää. Ikivanha katedraali, liturginen rikkaus ja kuoron enkelilaulu puhuttelevat edelleen. Valitettavasti kuulun kuitenkin myös seurakuntaan, jossa minua ei vieläkään tunnisteta, vaikka istun penkissä joka viikko - ellen sitten ole opettamassa pyhäkoulua saman seurakunnan lapsille. Jumalanpalveluslehdyköitä jakavat tädit luulevat usein, että olen turisti, ja yllättyvät, kun ilmoitan osallistuvani messuun. Samoin kuulun seurakuntaan, joka tuntuu tuudittautuneen porvarilliseen uneen ja olevan kiinnostuneempi rakennuksen ylläpidosta ja kuningattaren moraalisesta esimerkistä kuin Kristuksesta ja maailman hädästä. Kuulun seurakuntaan, jonka liturgia on niin monisanainen ja vaihteleva, etten teologisesta koulutuksestani huolimatta vieläkään tajua, mihin kaikkia rukouksia tarvitaan. Palaan usein kotiin jonkinlaisen logomanian vallassa, pää niin täynnä sanoja, ettei jumalanpalveluksesta tahdo jäädä mieleen mitään punaista lankaa. Jopa kansallisromanttis-koristeellinen anglikaaninen puheenparsi, joka epäilemättä soi jonkun vähemmän kirkkokuntakriisiytyneen korvissa kauniina ja avarana, tuntuu imelältä lässytykseltä.

Haluan perusasioita. Yksinkertaisuutta. Yhteisöllisyyttä.

En ole tätä ennen uskaltanut mennä katoliseen messuun, sillä olen aavistanut, ettei se ainakaan helpota kriisiäni. Aiemmista ulkomaanpyrähdyksistäni poiketen olen täällä vielä ainakin kaksi ja puoli vuotta, joten nyt ei sopisi integroitua uskonyhteisöön, johon en koskaan voi täysin kuulua. Ellen sitten vaihda kirkkokuntaa. Ja sitä sisäistä keskustelua en millään tahtoisi aloittaa. Minulle se tarkoittaisi nimittäin myös keskustelua omasta pappiskutsumuksestani, joka samoin tuntuu täällä kovin etäiseltä ja epämääräiseltä mutta voi Suomeen palattuani muuttua taas ajankohtaiseksi. Nyt lienee siis väärä aika tehdä suuria ratkaisuja.

Toisaalta katolinen kirkko on aina merkinnyt minulle monia hyviä asioita. Se on ollut kirkkoni Saksassa ja Kanadassa, jossa papit oma-aloitteisesti harjoittivat ekumeenista anarkismia ja ottivat minut ehtoollisyhteyteen. Se on ollut kirkkoni ajanjaksoina, jotka ovat olleet monella tapaa merkityksellisiä. Koska elämäntaipaleestani on muodostunut varsin konkreettinen vaellus, minua houkuttelee kovasti ajatus maailmanlaajuisesta, rajat ylittävästä kirkosta, jossa jumalanpalvelus toistuu samanlaisena paikasta riippumatta. Lisäksi tärkeimmät kristilliset esikuvani ja ihanteeni ovat tulleet Vatikaanin vaikutuspiiristä. Toisin kuin monet kuvittelevat, suureen kirkkoon mahtuu paljon muutakin kuin tiukkapipoisia ehkäisynvastustajia ja pedofiilipappeja. Siellä ovat todelliset radikaalit. Siellä ovat myös monet hyvät ystäväni ja akateemiset kollegani.

Tänään menin kiirastorstain messuun Sonyan ja collegekaverimme Benedictin vanavedessä. Isä Tony osoittautui juuri niin mutkattomaksi ja vilpittömäksi kuin olin kuvitellut. Kiirastorstain messussa hän pesi kahdentoista seurakuntalaisen jalat ja hymyili monta kertaa huvittuneesti lattialla kompuroidessaan. Saarna oli lämmin mutta kärsimystä kaihtamaton. Tuli sellainen olo, että tässä on seurakunta, joka tuntee pappinsa, ja pappi, joka tuntee seurakuntansa. Koska en halunnut aiheuttaa ekumeenista selkkausta, pyysin ehtoollisen sijaan vain siunausta. Isä Tony kosketti siunaavalla kädellään lempeästi päälakeani ja olkapäätäni. Vaikka ehtoollisyhteyden ulkopuolelle jääminen surettaa aina vähän, minulle jäi rauhallinen mieli. "I actually like being blessed. It reminds me of being a child", totesin Sonyalle, kun palasimme penkkiin. Mielikuva siitä, että katolinen kirkko kohtelee minua kuin lasta tuntui jotenkin liikuttavalta. Ehkä olenkin vielä hengellinen lapsi, mietin. Ehkä aikuistuminen edellyttää irtiottoa siitä traditiosta, joka minut on kasvattanut. Yritin karistaa tuon häiritsevän ajatuksen.

Messun jälkeen joku nainen pysäytti minut ja Sonyan ovella ja kysyi hymyillen: "Will you be received on Sunday?" Toisin sanoen: oliko meistä tulossa katolisen kirkon jäseniä pääsiäissunnuntain suuressa juhlassa? Pudistimme päitämme. "But you're thinking about it?" nainen jatkoi uteliaasti. "Umm, no, well, we're just visiting... for now..." mutisin hämmentyneenä.

Just visiting. For now.

36: English Weather

Kun ikkunasta näkyy tällaista...

(kyllä, luntahan se!)

 ... on vaikeaa tajuta, että päivälleen viikko sitten näytti ensin tältä...

 

... ja sitten tältä...

Mikäli selviän yön yli arktisissa olosuhteissa, yritän huomenna bloggailla Sonyan ja minun pikaisesta konserttimatkasta Lontooseen. 

Ja hei, osaako kukaan Bloggerin käyttäjä selittää, miksi osa valokuvistani pikselöityy niin kovin, kun lataan ne tänne blogiin?