Murder, She Wrote...

Pahoittelut siitä, että olen ollut kovin huonosti läsnä täällä blogimaailmassa. Arki rullaa eteenpäin hämmentävän reipasta vauhtia ja päivät täyttyvät opiskelusta ja sosiaalisista menoista. Olen aloittanut parikin blogimerkintää sekä joulunvietosta että akateemisen aherrukseni nykytilasta, mutta ne vaativat vielä pientä hiomista.

Päästäkseni jälleen bloggailun makuun päätin jakaa kanssanne jotain varsin kepeää. Eilen kokoonnuimme postgrad-porukalla Murder Mystery Partyyn ratkomaan rikkaan mutta häikäilemättömän kirjailijattaren murhaa 20 - 30-luvun hengessä. Jälleen englantilaiset opiskelijakaverini yllättivät minut olemalla niin... noh... stereotyyppisen englantilaisia! Naurettavat illuusioni Miss Marplen ja Hercule Poirot'n maailmasta pitävät siis edelleen pintansa! (Onneksi juhlan sivutuotteena ei syntynyt oikeita ruumiita, niin kuin Agatha Christien romaaneissa usein tuppaa tapahtumaan...)

Oma hahmoni oli uhrin huikentelevainen, ylimielinen ja turhamainen miniä Jacqueline de Montfort. Vanhempani muistanevat hyvin, kuinka kovasti olen aina rakastanut naamiaisia ja valeasuja. Legendaarinen on muun muassa eräs vappu, jolloin olin luokkani ainoa naamiaisasuun pukeutunut - eikä asia häirinnyt minua ollenkaan! Aikuisiällä sopivia tilaisuuksia on tarjoutunut harmillisen vähän, joten olin nyt ihan innoissani, kun pääsin kirpputorien ja halpiskauppa Poundlandin avulla kehittelemään menneen maailman femme fatalen. Eleganssini koostui muun muassa yhden punnan hiuspannasta ja melko ällöttävästä tekoturkiskauluksesta (£ 1.45), jonka dyykkasin Pelastusarmeijan kirppikseltä erään huivilaarin pohjalta.

Parantumattomana nostalgikkona olisin mielelläni jäänyt 20-luvulle pitemmäksikin aikaa ja petyin jälleen karvaasti, kun auto ei saapunutkaan hakemaan minua menneille vuosikymmenille Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvan tyyliin. Noina hetkinä yritän kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, millaista olisikaan mennä hammaslääkäriin, sairastua influenssaan tai olla opiskelijanainen viime vuosisadan alkupuolella, ja yhtäkkiä olen melko valmis luopumaan helminauhoistani ja hiuspannoistani...

Tässä kuitenkin hieman eilisillan hurmaa! Kuva on amerikkalaisen ystäväni Kellyn kamerasta. Hänen roolihahmonsa oli Jacquelinen tytär Louisa. Äidin ja tyttären saumaton tyylitaju on merkille pantavaa, sillä se syntyi ilman minkäänlaista yhteistä konsultaatiota!

Let There Be Light

Durhamin kadut on tänä viikonloppuna valloittanut kaksi vuotta sitten ensimmäistä kertaa järjestetty ja suuren suosion saavuttanut Lumiere-valofestivaali. Ensiksi on todettava, että me vanhan kaupungin asukkaat olemme olleet raivon partaalla sietämättömien liikenne- ja turvallisuusjärjestelyiden takia. Festivaalialue on muutettu kokonaan yksisuuntaiseksi kävelyreitiksi, joka ei kuitenkaan näytä seuraavan mitään logiikkaa vaan vaihtaa suuntaa järjestysmiesten päähänpistojen mukaan. Puolen kilometrin matka ruokakauppaan on siis saattanut venähtää melkein tunnin lenkiksi pitkin joenpenkkoja, ja välillä kotikadullamme vyöryvä ihmisvirta on yhtäkkiä teljetty aidoilla kuin karjalauma. Tiukkapipoiset järjestysmiehet ovat levittäneet ympärilleen jäätävää tunnelmaa, joka ei lainkaan sovi lapsiperheiden iloiseen valokarnevaaliin.

Raivostuttavista käytännön järjestelyistä huolimatta osanottajat ovat näyttäneet nauttivan tapahtumasta - mikäli ovat päässeet tungoksessa katedraalille, jonka ympärille festivaalin paras anti keskittyy. Itse yritin tutustua tarjontaan ensimmäistä kertaa perjantaina collegelaisten kanssa. Lopulta minä ja ystäväni Katharine eksyimme kokonaan joukosta ja yritimme sitten vaeltaa väkijoukossa katedraalille, jonka olimme säästäneet viimeiseksi. Järjestysmiehet eivät kuitenkaan päästäneet meitä Prebends Bridgen yli vastavirtaan, joten jouduimme sivuraiteille ja kiersimme festivaalin muut osat vielä toiseenkin kertaan. Kun lopulta pääsimme katedraalin kulmille, kello loi juuri yksitoista ja festivaali sulkeutui. Mahtava ajoitus.

Manailimme kohtaloamme ja ihmettelimme tapahtumaa ympäröivää naurettavaa hypetystä, kunnes eilen onnistuimme puolen tunnin yrittämisen jälkeen pääsemään collegelta katedraalin edustalle (n. 100 metriä...) ja jouduimme lapsekkaan innon vallassa myöntämään, että koko juttu oli sittenkin aika taianomainen. Katedraalin seinään heijastettiin kirkkomusiikin ja äänitehosteiden säestyksellä vaikuttava multimedia-esitys Lindisfarnen evankeliumikäsikirjoituksesta ja sen historiasta. Katedraalin sisällä tuikkivat lukuisat valkoisista aluspaidoista rakennetut lyhdyt. Arkinen esine oli muuttunut herkäksi tunnelman luojaksi.

Koska sanallinen kuvaus ei tee tämän kaltaiselle tapahtumalle juurikaan oikeutta, annan mieluummin kuvien puhua. Niidenkin laadussa on paljon toivomisen varaa, mutta juhlistakoon tämä kuvapläjäys samalla sitä, että olen nyt vihdoin (Suomen-matkan ansiosta!) saanut käsiini kameraani sopivan usb-piuhan. Kuvasarjan häntänä on pieni epämääräinen videomaistiainen katedraalin edustalta. [Jaahas, lisäsin vahingossa ensiksi aivan toisen videon kuin tarkoituksena oli. Jätän nyt kuitenkin molemmat tuohon lukijoiden iloksi.]

Fight the Power

Olen törmännyt tähän sarjakuvaan netissä jo monta kertaa, ja nyt se tuli taas vastaan Facebookissa. Tässä hieman brittiasennetta loppuviikon piristykseksi!

(Yritin kovasti metsästää kuvan copyrightia, jotta kunnia menisi sille, jolle se kuuluu, mutten onnistunut löytämään mitään varmaa lähdettä. I don't own the rights to this picture and couldn't find its original source, but would like to give credit where credit is due!)

Kohtaamisia kuplan ulkopuolella

Vaikka viihdyn collegen sosiaalisessa kuplassa, olen ilahtunut suuresti, kun minulle on tällä viikolla tarjoutunut tilaisuuksia laajentaa reviiriäni St Johnsin seinien ulkopuolelle. Mökkihöperöitymisen vaara on nimittäin olemassa, kun asun, syön, hengailen ja opiskelen parin korttelin kokoisella alueella. Elämänpiiristäni saa hyvän käsityksen, jos kuvittelee, että asuisin Porthaniassa, kävisin joka päivä syömässä ja tapaamassa kavereita Pääkkärin Unicafessa, opiskelisin teologisella A7:ssa ja osallistuisin jumalanpalveluksiin tuomiokirkossa - enkä tekisi mitään muuta! Lisäksi olen jo aiemmin tainnut mainita siitä, että kuulun täällä seniorikaartiin, mikä on omalla tavallaan vapauttavaa mutta johtaa välillä siihen, etten tylsänä tätinä ole ihan samalla aaltopituudella collegelaisten suuren enemmistön kanssa.

Toissapäivänä ohitin siis erään merkkipaalun, kun tapasin ensimmäisen Durhamissa opiskelevan suomalaisen. Minun ei tarvinnut edes erityisesti yrittää etsiä maannaistani, sillä kuulin hänestä uusiseelantilaiselta college-kaveriltani Sonyalta. Sonya ja Krista kärvistelevät yhdessä teologisen undergradeina, vaikka kumpikin on brittikeskiarvoon verrattuna vahvasti yli-ikäinen. Muiden illastaessa formalilla me istuskelimme kaakaolla eräässä vanhan kaupungin baarissa ja juttelimme teologian opinnoista Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Krista ja Sonya ovat molemmat vaihto-opiskelijoita - ensin mainittu sillä Helsingin teologisen tiedekunnan Erasmus-sopimuksella, jonka siivellä meinasin itsekin tulla tänne syksyllä 2009.

Kristan tarinoita kuunnellessani havahduin siihen, kuinka erilaiseksi kokemus Durhamista ja englantilaisesta elämästä muotoutuu sen mukaan, missä asuu ja keneen tutustuu. Olin salaa kiitollinen St Johnsin suurperheestä, joka on sen kummemmin kyselemättä adoptoinut minut keski-ikäistyväksi suomalaistädikseen, ja erityisesti Helenistä, joka on monien iltaöisten ylätasannekeskusteluiden jälkeen jo ihan oikea ystäväni. Vaikka Suomen-matka häämöttää parin päivän päässä ja odotan kovasti ystävien ja sukulaisten näkemistä, visiitti kotimaahan tuntuu pikemminkin hauskalta bonukselta kuin koti-ikävänlievittämisoperaatiolta. Ehkä tähän ulkomailla asumiseenkin voi lopulta tottua. Ehkä olen itsestäni riippumatta saanut erityisen hyvät lähtökohdat Englannin-elämälle. Tai sitten olen vain tullut vanhaksi....

Uudet sosiaaliset seikkailut jatkuivat eilen vierailulla, joka oli vielä enemmän tavallisuudesta poikkeava. Olen väikkärin aloittelun ohella yrittänyt verestää kreikan taitoani istumalla kuunteluoppilaana undergradeille suunnatulla Advanced Greek Texts -kurssilla. Tänä vuonna ryhmässä käydään läpi Jaakobin kirjettä, tuota Lutherin "olkikirjeeksi" haukkumaa epistolaa, johon en ole koskaan perehtynyt kovin perusteellisesti edes suomeksi. Vaikka läsnäolotilastoni on ollut täynnä aukkoja ikuisuusflunssani takia, nuori herttainen opettajamme Jane on jostain syystä ollut kovin innoissaan siitä, että olen edes nimellisesti roikkunut mukana. Viime viikon lopulla hän päätti yhtäkkiä kutsua minut kotiinsa teelle ja kakulle ("tea and cake" on brittien sosiaalisen elämän peruskonsepti) omien postgradiensa kanssa. Häkellyin ihan, vaikka täällä Durhamissa onkin hiukan tavallisempaa, että opettajat yrittävät tutustua opiskelijoihin myös epävirallisissa tilaisuuksissa.

