"Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee..."

Tarkoituksenani oli jakaa tämä taannoin kuulemani helluntaihin sopiva tarina jo eilen, kunnes yhtäkkiä tajusin, että olin kuukahtanut iltayöunille olohuoneen sohvalle. Onneksi kristilliseen traditioon kuuluu, että juhlia vietetään antaumuksella monta päivää, joten aihe on edelleen ajankohtainen.

***

Aiemmin tänä keväänä istuin iltaa ystäväporukassa, ja jotenkin keskustelu kääntyi siihen, miten itse kukin meistä oli kokenut ja ymmärtänyt kristinuskon lapsuudessaan. Minä muistelin muun muassa, kuinka seurakunnan päiväkerhossa meitä oli pyydetty piirtämään kuva Jumalasta (näen täältä asti, kuinka eräät lukijakuntaani kuuluvat teologit kohottelevat kulmakarvojaan närkästyneenä; ei nyt kuitenkaan takerruta sivuseikkoihin!). Viisivuotiaan Siirin Jumala oli hattivattimainen olento, jolla oli iloisesti hymyilevät kasvot ja tietenkin risuparta. Vaikka jumalakuvani on sittemmin monipuolistunut ja abstrahoitunut, joskus kaipaan tuota konkreettista Taivaan Isää.

Eräs ystävistäni kertoi puolestaan viehättävän tarinan, jossa näin heti ainekset useampaankin helluntaisaarnaan. Katolisessa perheessä kasvanut ystävä oli pienenä tyttönä kysynyt isältään kirkossa, miksi tämä rukoili avoimet kädet kohotettuina. Isä oli rukoilun lomassa yrittänyt selittää, että hän halusi näin ilmaista avoimuuttaan Pyhän Hengen läsnäololle, mutta keskustelu oli jäänyt kesken. Ystäväni oli kuitenkin painanut selityksen mieleensä ja herkkänä lapsena huolestunut hieman.

Mitä jos isä ei joka kerta tuntenutkaan Pyhää Henkeä rukoillessaan?

Mitä jos Henki ei aina laskeutunutkaan isän avoimiin käsiin?

Siitä seuraisi varmasti mielipahaa, ehkä jopa epäonnea.

Ystäväni oli päättänyt hieman avittaa vanhempansa rukouselämää. Kun isä seuraavan kerran rukoili kirkossa, lapsi puhalsi vaivihkaa hänen avoimiin kämmeniinsä. Isä jatkoi hiljaa rukoilemista, mikä oli tulkittava hyväksi merkiksi. Oli selvää, ettei hän lainkaan aavistanut, että hänen käsiinsä henkäili pieni tyttö eikä suuri Henki.

Koska suunnitelma onnistui, ystäväni toimi Pyhän Hengen apulaisena useita kertoja. Eikä isä myöhemminkään näyttänyt huomaavan, mistä kumpusi se henkäys, joka hänen kämmeniään kutitteli.