(Janen omalaatuinen tutkijahabitus on tiivistettävissä seuraavasti: langanlaiha, suuriin huiveihin kääriytyvä, hermostuneesti naurahteleva, aina hieman säikähtäneen oloinen, äärettömän ystävällinen ja - kuten muutama muukin on todennut - jotenkin "söpö". Menisi hyvin sivuhenkilönä Muumilaakson tarinoissa.) 

Eilen sitten istuin kolmen eksegetiikan postgradin kanssa Janen pienessä kodissa keskustan pohjoispuolella. Kävi ilmi, että Jane on kirjoittanut väitöskirjansa "visuaalisesta hurskaudesta" (visual piety) Paavalin kirjeissä ja eräs tohtoriopiskelijoista tutkii parhaillaan aistiretoriikkaa Johanneksen evankeliumissa. Löysin siis teoreettisia sukulaissieluja. Loppuillasta jutustelimme tosin jo enemmän aivan muista asioista kuin akateemisesta pakerruksesta. Jäin miettimään, olikohan Jane kutsunut meidät kylään myös ihan vain saadakseen vieraita. Hän ei laskujeni mukaan voi olla kovinkaan paljon minua vanhempi ja on itsekin muuttanut Aberdeenista Durhamiin vasta syyskuussa.

Janen luota kotiuduttuani huomasin Facebookista, että postgradit aikoivat katsoa leffaa collegella. Astuin takaisin kuplaan. Kuplaan, jossa voin hipsiä peitto kainalossani kadun toiselle puolelle ja käpertyä postgradien Middle Common Roomin sohvalle ympärilläni joukko ihmisiä, jotka eivät ole ehkä läheisimpiä ystäviäni mutta pitävät huolen jatkuvasta matalan intensiteetin sosiaalisesta altistuksesta - mikä ei lopulta ole ollenkaan vähäarvoinen juttu. Helen arveli jo etukäteen, että luvassa oli "some obscure British comedy", ja niin vain katsoimmekin takavuosien omituisen komedian Keeping Mum. Juoni ei ollut kaksinen, mutta Rowan Atkinsonia, Maggie Smithiä ja sysimustaa brittihuumoria on aika vaikea vastustaa!

Substanssiosaamista?

Sain näköjään Friolandian Eveliinalta (siis vanhalta ystävältäni Epulta) "A Blog with Substance" -tunnustuksen! Oho - ja kiitos! Olen koko menneen viikon hokenut kaikille vastaantulijoille, kuinka minua ärsyttää säätää tutkimukseen liittyviä muotoseikkoja ennen kuin pääsen käsiksi varsinaiseen substanssiin, joten hyvä jos substanssia esiintyy edes jollain elämänalalla!

Minulle tällainen tunnustuskulttuuri on muuten ihan uutta. Vaikka olen bloggaillut ennenkin, tämä on ensimmäinen kerta, kun edes jollain tavalla elän osana toisiinsa verkottuneiden blogien yhteisöä. Mutta kokeillaan... Ilmeisesti minun piti nyt kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni ja luovuttaa sitten tunnustus eteenpäin kahdeksalle muulle blogille. Seuraan kuitenkin Epun esimerkkiä ja mainitsen vain kaksi substanssikeskeistä kirjoittajaa. He löytävät itsensä oman vuodatukseni alapuolelta!

- - -

1) Käytän paljon koruja, etenkin korviksia, joita omistan aikamoisen kokoelman. Olen vuosikausia vakavasti pohtinut myös nenälävistyksen ottamista - en siksi, että se olisi jotenkin coolia (cool ja minä emme ylipäätään esiinny samassa lauseessa), vaan siksi, että voisin mahduttaa naamaani vielä vähän lisää kiiltävää metallia ja säihkyviä kiviä. Toisaalta olen alkanut epäillä, että nyt kolmenkympin lähestyessä moinen veto tulkittaisiin varmaan joksikin "teiniksi jälleen" -ikäkriisiksi, joten yritän pidättäytyä mieliteostani säilyttääkseni arvokkuuteni.

2) Tykkään kovasti lapsista, ja eräs ystäväni kommentoi kerran vilpittömän spontaanisti, että näytän aina lasten seurassa onnellisemmalta (en tiedä, mitä tämä kertoo siitä, miltä näytän aikuisten seurassa...). Olen se vieras, joka on sekunnissa ohittanut aikuiset isännät ja emännät ja syöksynyt jonnekin takahuoneeseen rakentamaan majoja, ajamaan junaradalla ja leikkimään teekutsuja. Itse asiassa tempauduin juuri tänään täysin pystymetsästä askartelemaan raamatullisia muovailuvahaukkeleita katedraalikoululaisten kanssa, mikä oli sen verran ihmeellinen ja ennen kaikkea englantilainen seikkailu, että saatan bloggailla siitä vielä ihan erikseen.

3) Olen saanut pappisopintoihini liittyvässä psykologisessa testissä analyyttisyydestä 9 ja tunnekeskeisyydestä 10 (asteikolla 1-10). Vaikka testi kertoi paljon muutakin, tämä kummallinen yhdistelmä tiivistää olennaisen persoonallisuudestani. Usein ihmiset saavat minusta ylianalyyttisen, järkiuskovaisen ja jopa viileän ensivaikutelman, vaikka olen aivan käsittämätön sentimentaalinen höntti ja jäätävän ulkokuoreni alla välitän suuresti useimmista kanssaihmisistäni ;)

4) Olen asunut Helsingissä, Tübingenissä, Mikkelissä, Roomassa, Whycocomaghissa, Tecklenburgissa ja nyt viimeisimpänä Durhamissa. Minulla on stadilainen kaupunki-identiteetti ja savolais-karjalainen heimoidentiteetti.

5) Siivoaminen ei ole ikinä sijoittunut korkealle prioriteettilistallani. Pystyn kyllä uppoutumaan monenlaisiin hetkellisiin kunnostus- ja sisustusprojekteihin, mutta kaikenlainen arkinen ylläpito on täysin luonteeni vastaista. Keksin mitä ällöttävimpiä tapoja vältellä ylimääräisten tiskien tuottamista (astioiden käytön lopettaminen, kattilasta syöminen, samojen astioiden käyttäminen lukuisia kertoja, koska ei niissä näytä vielä homettakaan kasvavan... eiku oho...). Lisäksi ystäväni jaksaa aina muistuttaa minua siitä, että lukioaikaan MAOL-taulukkokirjani välissä oleili pitkään eväsruisleipä, koska en vain jaksanut heittää sitä roskikseen. (Suurin kysymys lienee, miten se oli sinne edes päätynyt.) Suvun vanhemmille naishenkilöille ja sulhaskandidaateille voin kuitenkin käsi sydämellä vannoa, että jonkinlainen porvarillistuminen näyttää silti vähitellen uhkaavan myös boheemia taloudenpitoani.

6) Inhoan etiketin mukaista käyttäytymistä ja kohteliaisuuksia. Erityisesti kaikenlaiset herrasmiesmäiset huomaavaisuudet saavat minut tuntemaan oloni vaivautuneeksi, sillä olen se nainen, jonka kädet eivät ikinä solahda tyylikkäästi takin hihoihin ja joka tuntee painavansa vähintään 300 kiloa, kun joku pyrkii työntämään tuolini lähemmäs pöytää (ellen ole jo tömähtänyt lattialle siinä vaiheessa, kun olen yrittänyt istuutua kyseiselle tuolille, jonka avulias herrasmies on minulle osoittanut). Vaikka periaatteessa arvostan hyvää kotikasvatusta, availen tahallani ovia miehille, yritän väkisin maksaa juomani, vastaan "Yeah, right..." saamiini kohteliaisuuksiin ja pullistelen olemattomia muskeleitani, kun joku tarjoutuu kantamaan laukkuani. What a lady...

7) Aloittelen parhaillaan väitöskirjaa, jonka työnimi on "The Problem of Spiritual Sensation and the Notion of Spiritual Senses in the Greek Patristic Literature" (exciting, I know...). Tutkimukseni liittyy 200 - 600-lukujen kreikankieliseen kristillisyyteen, ja noin kerran vuodessa kriiseilen siitä, pitäisikö minun loikata luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen kirkkoon. Tai edes katoliseen. Toistaiseksi vastaus tuntuu kuitenkin olevan yhä uudestaan "ei". Arvostan luterilaisia juuriani enkä myöskään halua kuulua kirkkoon, joka ei hyväksy naisten pappeutta, pitää itseään ainoana oikeana kirkkokuntana ja etenee tuskallisen hitaasti ja hierarkkisesti monissa uudistuksissa. Silti ihailen suuresti ortodoksista rukouselämää ja katolilaisten sosiaalieettistä radikaaliutta.

8) Olen opintojeni lomassa elänyt kehitysvammaisten asuinyhteisössä Kanadassa ja Saksassa, yhteensä melkein puolitoista vuotta. Tuo aika on vaikuttanut maailmankatsomukseeni ja ihmiskäsitykseeni valtavasti. Suurin sankarini on nyt jo edesmennyt asuintoverini Mary LeBlanc, jossa yhdistyivät ihmeellisellä tavalla sitkeys, herkkyys ja hillitön musta huumorintaju. Marysta voi lukea lisää täältä. (Olin otettu, kun omat pienet sanani Maryn "ikonisuudesta" pääsivät mukaan tuohon muistokirjoitukseen.)

- - -

Koska olen tällainen blogimaailman tuore paluumuuttaja, minulla ei ole kovin suuria verkostoja, joille voisin tämän tunnustuksen ojentaa. Minusta esimerkiksi Tommin ja Temaatikon blogit sopisivat kuitenkin erinomaisesti A Blog with Substance -määritelmän alle. En tosin tiedä, ovatko heidän bloginsa jopa liiankin substanssikeskeisiä tällaiselle kahdeksan kohdan henkilökohtaiselle tilitykselle. Mutta yrittänyttä ei laiteta ;) Annan siis tunnustuksen seuraaville blogeille:

The wet is floor
Temaatikko

Watching the English 2: Pillars of Fire

Suunnilleen tunti sitten lähdin Helenin ja uuden kämppiksemme Steven kanssa päivälliselle collegen päärakennukseen. Päärakennus on tien toisella puolella parinkymmenen metrin päässä talostamme. Välissä on muun muassa collegen kaunis pieni kivikirkko ja muutamia katedraalille kuuluvia taloja.

Perjantaisin collegessa on aina teemapäivällinen, joka näkyy ja kuuluu ruokalistassa, koristeissa ja musiikissa. Pari viikkoa sitten söimme amerikkalaista grilliruokaa Elviksen säestyksellä. Viime perjantaina ruokasalin valloitti Halloween. Tänään koko ruokalistan tarjonta näytti liittyvän pommeihin ja räjähdyksiin. Eksplosiivisten nimien takaa paljastui tosin ihan tavallista perusmuonaa. Ruokasalissa oli hämärää. Jälkiruokapöydällä retkotti ruma peikon näköinen nukenretale. Sen rintaan oli kiinnitetty kyltti, jossa luki: "A penny for the Guy."

"Onko tämä joku Halloweenin jatke?", kysyin Steveltä, mutta en saanut vastausta.

Syötyämme pommikanat ja dynamiittikääryleet Helen ja minä astuimme ulos päärakennuksesta South Baileylle. Yhtäkkiä edessämme, aivan collegen kappelin kupeessa, purkautui valtava suihku jotakin pieniä oransseja hippusia. Hetkeen en ymmärtänyt ollenkaan, mitä näin.

"Mikä ihme tuo on?!" parahdin.

"Ei aavistustakaan!" huudahti Helen.

Juuri sillä hetkellä kappelin katon takaa kohosi tulipatsas. Vanhatestamentillista kaliiperia.

"Joku talo on tulessa kappelin takana!" kirkaisi Helen. "Tule! Meidän pitää soittaa palokunta!"

Hetkessä kanadalainen kämppikseni oli flunssastaan välittämättä syöksynyt takaisin collegen pääovelle. Minä perässä.

"Tuolla palaa joku talo!" hengästynyt Helen selitti vahtimestarille vastaanottoaulassa. "Ihan kappelin takana!"

Kauhu levisi vahtimestarin kasvoille. Ripeästi hän tarttui puhelimeen. Tulipalo opiskelijoiden tiheästi asuttamassa maailmanperintökohteessa sisältää ainekset useampaankin painajaiseen.

"Käyn vielä katsomassa, mitä siellä oikein tapahtuu", sanoin Helenille, joka selvitti hätäkeskukselle yksityiskohtia vahtimestarin välityksellä.

Kun astuin jälleen ulos päärakennuksesta, tulipatsas roihusi yhä samalla vimmalla. Liekit nuolivat puita. Kipinäsuihku kohosi kohti taivasta. Kadulle oli kerääntynyt myös muita katselijoita.

He näyttivät hämmästyttävän tyyniltä.

"Maailmanperintökohde on tulessa ja collegen ikivanha kappeli kohta kasa tuhkaa! Ja nuo vain tuijottavat!" paheksuin mielessäni.

Samassa huomasin, että väkijoukossa seisoi myös brittikämppikseni Ant.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?! Onko joku teistä jo soittanut hätäkeskukseen?" tivasin Antilta.

"Tuota noin... Näyttää siltä, että se on pelkkä kokko", Ant naurahti. "Hiton iso kokko, mutta ei mitään sen kummempaa."

Pelkkä kokko?! Paloautot olivat jo matkalla, ja nyt - pelkkä kokko!

Samassa St Johnsin rehtori juoksi päärakennuksesta Helen ja vahtimestari kintereillään.

"Se on kai pelkkä kokko", piipitin tulijoille minullahan-ei-sitten-ole-mitään-tekemistä-sen-paloauton-kanssa -äänenpainolla ja yritin maastoutua seinään.

Rehtori arvioi hetken tilannetta ja totesi sitten:

"Hyvä on, hyvä on. Näyttää siltä, että katedraalikoulun oppilaat ovat pystyttäneet hieman liian ison kokon. Muutamat tässä jo luulivatkin, että jokin talo on tulessa. No, ei siinä mitään. Kyllähän tuo vaaralliselta näyttääkin."

Yhtäkkiä huomasimme, että pysähtyneen paloauton sininen valonkajo heijastui rakennusten ikkunoista muutaman korttelin päässä.

"Britit vähän juhlivat, ja, kas vain, suomalainen ja kanadalainen ovat jo soittamassa paikalle palokunnan", Helen mutisi nolona.

"Liittyykö tämä jotenkin Halloweeniin?" ihmettelin jo toista kertaa samana iltana.

Juuri sillä hetkellä tavoitin vieressä seisseiden englantilaisten postgradien keskustelusta sanaparin: "Guy Fawkes."

"Guy Fawkes?" aivoni prosessoivat. Salamana mielessäni välähti hetki lukion englannin tunnilta: "Guy Fawkes! Tietenkin!"

Aloin nauraa hysteerisenä.

"Guy Fawkes!! Voi Luoja! Nyt on Guy Fawkesin yö!!" Helen hihitti vatsaansa pidellen.

Yhtäkkiä ymmärsin ruokalan räjähdemuonat. Yhtäkkiä tajusin, miksi jälkiruokapöydällä istui ruma nukke. Yhtäkkiä oli aivan selvää, miksi kaikkien odottama Durhamin suurin ilotulitus tapahtuu juuri huomisiltana.

"Suomalainen ja kanadalainen pilasivat brittien perinnejuhlan!" kuiskutin Helenille tukahdutetun naurun lomasta.

Silloin paloauto ajoi ohitsemme.

Ikkunoista näimme tympääntyneen näköisiä nuoria palomiehiä. Auto kävi kääntymässä South Baileyn toisessa päässä ja hurautti sitten pois näköpiiristämme. Kappelin takana kokko roihusi edelleen.

Puolustukseksemme on todettava, että myös tilannetta todistaneiden brittien mielestä kokko näytti vaaralliselta. Rehtori onnistui selvittämään, ettei katedraalille ollut ilmoitettu mitään valtavasta avotulesta sen alueella. Aiemmin palokunta on puuttunut jopa pikkuruisiin grillijuhliin Durhamin historiallisessa keskustassa. Emme siis olleet aivan väärillä jäljillä.

En silti ole koskaan tuntenut itseäni niin hölmöksi ulkomaalaiseksi kuin silloin, kun paloauto karautti South Baileylle sammuttamaan suurta tulipaloa - koululaisten juhlakokkoa. Tämän jälkeen muistan ikuisesti, mitä Britanniassa juhlitaan 4. ja 5. marraskuuta. Ehkä Suomeen palattuani sytytän joskus itsekin pienen roihun salaliittolaisen muistoksi.

The moral of the story: there's no smoke without a (bon)fire.


(Kuvista kiitos college-tuttavalleni Clarelle. Omat Durham-kuvani ovat edelleen jumissa kamerassa pienten teknisten vaikeuksien vuoksi.)

38,66 °C + huonepalvelu + loputon laiskottelu ≠ löhöloma tropiikissa

Perjantai-iltana kurkkuani alkoi kutittaa pahaenteisesti. 27 vuotta planeetalla oleskelleena ja erinäiset flunssat sairastaneena tiesin, että se on menoa nyt. Lauantaiaamuna heräsin vielä melko hyvissä voimissa, ihmettelin rakennusmiesten kadulle pystyttämää valtavaa nostokurkea, joka oli yhden päivän ajan pienen yhteisömme ykkösuutinen ja paikallinen nähtävyys, kävin ostamassa italialaisia leivoksia ja yritin metsästää kameraani USB-piuhaa. Iltaa kohti kurkku alkoi tuntua yhä enemmän hiekkapaperilta, mutta jaksoin vielä kömpiä katedraaliin kuuntelemaan Bachin h-mollimessua.

Durhamin katedraali ja Bach. Paljon lähemmäs taivasta ei varmasti voi päästä. Ehkä kurkkunikin luuli hetken päätyneensä todellisuuteen, jossa sairaat paranevat ja kuolleet saavat uuden elämän, sillä menin nukkumaan kuvitellen, että pieni syysflunssa oli jo päästämässä minut otteestaan.

Olin väärässä.

Sunnuntaiaamuna lähetin sängynpohjalta Helenille viestin, etten ollut tulossa kirkkoon. "Lepäilen tämän päivän. Täytyy vähän kerätä voimia viikkoa varten. Nähdään illalla kynttiläkulkueessa", totesin. Kynttiläkulkue on Durhamin yliopiston ekumeenisen kristillisen neuvoston (DUECC) järjestämä jokavuotinen tapahtuma, jota olin kovasti odottanut. Halusin mennä Prebends Bridgelle ja vaeltaa sieltä satojen muiden kanssa tuomaan valoa pimeään katedraaliin. Valitettavasti kuumemittari oli eri mieltä. "37,6", se vihjaili jo alkuiltapäivällä. Samaan aikaan ääneni alkoi kuulostaa yhä enemmän viskibassolta - silloin kuin mitään ääntä nyt edes kuului. Siinä meni se kynttiläkulkue. Ensi vuonna uusi yritys.

Eilen heräsin aikaisin ja pohdin, pitäisikö minun ilmoittaa, etten pääse osallistumaan kirjaston järjestämään tietokantakoulutukseen. Päätin, että oli turha vielä perua. Ehkä en kuitenkaan ollut tarpeeksi kipeä. Ehkä pieni lämpö oli tasoittumassa...

Kunnes heräsin tunteja myöhemmin epämääräiseen tietoisuuteen siitä, että olin nukkunut herätyskelloni ohi ja oloni oli hirveä. Sanoin pari suomenkielistä lausetta ja totesin, että suustani kuului pelkkää pihinää. "38", sanoi kuumemittari. "38,66", se sanoi pari tuntia myöhemmin. "Näytät kamalalta", Ant ilmoitti suorasukaisen osaaottavasti. "Luulin, että soitat jostain traktorin alta", päivitteli äiti puhelimessa.

Oltuani kolme ja puoli viikkoa Durhamissa onnistuin siis saamaan influenssan, joka on varmasti kovimpien sairastamieni tautien Top 5:ssä. Ehkä tämä on lopullinen merkki siitä, että kuherruskuukausi on loppunut ja arki on alkanut. Oloni on edelleen kamala, joskin kuume alkaa laskea ja ääni taas kulkea. Nyt kuitenkin nenäni on alkanut valua kuin vesiputous. Ilmeisesti kehoni näkee kovasti vaivaa heittääkseen taudinaiheuttajat pihalle.

Vaikka olen tunnetusti sietämätön potilas ja ihminen, joka regressoituu sairaana säälittävän neljävuotiaan tasolle, jotain hyvääkin tässä kaikessa on ollut. Ensinnäkin olen saanut sairastaa britti-TV:n vaikutuspiirissä. BBC:n nettipalvelusta löysin sattumalta aina yhtä hervottoman "Brianin elämän" ja ITV:n sivuilla olen katsonut kaikki epookkisarja Downton Abbeyn uuden tuotantokauden jaksot. Toiseksi olen ollut jälleen kiitollinen siitä, että tulin asumaan oikeaan yhteisöön. Helen ja Ant ovat kantaneet minulle lounaita ja päivällisiä collegen keittiöstä sekä käyneet aina välillä kyselemässä vointiani. Collegen keittäjät ovat selvästi säälineet tyttöparkaa ja ladanneet tarjottimille valtavat määrät ruokaa. Vaikka sairastaminen on ikävää, on vaikeaa vaipua kovin syvälle itsesääliin, kun ystävällinen huonepalvelu toimittaa ovelle suklaakakkua.

Torstaikellojen soidessa

Torstai-illat ovat Durhamissa erityisen meluisia - jopa meluisampia kuin ne illat, jolloin viereisen St Cuthbert's Societyn nousuhumalaiset opiskelijat hoilottavat kadulla ärsyttävää tunnuslauluaan. Katedraalin kellot pauhaavat tuntikaupalla ja esittävät kerralla koko repertuaarinsa, kun niiden kuntoa testataan ja soittoa harjoitellaan. Välillä kellot vaikenevat hetkeksi, kunnes jälleen jokin uusi sävelrimpsu helähtää soimaan. Minua torstaikellot myös muistuttavat viikkojen kulumisesta - saavuinhan itse kaupunkiin juuri torstai-iltana ja ihmettelin tuolloin yhdessä kämppisteni kanssa, mitä kummaa katedraalissa metelöidään tähän aikaan keskellä viikkoa.

Nyt kellot soivat sen merkiksi, että kolmas viikko on takana ja neljäs edessä. Uutuudenviehätys alkaa vähitellen kadota, mutta arki on hyvää. Välillä mietin, onko akateeminen kulttuuri kansallista kulttuuria vahvempi voima, kun elämä Durhamissa tuntuu olevan saumatonta jatkoa elämälle Helsingissä. Pöydälläni lojuvat samat kirjat, tietokoneellani ovat auki samat tiedostot ja päiväni täyttyvät samoista opiskelijan arkiaskareista: kopioinnista, aineiston metsästämisestä, luennoista ja kirjastoreissuista. Toki sosiaalinen elämä ja aineelliset puitteet ovat jotain ihan muuta kuin Helsingissä (vai ovatko sittenkään? kysyy kahden teologin ja yhden ei-teologin kämppis kantakaupungissa sijaitsevassa asunnossa aivan tuomiokirkon vieressä...), mutta tuttu elämäntapa kantaa eteenpäin myös uusissa tilanteissa. Ehkä näin jatko-opiskelijana voi jo suorastaan aavistella, että jotain tällaista tapahtuu, kun ihmisellä on ammatti ja ammatti-identiteetti.

Tänään pääsin vihdoin etsimään yhteyttä muiden samanmielisten hullujen kanssa, kun Durhamin patristiikan seminaari kokoontui ensimmäistä kertaa. Laitoksemme on sen verran pieni, että suurimman osan ihmisistä olin jo tavannut aiemmin muissa yhteyksissä. Toisin kuin peribrittiläisessä collegessani seminaarissa en tuntenut oloani mitenkään erityisen ulkomaalaiseksi. Patristiikan jatko-opiskelijat ovat monikansallinen ja ekumeeninen joukko Pohjois-Amerikasta, Itä-Euroopasta, Hollannista ja Kreikasta. Ainoa vakituinen brittiosanottaja taitaa itse asiassa olla professori A, seminaarin vetäjä. Monenmoista projektia kuului olevan vireillä Maksimos Tunnustajasta Pelagiukseen ja askeettisen kilvoittelun kristologisista ulottuvuuksista Kyrillos Aleksandrialaisen raamatuntulkintaan. Vihdoinkin huoneellinen ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin minä - enkä nyt tarkoita kreikkaa!

Täkäläiseen seminaarikulttuuriin kuuluu olennaisesti virvokkeiden tarjoaminen eli käytännössä viininjuonti. Valkoviinin avustuksella olikin sitten ihan mukavaa tutustua patristisiin tekstitietokantoihin ja niiden erilaisiin tutkimusta helpottaviin ominaisuuksiin. Modernista opetus- ja tutkimusteknologiasta innostunut dosentti B simuloi meille erilaisia sanahakuja (lohdullista kyllä, jopa ammattitutkijan näytölle ilmestyy välillä kissan kokoinen "ERROR!"), ja professori A kertoi maalailevia kauhutarinoita väitöskirjoista ja konferenssipapereista, joiden tekijät eivät olleet viitsineet tai osanneet käyttää tietokantoja tutkimustyönsä apuvälineenä. Iloitsin jälleen professori A:n ja dosentti B:n ympärilleen luomasta ilmapiiristä, joka on sekoitus hyväntuulisuutta, lempeää ivaa, patristista nörttihenkeä ja akateemista jämäkkyyttä.

(Seminaarilla on muuten upouusi nettisivu, jolle koottu tietokanta- ja apuvälinelista saattaa olla hyödyksi myös jollekin blogini lukijalle. Se löytyy tämän linkin takaa!)

Näin kellojen pauhatessa on sopivaa liittää tämän postauksen hännäksi The Guardianin artikkeli Durhamin katedraalista, jonka lehden lukijat valitsivat äskettäin Britannian parhaaksi rakennukseksi. Minulle katedraali oli tuntematon suuruus ennen kuin tieni vei sen naapuriin, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtää, että uusi kotikirkkoni on koko maassa tunnettu ja rakastettu monumentti. Siellä lepää muun muassa pyhä Beda, oppinut munkki, "Englannin historian isä" ja ainoa syntyperäinen Britteinsaarten asukas, jolle katolinen kirkko on myöntänyt kirkonopettajan arvonimen. Katedraalin tunnelmaa, kellojen kuminaa ja historian siipien havinaa voi siis käydä aistimassa täällä.

Watching the English 1

Vaikka brittikulttuuri on yllättänyt minut tavallisuudellaan ja kulttuurishokki antaa vielä odottaa itseään, englantilaisten omituisuuksien lista on vähitellen alkanut karttua. Tässä muutama - ja lisää on varmasti luvassa!

1) Ei siinä vielä mitään, että jo Kanadassa olin kaikille keski-ikäisille tädeille "dear", "honey" tai "darling" (ja niin olivat kaikki muutkin). Täällä olen "dear", "honey", "darling" ja - mikä tärkeintä - "love" myös collegen vahtimestariäijille, tavarantoimittajakorstoille ja miespuolisille kaupan kassoille, mikä särähtää korvaan joka kerta ja tuntuu parhaimmillaan siltä, että olen päätynyt isällisen huolenpidon kohteeksi, ja pahimmillaan siltä, että kohta seison alttarilla joku paikallinen duunari-David käsipuolessani.

Suosikkini on kauppahallissa sijaitsevan pitsiröyhelölastenvaatteita ja neulontatarvikkeita* myyvän kojun omistaja, hillitty viiksekäs setä, jonka jokainen fraasi näyttää kahden visiitin perusteella olevan mallia: "They're right behind you, love."/"You're going with that one, love?"/"Have a good day, love." Hieman variaatiotakin esiintyy, sillä eilen heppu palkitsi pitkään kestäneen tasarahallamaksuyritykseni toteamuksella: "That's chaaarming, daaarling."

Kunniamaininta menee äidillisille siivoojillemme Jeanille ja Margaretille, joiden "sweetpea" saa paatuneimmankin kolmeakymppiä lähestyvän postgradin taantumaan sekunnissa viisivuotiaaksi!

*En ihan ymmärrä tätä kombinaatiota...

2) Englantilaisten tapa ilmoittaa kellonaika aiheuttaa välillä suuria kognitiivisia vaikeuksia. Muistan, kun kolmannella luokalla opettelimme kelloa englanniksi ja jo "half past three" tuntui täysin luonnonvastaiselta. Sittemmin opin, että monet muutkin Euroopan kansat lisäävät puolikkaat tunnit edelliseen tasatuntiin. Hyvä siis. 18 vuoden harjoittelun jälkeen "puoli yli kolme" sujuu onneksi jo intuitiivisesti. Kanadassa opin, että sanan "past" voi korvata myös sanalla "after", mikä kuulostaa vääräoppiselta mutta menköön nyt sitten.

Mutta ei tässä vielä kaikki: täällä ihmisten mielestä on aivan selvää, että kellonajan voi ilmoittaa myös muodossa "half three", joka ei suinkaan tarkoita "puoli kolme" vaan tietenkin "puoli neljä"! Häh?! Mitä puolikasta on kellonajassa, kun tasatunti on jo ohitettu ja reippaasti taakse jätetty? Vaikka onnistuin lopulta nerokkaasti päättelemään asian ihan itse (ja varmistamaan sen kämppiksiltäni), suomalaiset aivoni eivät millään meinaa tottua siihen, ettei tutunkuuloista ilmausta saa kääntää sellaisenaan.

Samaan aikaan olen ollut melkein yhtä ihmeissäni siitä, että keskipäivän jälkeiset ajat, vaikkapa 20 yli viisi ja 15 vaille kahdeksan, on Englannissa aivan sopivaa ilmoittaa 17.20. ja 19.45. Juuri kun olin Pohjois-Amerikassa oppinut, ettei 24-tuntijärjestelmää ymmärrä oikein kukaan ja am:ää ja pm:ää tungetaan joka väliin. Vastaava yllätys oli, että englantilaiset ilmoittavat lämpötilat celsiuksina eivätkä fahrenheiteina. Eikö juuri tämän maan pitänyt olla kaikkien outojen ja mannermaisista standardeista poikkeavien numeeristen järjestelmien synnyinsija?

No, onneksi on edes tuo "half three" ja avuliaat ohikulkijat, jotka antavat reittiohjeita jaardeina...

3) Moni tietääkin jo, että stressasin ennen lähtöäni siitä, miten akateemisesti korkeammissa asemissa olevia henkilöitä pitäisi puhutella. Mielessäni oli Italian muodollinen puhuttelukulttuuri, jossa opettajaa teititellään ja kutsutaan "professoreksi" vielä 10 vuoden tuttavuuden jälkeenkin. Nyt olen oppinut, että täällä Durhamissa riittää, että ensimmäisen sähköpostin aloittaa tittelillä. Sen jälkeen kohde vastaa melkein aina etunimellä, jota on jatkossa sopivaa käyttää. Itse asiassa opettajia etunimitellään melkein enemmän kuin Suomessa, missä professoreista ja muista yliopistohahmoista puhutaan usein "Arffmanina" ja "Aejmelaeuksena" sinunkaupoista huolimatta eikä etunimiä juuri käytetä edes kasvokkain.

Aiheeseen liittyvä anekdoottini on kuitenkin seuraava:

Lähetin toissapäivänä sähköpostia eräälle laitoksen tutkijalle, jonka olin tavannut vain kerran aiemmin aivan ohimennen. Aloitin viestin: "Dear Dr _, I am writing to you to let you know that..."

Hämmästykseni oli suuri, kun avasin vastauksen, jossa luki ainoastaan: "Jolly good!"

Anteeksi nyt! Yritän tässä toimia protokollan mukaan, ja lähes tuntematon miekkonen vastaa pelkästään: "Jolly good!" Kuka olisi voinut aavistaa, että englantilainen shokeeraa suomalaista epämuodollisuudellaan! Vaikka onhan tuo ilmaus toki peribrittiläinen. Siitä en voi valittaa.

(Luulin jo, että kyseessä oli jokin sarkastinen heitto - ilmoittaahan Wikipediakin, että eräs brittihuumorin alalajeista on ulkomaalaisten pilkkaaminen. On kuitenkin syytä huomauttaa, että kun tapasin kyseisen tohtorin livenä eilen, sama fraasi putkahti hänen suustaan välittömästi vilpittömän tyytyväisellä äänenpainolla. I guess he's just a jolly good fellow...)

4) Varoitus! Viimeinen havaintoni on lyhyt ja... noh... hieman vulgaari.

Voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että suomalaiseen puheenparteen tottuneen opiskelijan on äärimmäisen vaikeaa kuunnella vakavalla naamalla, kun luennoitsija toteaa lakonisesti:

"This may sound like teaching your grandmother to suck eggs, but..."

Enough said.

(Kyseisen idiomin oikeaoppista käyttöä voi harjoitella täällä.)

"Oh I hate you some, I hate you some, I love you some" - eli erään matalakorkeakirkollisen tunnustuksia

Viime blogimerkintäni saamat kommentit viittaavat siihen suuntaan, että ihmiset lukevat mieluiten kepeitä kuvauksia arjen sattumuksista. Itse asiassa tuo blogigenre on myös oma suosikkini sekä lukijana että kirjoittajana. Pahoittelen, että alati jakomielinen blogini syöksähtää nyt ihan toiseen suuntaan ja esittelee seuraavaksi tekstin, joka kuuluu sarjaan "teologiset vuodatukset". Niille, joita ei kiinnosta kuulla paatosta aiheesta "Siiri ruotii suhdettaan suomalaiseen korkeakirkollisuuteen", kerron vain, että kävin tänään hienossa messussa Durhamin katedraalissa. Poissa olivat gospel-humpat, powerpointit ja rahastonhoitajien puheet. Sen sijaan sain hiljentyä eräässä Britannian upeimmista pyhäköistä, kuunnella poikasopraanojen enkelilaulua ja tuntea itseni etuoikeutetuksi sanankuulijaksi, kun saarnatuoliin kipusi Mark McIntosh, jolla on kaksoisrooli Durhamin katedraalin kaniikkina ja teologian laitoksen professorina. McIntosh on spiritualiteetin teologiaan erikoistunut tutkija, jonka hengentuote on muun muassa tämä kiinnostava kirja.

Ja sitten vuodatukseen... Kuten johdannosta kävi ilmi, olin tänään messussa, jota varmasti voisi luonnehtia sekä anglo-katoliseksi että korkeakirkolliseksi: Kuoro lauloi liturgiaa latinaksi. Evankeliumikulkue vei Sanan seurakunnan keskelle. Pappi kohotti ehtoollisaineita näyttävästi myös ehtoollisrukouksen päätösylistyksessä (terveisiä Kannelmäkeen ;)). Neitsyt Maria ja pyhät mainittiin ainakin kaksi kertaa. Polvillaan oltiin ihan yhtä paljon kuin katolisessa messussa. Seurakunta selvitti tiensä jopa läpi lauletun nikealaisen, joka lienee monen korkeakirkollisen tuttavani salainen haave ja aika vahva indikaattori siitä, millaisessa rekisterissä nyt liikutaan.

Oudointa kuitenkin oli se, että koko seurakunta osallistui, messu lipui eteenpäin eleettömästi omalla painollaan ja minä tunsin oloni kotoisaksi.

Ei liene mikään salaisuus, että suhteeni liturgiaan on hyvin kaksijakoinen. Sisimmässäni rakastan runsasta symboliikkaa ja vanhaa traditiota, joka kantaa myös niinä hetkinä, kun en itse osaa, muista tai jaksa rukoilla. Rakastan ainetta hengen palveluksessa. Rakastan papin ja seurakunnan vuorovaikutusta, kaavan tuomaa turvallisuutta ja sitä, että kirkkoon meneminen on hämmentävän samanlaista Suomessa, Kanadassa, Italiassa ja Englannissa. Täällä Durhamissa ilmoitan ihmisille avoimesti etsiväni kirkkoa, joka olisi "high church Anglican". Suomessa moni on kuitenkin kuullut, kun nousen barrikadeille "korkeakirkollliseksi kikkailuksi" ristimääni liikehdintää vastaan.

Tänään jouduin taas miettimään, miksi anglikaanien korkeakirkollinen messu puhuttelee ja koskettaa minua melkein enemmän kuin mikään muu jumalanpalvelusmuoto, kun taas luterilaisessa ympäristössä otsasuoni alkaa pullistella heti, kun keskusteluun ilmaantuu tiettyjä termejä ja teemoja.

Tulin seuraavaan tulokseen...

Minun on vaikeaa liittyä varauksetta suomalaiseen korkeakirkolliseen keskusteluun ja seurakuntaelämään, koska mielestäni sitä vaivaa liian usein tietynlainen ärsyttävä itsekorosteisuus: liturgian toteutuminen riippuu toimittajan mieltymyksistä ja muodostuu helposti eräänlaiseksi egon jatkeeksi. Koska kirkkokäsikirjamme jättää paljon harkinnan varaan, syntyy absurdi kilpailu siitä, kuka elevoi korkeimmalle, kantilloi eniten ja jaksaa kyyhöttää pisimpään genufleksiossa. Askel Evagrioksen ja muiden erämaaisien hyvin tuntemaan hurskaaseen ylpeyteen on pelottavan lyhyt; monastisessa opetuksessa tuo synti onkin nimenomaan hengenelämän "ammattilaisten" vitsaus. Kirkossakävijää puolestaan hämää, kun liturgia vaihtelee toimittajan mukaan: toisinaan istutaan, toisinaan seistään, toisinaan lauletaan, toisinaan lausutaan. Minusta olisi toivottavaa, että ainakin yhden seurakunnan sisällä liturgia toteutuisi sunnuntaista toiseen samanlaisena. Niin kirkkokansan olisi helpompaa liittyä mukaan, eikä messun toimittamisesta tulisi "kuka keksii eniten jänniä lisukkeita?" -tyyppinen yhden miehen tai naisen show.

Halusimme tai emme, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseninä olemme reformaation perinnettä jatkavia kristittyjä. Jotta pysyisimme uskollisina juurillemme, meidän tulisi myös ottaa huomioon se konteksti, jossa elämme. On erilaista kuunnella enkeliäänisten pikkupoikien laulamaa gloriaa, järjestää suuria kulkueita ja laulaa rukouksia seurakuntayhteisössä, jossa niin on tehty vuosisatoja, ja sellaisissa tiloissa, joiden puitteet on suunniteltu liturgista näyttävyyttä varten. Näiden käytäntöjen äkillinen tuputtaminen suomalaisille kirkossakävijöille alkaa kuitenkin helposti vaikuttaa päälleliimatulta; se, mikä Durhamin katedraalissa tuntuu luontevalta vanhan perinteen jatkamiselta, voi Pakilan Hyvän paimenen kirkossa näyttää varsin väkinäiseltä.

Olen välillä ollut aistivinani korkeakirkollisissa piireissä ylimielistä nyreyttä, kun ihmiset eivät olekaan välittömästi lähteneet mukaan "hienoihin vanhoihin käytäntöihin". Lisäksi moni on haikaillut ulkomailla kohtaamaansa jumalanpalveluskulttuuria ja itkenyt karvaita kyyneleitä, kun Suomessa "ei ymmärretä hyvän päälle".

Emme kuitenkaan voi kieltää, että eräät sinänsä kauniit traditiot ovat historian saatossa katkenneet. Voimme yrittää istuttaa niitä uudelleen, mutta samalla on kysyttävä, miksi ne aikanaan katkesivat ja missä muodossa ne voidaan nyt omaksua. Valveutuneimmatkaan liturgikot eivät voi ohittaa sitä tosiasiaa, että suomalainen koruttomuus, osallistumisujous ja vahva egalitarianistinen yhteiskuntaeetos istuvat tiukassa. Jos uudet sukupolvet halutaan sosiaalistaa osallistuvampiin, näyttävämpiin ja monimutkaisempiin kirkonmenoihin, on syytä nöyränä tunnustaa, että muutos on hidas, sen on tapahduttava seurakunnan ehdoilla ja - Herra paratkoon! - kaikki eivät lähde siihen mukaan.

Minusta on ennen kaikkea löydettävä tapoja, joilla liturgisia elementtejä voidaan luontevasti soveltaa suomalaiseen luterilaiseen kulttuuriin ilman painetta siitä, että kaiken on toteuduttava juuri samanlaisena kaikkialla. Ortodoksit voivat olla tästä eri mieltä, mutta luterilaisesti värittynyt mielipiteeni kuuluu, että jumalanpalvelustavat ovat ennen kaikkea tietyn yhteisön ylösrakennukseksi annettuja inhimillisiä käytäntöjä, jotka toivottavasti johtavat seurakuntaa kohti jumalallista todellisuutta. Olisikin terveellistä pohtia, tarvitseeko Jumala jumalanpalvelustamme minkään tietyn muotoisena. 

Sillä eikö ulkoinen muoto kaikessa rikkaudessaan ja moninaisuudessaan ole pikemminkin Jumalan lahja meille kuin meidän lahjamme Jumalalle? 

Eikö se ennen kaikkea ole astinlauta, joka on annettu avuksi aineellisessa maailmassa eläville - jotakin tuttua, jonka avulla voimme kurottaa kohti tuntematonta? 

Vaikka pyhä jo määritelmällisesti merkitsee erilleen asettamista ja arjesta erottamista, juhlavassakin liturgiassa pitäisi olla jotakin omasta kokemusmaailmastamme nousevaa - sellaista, jota aistimme ja mielemme ovat tietyssä ajassa, paikassa ja yhteisössä tottuneet tulkitsemaan. Ei toki pelkästään sitä, mutta myös sitä. Muuten emme osaa ottaa edes ensimmäistä askelta kohti jumalallisia salaisuuksia.

Tällä kaikella en ollenkaan tarkoita, etteikö vuosisataisen tradition koettelema korkeakirkollinen liturginen muoto olisi paikallaan myös suomalaisten luterilaisten jumalanpalveluksessa. Varmasti olisi. Mutta luterilainen minussa vieroksuu ajatusta, että muotomenot pitäisi sellaisenaan poimia jostakin toisesta kontekstista ja istuttaa yhtäkkiä yhteisöön, joka ei ole niihin tottunut ja joka on kulkenut toisenlaisen tien.

Ja vielä enemmän minua ahdistaa, kun liturginen hienosäätö muuttuu normatiiviseksi "paremmaksi" kristillisyydeksi. Koko "ortopraksiksen" käsite olisi syytä ottaa uudelleenarvioinnin kohteeksi.

En silti missään nimessä kannata anything goes -henkistä jumalanpalvelusanarkiaa - pikemminkin päinvastoin. Minusta jumalanpalvelustavan pitäisi palvella ja kannatella yhteisöä. "Anything goes" toteutuu kaikkine lieveilmiöineen siellä, missä yhteinen jumalanpalveluskulttuuri puuttuu ja pappi saa toimittaa menoja mielensä mukaan - korkea- tai matalakirkollisesti.

That's my two cents. Any thoughts?

Gurujen jalkojen juuressa (Starbucksissa)

Akateeminen elämäni Durhamissa on nyt virallisesti alkanut. Tänään tapasin ohjaajani ensimmäistä kertaa varsinaisessa ohjauspalaverissa. Se karkoitti viimeisetkin pelkoni siitä, että opiskelijoiden ja professoreiden välit ovat brittikulttuurissa jäykän muodolliset.

Saavuin suunnilleen yhdeksitoista Abbey Houseen, joka on teologian laitoksen pikkuruinen vihreäovinen päärakennus aivan katedraalin vieressä. Norkoilin hetken professori A:n ovella, kunnes edellinen vieralija poistui ja proffa viittoi minua tulemaan sisään. Vanhanaikaisessa ja kauniissa huoneessa oli arvokkaita nojatuoleja, takka(!), hyllymetreittäin kirjoja ja lukupulpetti, jonka päällä lepäsi avoimena jättiläismäinen kreikan sanakirja. Toisaalta siellä oli myös kasoittain papereita ja jopa epämääräinen dvd-pino, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä oppiaineemme kanssa. Aina yhtä hymyä oleva dosentti B kurkkasi ovesta ja sanoi menevänsä hoitamaan jonkin asian ja tulevansa heti takaisin. Professori A mutisi itsekseen "Tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee..." ja kokosi satunnaisia tavaroita pinoon työpöydälleen.

"Olen todella epäjärjestelmällinen kaikessa muussa paitsi patristiikassa", hän totesi pahoitellen.

"Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aika epäjärjestelmällinen", nyökyttelin, vaikken tiennytkään, oliko minun edes sopivaa rinnastaa itseäni professoriin. Ehkä minun olisi pitänyt katsoa ilmiselvää hajamielisen tiedemiehen huonetta ja huudahtaa: "Täällähän on oikein siistiä!"

Sitten professori laittoi takin päälle. Ihmettelin, aikoiko hän ehkä pistäytyä tupakalla ennen palaveria.

"Mennään!" hän kehotti.

"Minne olemme menossa?" kysyin.

"Starbucksiin", kuului vastaus.

Olin kuullut jo aiemmin huhun, että kyseinen kahvilakulttuuri-imperialistinen ketju on Amerikassa vuosia asuneen professori A:n henkireikä. En kuitenkaan osannut aavistaa, että hän kuvailisi sitä "luvatuksi maaksi", jonka vihreä kyltti loistaa Framwelgate Bridgen päädyssä "toivon majakkana". Mutta sitä ennen oma exoduksemme kulki ulos Abbey Housesta, ja näimme, kuinka turnajaisasuun pukeutunut ratsastaja harjoitteli Palace Greenin nurmikentällä. Sen toisella puolella pujahdimme vanhojen rakennusten lomitse pienelle kävelykujalle, joka kulkee huomaamattomasti katedraalin takana. Dosentti B sanoi ihmetelleensä monta kertaa, miten ihmiset kävelivät rakennuksia päin ja yhtäkkiä vain katosivat näkyvistä, kunnes hän oli itsekin löytänyt tuon salakäytävän. Lienee turhaa edes mainita, että mielessäni oli jälleen vain yksi ajatus: "Ihan kuin Harry Potterissa!"

Päästyämme "toivon majakkaan" professori A lupasi tarjota kahvit. (Dosentti B kertoi, kuinka ei ikinä onnistunut tarjoamaan lounasta omalle ohjaajalleen Cambridgessa. "Sitten kun palautat väitöskirjan" oli muuttunut muotoon "sitten kun väittelet", jota puolestaan oli seurannut "sitten kun olet saanut ensimmäisen työpaikkasi". Vasta vuosia myöhemmin ohjaaja oli tullut kokoukseen Durhamiin, ja dosentti B oli vihdoin saanut hyvittää edes osan menneistä veloistaan.) Pohjois-Amerikassa Starbucksin tavoille oppineena yritin tilata sesonkiin kuuluvan Pumpkin Spice Latten, joka ei valitettavasti ollut rantautunut tänne vanhaan maailmaan. Asiantunteva yritykseni kuitenkin nosti osakkeitani professori A:n silmissä; hänen kalifornialainen vaimonsa kaipaa kuulemma samaa juomaa. Dosentti taas ei ollut jalallaan astunut Starbucksiin ennen tätä visiittiä, ja hänen amatöörimäinen vihreä teensä sai osakseen hyväntahtoista pilkkaa. Kun professori intoili siitä, että Starbucksin toimipisteet ovat keskenään identtisiä kaikkialla maailmassa, oli dosentin vuoro pyöritellä silmiään. Ortodoksikollegan vastentahtoisuus kuitenkin tukahdutettiin heti alkuunsa argumentilla: "Itsekin haluatte, että liturgia on aina samanlainen kaikkialla! Täsmälleen sama juttu!" Mitä tuohon enää voi sanoa...

Höyryävä Tall Vanilla Latte edessäni kerroin guruille enemmän siitä, miksi olen kiinnostunut tutkimusaiheestani. Molemmat vaikuttivat innostuneilta, ja professori A rauhoitteli, ettei minun tarvitse olla ollenkaan huolissani, jos ensimmäinen vuosi menee aihetta rajatessa. Dosentti B taas sanoi, että tutkimussuunnitelmani oli ennen kaikkea pääsylippu Durhamiin; se voi lopulta muuttua ihan toisenlaiseksi. Kumpikin painotti lähdetyöskentelyn ja käsiteanalyysin merkitystä. Kun totesin, että käsiteanalyysin kyllä osaan, koska metodologinen taustani on systemaattisessa teologiassa, professori A teki ristinmerkin ja parahti, että onneksi uusi elämä on tarjolla meistä jokaiselle :D Juttelimme myös pitkään kokemus vs. kirjallinen konstruktio -kysymyksestä, joka on ikuisuusaihe kaikessa mystiikantutkimukseen ja sen rajoihin liittyvässä keskustelussa. Epäilen, että joudun vielä debatoimaan aiheesta moneen kertaan etenkin dosentti B:n kanssa, sillä itäiseen tapaan hän suhtautuu kokemuksen rekonstruoimiseen ja "pyhän tavoittamiseen" varsin optimistisesti, kun taas itse pitäytyisin mieluiten tekstianalyysin suojissa.

Jossain välissä professori A katseli haaveillen kahvilan kirjahyllyjä ja suunnitteli siirtävänsä koko toimistonsa Starbucksiin. "Joku voisi varastaa kirjasi", huomautti dosentti B. "En usko, että kovin moni tällaiseen paikkaan tuleva on kiinnostunut Patrologia Graecastani", vastasi professori A. Totta sekin. Valitettavasti.

Vilkkaan keskustelun ja kollegojen keskinäisen kuittailun lomassa onnistuin saamaan hyvät koordinaatit ensimmäisen viikon työrupeamalle. Vähälle käsittelylle jäi ainoastaan epäilyttävästi HOPS:ia muistuttava Training Needs Analysis, josta kumpikaan ei edes tiennyt ja jonka tarkempi selittäminen herätti lähinnä "Oh Lord!" -tyyppisiä kommentteja. Tunnistin heti sielujen sukulaisuuden näiden herrojen ja erään hyvinkin tutun dogmatiikan yliopistonlehtorin välillä ;)

Sitten professori A:n piti lähteä ostamaan jotain vauvalleen, ja sovimme, että palaamme asiaan ensi viikolla patristiikan seminaarissa. Kävelin dosentti B:n kanssa St Johnsille asti, sillä hän halusi tulla käymään collegen kirjastossa. Matkalla kokemuskeskustelu jatkui Rudolf Otton numen-käsitteestä, jonka patristisista kytköksistä dosentti aikoo puhua tulevassa seminaarissamme. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa keskusteluksi. Dosentti puhui; minä kuuntelin sujuvasti.

En osaa sanoa, oliko pääni mennyt jotenkin sekaisin Vanilla Lattesta, mutta tajusin myöhemmin, että olin itsekin jossain vaiheessa tempautunut mukaan gurujen keskinäiseen vitsailuun ja kuittaillut etenkin professori A:lle, joka vielä viikko sitten oli kunnianarvoisa ja hieman pelottava nimi kirjojen selkämyksissä ja journaleiden toimituskunnissa. Moinen tuttavallisuus hämmästytti ja nolotti hieman, sillä minulla ei totisesti ole tapana heittää läppää melkein tuntemattomille yliopistoihmisille - etenkään sellaisille, jotka ovat alani tunnustettuja auktoriteetteja. Ehkä valloilleen pääsi se sama sivupersoona, joka viime maanantain drink receptionilla höpötteli sujuvasti kaikenlaisten uusien naamojen kanssa ja jopa esitteli ihmisiä toisilleen. Sivupersoona, joka on ilmestynyt jostain vain siksi, että täällä kaikki muutkin pursuavat intoa ja myönteistä uteliaisuutta.

What can I say; it must be the Durham difference ;)

Pomp and Circumstance

15 South Bailey ryhmäkuvassa: Ant, Helen ja minä.

Tänään vetäisimme taas ykköset päälle ja tarvoimme läpi hirmuisen puhurin katedraalille matrikulaatioon. Koko katedraalia ympäröivä Palace Green täyttyi hulmuavista viitoista ja tuulenpesää muistuttavista hiuskuontaloista, kun odottelimme lupaa kävellä parijonossa kirkkoon. Jos tunnelma perjantain "formalillakin" oli varsin harrypottermainen, sisäänmarssi oli jo suorastaan surrealistinen. Sadat keskiaikaisten holvikaarten alle kokoontuneet viittasankarit veivät väistämättä ajatukset velhokoulun käytäville (toisaalta alkaa olla yhä ilmeisempää, millaisista tilanteista J. K. Rowling on vaikutteita ammentanut). Varsinainen patsastelu alkoi, kun joku ilmoitti "Please rise for the academic procession" ja keskikäytävää pitkin lipui kulkue, joka näytti saapuneen joltain aivan toiselta vuosisadalta: ohitseni vilahti renessanssimaalauksista varastettuja samettilakkeja, valtikoita, kultakäätyjä, mortarboardeja, erivärisiä kaapuja, turkisreunaisia huppuja, silkkipäärmeitä ja muita ihmeellisiä asusteita.

Matrikulaatiotilaisuuden aluksi puhui Durhamin katedraalin dekaani Michael Sadgrove, vaikka tilaisuus ei varsinaisesti ollutkaan hengellinen. Jotain kiinnostavaa on siinä, kuinka luontevasti kirkollinen ja akateeminen elämä nivoutuvat täällä yhteen, kun yliopistolla ei ole paineita olla täysin sitoutumaton valtiollinen instituutio. Dekaanin puheen jälkeen collegejen edustajat kävivät vuorotellen kirjoittamassa nimensä matrikulaatiokirjaan kaikkien tänä vuonna aloittavien postgradien puolesta. Sitten saimme antaa toisillemme "hand of friendshipin" eli kätellä lähellä istuneita opiskelukavereita ja toivottaa heidät tervetulleeksi. Seremonian lopuksi puhui kansleri, jonka romppeet jättivät aika monet neuvostoliittolaiset kenraalitkin kakkoseksi. Kuulin myöhemmin, että kanslerilla on tapana käyttää aina samoja iskusanoja (erityisen sarkastisella äänenpainolla hoettiin sanaparia "Durham difference") ja antaa ymmärtää, että Oxford, Englannin vanhin yliopisto, on itse asiassa durhamilaisten munkkien perustama. Väite on tietenkin ärsyttävä provokaatio, mutta tutkin asiaa vähän, eikä se ainakaan Wikipedian perusteella liene ihan huuhaata. (Durhamilaisista munkeista, erityisesti katedraalissa lepäävästä pyhästä Bedasta, bloggaan varmaan vielä joskus ihan erikseen. Uskomatonta, että tässä kaupungissa on tehty teologiaa jo niinä aikoina, joita oma myöhäisantiikin pölyjä pudisteleva väitöskirjani käsittelee!)

Niin meistä tuli viralllisesti Durhamin yliopiston opiskelijoita.

Juhlamenojen jälkeen otimme muutamia pönötyskuvia collegella. Minulla on myös pieni tunnelmavideo siitä, kun kävelemme Durhamin kaduilla kohti katedraalia, mutta sekin joutuu nyt odottamaan kamerapiuhan ilmaantumista. Iltapäivällä vaihdoin taas farkkuihin ja olen istunut jo kahteen otteeseen tien toisella puolella isommassa postgrad-talossa juhlistamassa kemiaa opiskelevan Janetin syntymäpäivää. Pakko muuten hieman aiheeseen liittyen mainita, että olen alkanut tuntea itseni raihnaiseksi senioriksi! Suurin osa collegella asuvista postgradeista on maisteriopiskelijoita, ja muutaman tohtoriopiskelijankin Facebook-profiilissa komeilee sellaisia syntymävuosia kuin 1989 ja 1990 :O Tuttavani Anna (itse tohtoriopiskelija vuosimallia -89) tosin huudahti hämmästyneenä, ettei kuvitellut minua ollenkaan niin vanhaksi, minkä jälkeen mietin, oliko syytä a) huolestua, koska 27 on siis oikeasti vanha, b) päättää, että olen jo siinä iässä, jossa nuoremmaksi luuleminen on pelkkää plussaa, vai c) kauhistua, annanko itsestäni jotenkin infantiilin vaikutelman... Toisaalta uusien sosiaalisten kuvioiden keskellä on ollut vapauttavaa huomata olevansa 27 eikä esimerkiksi 17 - tai edes 22. Olen joskus miettinyt, että kaltaisilleni hikipingoille voitaisiin perustaa samanlainen "It gets better" -kampanja kuin seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluville nuorille pari vuotta sitten. It does get better. Much better. I promise.

Vaikka tästäkin blogipostauksesta käy hyvin ilmi, että kaikenlainen "pomp and circumstance" kuuluu brittien akateemiseen kulttuuriin, on ollut ilahduttavaa huomata, että perinteisen ja sadunomaisen ulkokuoren, historiallisten puitteiden sekä kirjojen selkämyksistä tuttujen nimien taakse kätkeytyy varsin tavallisia ihmisiä: Viittojen kanssa huseeraaminen naurattaa myös brittiopiskelijoita. Eräs tämän hetken merkittävimmistä teologianhistorioitsijoista (professori A., tietenkin!) kirjoittelee opiskelijoilleen Facebookissa ja intoilee kaupunkiin saapuneesta Starbucksista. Akateemiseen sotisopaan sonnustautunut seremoniamestari on se sama ukko, joka äsken viiletti ohi villapaidassa. Ikivanhojen talojen sisällä opiskelijat elävät ihan samanlaista elämää kuin ikätoverinsa HOAS:in asunnoissa, ja kuvittelisin, ettei meno ole sen kummallisempaa edes Durhamin linnassa sijaitsevassa University Collegessa. Tummalla puulla paneloidussa ruokasalissa syödään kasviscurrya ja ranskalaisia (ruoka on muuten merkittävän hyvää ja sitä on paljon; lähin vertailukohta lienee päättymätön rippukoululeiri, mikä voi vielä käydä kohtalokkaaksi). Vanhat arvokkaat puitteet taipuvat yllättävän hyvin nykyelämän näyttämöksi.

Huomenna tulee täyteen ensimmäinen viikko. So far so good.

Kouluun lähbössä

Muistatteko tämän tytön?

Tänä aamuna - tasan KAKSIKYMMENTÄ vuotta myöhemmin - olen samoissa tunnelmissa. En tiedä, mitä vanhempani tuikkasivat aamupuurooni tuona elokuun päivänä vuonna 1991, kun en meinaa millään päästä pois koulutieltä. Lienee kuitenkin sopivaa juhlia pyöreitä vuosia väitöskirjaprojektin käynnistämisellä.

Reppu on vaihtunut olkalaukkuun ja shortsikelikin alkaa vähitellen väistyä. Aikuisten koulussa on myös se hyvä puoli, että koulun alkua edeltävänä päivänä saattaa olla vaikkapa "drink reception", jossa saa tutustua opettajiin ja uusiin kavereihin viinilasi kädessä. Niin kuin minä eilen. Nyt jännittää aika paljon vähemmän. Opettajatkin olivat tosi kivoja. Heistä lisää ensi kerralla!

Terveisiä Tylypahkasta

Vaikka on aika säälittävää blogata kaksi kertaa saman päivän aikana, sain juuri kämppikseltäni todistusaineistoa, jota en voi olla julkaisematta...

Tässä se tulee: legendaksi jo ennen aikojaan muodostunut kaapukuva! Kuva on otettu perjantain "formalilla", ja päälläni on minulle hitusen liian lyhyt lainakaapu (postgradien kaapu on pitempi kuin undergradien; jotain freudilaista auktoriteetin pönkittämistä kai sekin...), mutta tällaisissa viitoissa nyt viiletämme Durhamin mukulakivikaduilla - seuraavan kerran jo keskiviikkona, kun menemme katedraaliin "matrikulaatioon" eli kirjoittautumaan virallisesti yliopistoon.

Kuinka osoittautui, etten ole evankelikaali-anglikaani, ja muita kertomuksia

Tervehdys taas täältä katedraalin varjosta! Tänään Durhamissa alkaa Freshers' Week (fuksiviikko), joten meillä postgradeilla on ohjelmaa vasta illalla ja ehdin taas kirjoittaa pienen raportin. Tunnelma täällä Baileylla eli Durhamin vanhassa kaupungissa on katossa: Kaikki alueen colleget (jotka sijaitsevat samalla kapealla kadulla vieri vieressä) ovat koristautuneet lipuin ja banderollein, ja jokaisen rakennuksen edessä parveilee joukko vanhempia opiskelijoita, jotka valmistautuvat toivottamaan fuksit tervetulleiksi. Joka kerta, kun auto pysähtyy oman collegen kohdalle, porukka hurraa ja syöksyy kantamaan häkeltyneen tulijan laukkuja.

Vaikka me postgradit saavuimme hieman matalammalla profiililla viime viikolla, nämä tervetuliaisseremoniat kuvaavat hyvin sitä ilmapiiriä, joka minuakin on täällä kohdannut. Ihmiset ovat vastaanottavaisia ja seurallisia, ja college toimii suuren yliopiston sisällä pienempänä yhteisönä, johon uusien tulokkaiden on helppo liittyä. Koska jokaisen fuksin on pakko kuulua johonkin collegeen, sosiaalinen elämä tulee ikään kuin annettuna. Olen melkein varma, että opiskelijoiden yksinäisyys ja mielenterveysongelmat vältetään tai ainakin huomataan paljon tehokkaammin, kun kaikki kuuluvat yhteisöön, vanhempia opiskelijoita kannustetaan auttamaan nuorempia ja kaiken takana häärii collegen aikuisväki, joka pitää huolta omistaan. Itsekin olen korkeasta iästäni huolimatta arvostanut sekä St Johnsin opiskelijoita että postgraduate tutoriamme Keviniä, jotka ovat huolehtineet siitä, että myös me seniorit pääsemme sujuvasti mukaan durhamilaiseen arkeen. (Kevin on muuten luku sinänsä: jamaikalaissyntyinen, kaunista englantia puhuva, tyylikkäästi pukeutuva ja todella sympaattinen teologi, joka jollain hämmentävällä tavalla tuo mieleeni erinäiset englantilaisten muotiohjelmien stylisti-miekkoset - mikä ei tässä tapauksessa ole ollenkaan kielteinen piirre vaan lähinnä huvittava!)

Sitten osallistuvaa havainnointia Durhamin kirkollisesta elämästä: Menin tänään Helenin ja kahden muun collegelaisen kanssa jumalanpalvelukseen St Nicholasiin. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on evankelikaaliseurakunta, mutta olen nyt oppinut, ettei se tarkoita täällä ihan samaa kuin Amerikassa, joten uskaltauduin tarkastuskäynnille. Kirkkorakennus sijaitsee aivan torin kupeessa ja näyttää ulkoa vanhalta ja arvokkaalta, mutta...

Ensimmäinen hämmästyksen hetki koitti heti, kun astuimme kirkkoon. Koko kirkkosali oli käännetty niin, että puhujankoroke (huom! ei mikään varsinainen alttari) oli laivan pitkällä seinällä ja sitä ympäröivät luentosalimaiset penkit kolmella sivulla. Tämä siis kirkossa, joka olisi Suomessa museoviraston suojelukohde! Puhujankorokkeen vieressä istui bändi ja sen yläpuolella oli iso valkokangas, jolle virret, laulut ja (vähäiset) liturgiset osat heijastettiin powerpointteina. Vaikka en suhtaudu sakraalitiloihin aivan yhtä juhlallisesti kuin monet tuttavani, "sisustuksen" näkeminen teki melkein fyysisesti pahaa. Myönteistä oli kuitenkin se, että kirkko oli saapuessamme jo täynnä monenkirjavaa kansaa.

Jumalanpalveluksen toimitti (vai pitäisikö sanoa "spiikkasi"...?) pappi ilman sen suurempia alboja tai muita liturgisia krumeluureja. Aluksi lauloimme virren, mutta sen jälkeen musiikki siirtyi "Lord, I lift your name on high" -tyyppisille gospel-raiteille. Ihmiset lauloivat hartaan näköisinä silmät kiinni. Ne olivatkin sitten ainoita hetkiä koko jumalanpalveluksen aikana, kun meitä pyydettiin seisomaan.

Saarnamiehenä oli joku ihan pätevä maallikkosaarnaaja, joka oli itse valinnut raamatuntekstin. Saarna sinänsä oli onneksi hyvä ja mielenkiintoinen eikä millään tavalla liian provosoiva tai herätyshenkinen. Sen jälkeen lausuimme uskontunnustuksen ja sitten - kulminaatiopiste!! - pappi pyysi puhujankorokkeelle seurakunnan rahastonhoitajan, joka alkoi esittää powerpointteja seurakunnan talousvajeesta! Keskellä jumalanpalvelusta! Eivätkä ne olleet mitä tahansa yleisiä lukuja, vaan saimme yksityiskohtaisesti kuulla, kuinka monta ihmistä oli menneenä vuonna maksanut vähemmän kuin edellisenä, kuinka monta oli kokonaan jättänyt maksamatta, kuinka monen pankkisiirto ei ollut toiminut ja niin edespäin. Esitys ei ollut varsinaisesti epäasiallinen eikä lahjoituksia kerjätty painostavin äänensävyin, mutta, huh, en ole ehkä ikinä nähnyt mitään noin absurdia jumalanpalveluksessa!

Lienee tarpeetonta edes todeta, ettei kyseisessä tilaisuudessa jaettu ehtoollista. Lopulta poistuimme kirkosta palohälytysharjoituksen saattelemina.

Retken paras puoli oli se, että tapasin kirkon edustalla kaksi amerikkalaista teologian tohtoriopiskelijaa vaimoineen. Toisen tunsin jo aiemmista college-aktiviteeteista, ja toinen bongasi minut joskus keväällä Facebookista. Juttelimme hetken alkavan viikon ohjelmasta, ja sitten Helenin piti lähteä vastaan britti-isoäitiään ja minä menin Tescoon ostamaan lounasta. Helenin viimeiset sanat minulle olivat: "We need to debrief the service!" Totisesti.

Se oli siis kertomus Siirin vierailusta evankelikaali-anglikaanien jumalanpalvelukseen.  Sanomattakin on selvää, että ensi sunnuntaina kirkkomatkani vie parinkymmenen metrin päässä kohoavaan katedraalikolossiin. En usko, että pompööseinkään korkeakirkollinen kikkailu voi saada minua yhtä epätoivoisen hämmennyksen valtaan...

Safe and Sound

Hei kaikki! Täällä Durham! Terveiset kauniista, vihreästä ja kesäisestä pikkukaupungista, jonne saavuin eilen iltapäivällä sen jälkeen, kun Lontoo-Newcastle-lentoni oli ensin myöhästynyt ruhtinaallisesti. Olen ensimmäisen vuorokauden aikana ehtinyt vähän asettua aloilleni ja nukkua sen verran, että ajatus kulkee melkein kirkkaasti. Durhamin vanha kaupunki, jossa asun ja jossa myös laitokseni sijaitsee, on osoittautunut juuri niin romanttisella tavalla englantilaiseksi kuin erinäiset internet-sivustot olivat antaneet ymmärtää. Täällä on ihmeellinen menneen maailman tunnelma, joka toivottavasti innostaa hyviin opiskelusuorituksiin. Viihtymistäni on edesauttanut myös perinteikäs collegeni St John's (täällä colleget ovat siis ennen kaikkea asumiseen ja akateemis-sosiaaliseen elämään liittyviä instituutioita), jonka uudet ja vanhat postgradit (maisteri- ja tohtoriopiskelijat) näyttävät muodostavan vastaanottavaisen yhteisön. Olen ollut vaikuttunut ihmisten ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta, joka on jotenkin helpommin sulatettavaa kuin päällekäyvä pohjoisamerikkalainen "hyvä meininki".

Tämän blogipostauksen kaunokirjallinen arvo tulee olemaan nolla. Ajattelin nopeasti kirjoittaa ihan perusasioista siinä järjestyksessä, kun ne mieleen putkahtavat. So, here we go...

Asuntolotossa minulla kävi kaiketi ilmiömäinen tuuri, vaikken sitä ensin tajunnutkaan. Ehkä joku seurasikin kesällä vierestä, kun minulle ilmoitettiin ensin, ettei St Johnsissa ole tilaa, ja sitten sain yhtäkkiä sähköpostin, jossa käskettiin parin päivän sisään päättää, haluanko sittenkin (melko kalliin ja ateriat sisältävän) huoneen collegesta. Koska vuokrasopimusluonnoksessa luki St Johnsin pääosoite, luulin, että olen muuttamassa samaan rakennukseen undergradien eli kandidaatin tutkintoa suorittavien pikku opiskelijoiden kanssa. Näin jo painajaisia siitä, kuinka asun rähjäisessä kopperossa juuri opintonsa aloittaneiden 18-vuotiaiden kanssa ja käyn joka aamu eloonjäämiskamppailua päästäkseni suihkuun. Tämä siis samaan aikaan, kun ystäväni Suomessa muuttavat ensimmäisiin ihan oikeisiin koteihinsa, perustavat perheitä ja saavat aikuisen ihmisen toimeentulon. Saatoin hermostua aika monta kertaa skenaariota pohtiessani...

Mutta kun pikkubussi jätti minut eilen St Johnsin ovelle ja joku ystävällinen opiskelija lähti saattamaan minua majapaikkaani, osoittautui, että asunkin pienessä talossa aivan collegen päärakennuksen vieressä! Yllättävä huonetarjous johtunee siitä, että college on vasta vuokrannut talon pappisseminaarilta tai seurakunnalta (en ole ihan varma kummalta) ja olemme sen ensimmäiset opiskelija-asukkaat. Siinä missä collegen vanhemmassa postgradien talossa asuu kymmenen maisteri- ja tohtoriopiskelijaa, meitä on vain neljä. Kolmesta kämppiksestäni kaksi on tähän mennessä saapunut. Kanadalainen Helen opiskelee teologiaa ja manchesterilainen Anthony taloustiedettä tai jotain muuta bisnesalaa. Molemmat vaikuttavat hauskoilta ja helposti lähestyttäviltä, ja selvästi välillemme on jo muodostunut kämppissolidaarisuus - ehkä siksi, että olemme kaikki vasta saapuneet vieraaseen kaupunkiin. Talossa on oma keittiö, olohuone ja pieni patio. Olohuone ammottaa tyhjyyttään, eikä meistä kellään tietenkään ole huonekaluja, mutta kämppikseni olivat keksineet, että jonain viikonloppuna kaikki varaavat kokonaisen kolmen punnan budjetin ja sitten suuntaamme kirpputoreille ja yritämme kukin ostaa jotain mahdollisimman absurdia tai yllättävää olohuoneen sisustukseksi. Kuulostaa erinomaiselta suunnitelmalta!

Asumisstandardit ovat toki englantilaiseen tapaan hieman nuhruiset, mutta talossamme on selvästi juuri maalattu ja sekä kylpyhuoneen että keittiön varusteet ovat melko uusia. Sitä paitsi meillä on ihana sininen ulko-ovi! Sain valita kahdesta huoneesta, ja asun nyt yläkerrassa kadun puolella. Ikkunasta kuuluu mukulakivillä kopisevia askelia ja vastapäistä taloa remontoivien työmiesten ääniä - paitsi silloin, kun kaikki hukkuu katedraalin kellojen kuminan alle! Eilen illalla kelloja soitettiin jostain syystä melkein tauotta, ja tänäänkin ne kuuluvat lyövän ainakin tasatunnein.

Eilen tempauduin heti kämppisteni mukana collegen tutustumisaktiviteetteihin, vaikka olin matkustamisen jäljiltä aivan rätti. Kävimme ensin Evensongissa, eli kuoron laulamassa anglikaanisessa iltarukouksessa, joka toimitettiin suurelta osin latinaksi. Pääsin siis heti ensitöikseni ihmettelemään Durhamin suurinta nähtävyyttä, aivan talomme lähettyvillä kohoavaa mahtavaa katedraalia. Katedraali on kaupungin symboli ja luo ympärilleen sellaista tunnelmaa, että varsinkin iltahämärässä tuntui kuin olisimme seikkailleet jossakin historiallisessa romaanissa. Aika näyttää, onko sen jumalanpalveluselämä vähän turhankin suureellista minun makuuni. Saatan käydä katsastamassa myös evankelikaali-anglikaanien St Nicholaksen, sillä siellä käyvä porukka ei ainakaan noin silmämääräisesti näytä vastaavan tiettyjä kielteisiä evankelikaalistereotypioitani.

Evensongin jälkeen suuntasimme ensin yhteen ja sitten vielä toiseenkin pubiin. Huonona englantilaisena jouduin juomaan appelsiinimehua, sillä en ollut syönyt tuntikausiin ja pelkäsin alkoholista aiheutuvia seurauksia. Olin muutenkin sen verran väsähtänyt, etten välillä millään meinannut ymmärtää, mitä uudet brittituttavani minulle selittivät, mikä johti välillä suorastaan kiusalliseen määrään "sorryja" ja "pardoneita". Olen yhä kiitollinen kanadalaisesta kämppiksestäni, jonka englanti soljuu selkeänä ja tuttuna - ja oudon kotoisana!

Odotan jo jännityksellä ensimmäistä tapaamistani englantilaisen guruohjaajani, professori A:n kanssa, jolla on kuulemma huomattavan sarkastinen huumorintaju. Saa nähdä, kuinka pahasti tulen jyrätyksi heti kättelyssä... Onneksi tapaamani teologian opiskelijat ovat kuvailleet kumpaakin ohjaajaani todella myönteisesti. Varsinkin dosentti B:n mainitseminen saa hymyn kohoamaan kaikkien kasvoille; kuvausten perusteella osaan nyt odottaa matalaäänistä, hauskaa ja älykästä miekkosta, jolla on vahva itäeurooppalainen korostus. Joku sanoi mielestäni myös, että kyseisellä dosentilla on mahtavia hattuja, mutta saattaa olla, että brittienglantiin tottumattomat korvani kuulivat taas ihan omiaan.

Tämä päivä on mennyt lähinnä suuren luokan ostoksia tehdessä. Minua ällötti, kun jouduin hankkimaan Wilkinsonilta (paikallisesta Anttilasta) "Made in China" -laatuisia astioita, lakanoita ja pyyhkeitä, mutta tällä kertaa oli pakko valita helpoin ja halvin. Lisäksi jouduin ostamaan aivan yhtä laadukkaat kuuden punnan ballerinat, koska Durhamissa on vielä kesäistä ja olin varustautunut vain kaksilla lämpimillä nahkakengillä. Ostoskierroksen päätti visiitti Top Shopiin, koska, köh, siinä vaiheessa, kun farkkuni melkein putosivat ruumiintarkastuksessa Heathrow'lla, tajusin, että on ehkä aika hankkia uudet (pienentynyt vaatekoko ei valitettavasti juurikaan kompensoi kyseisen hetken uskomatonta kiusallisuutta). Nyt olo on ihan ostoskrapulainen ja harmittaa, että hyvin sujunut kirpparielämäni joutui katkolle. Odotan kuitenkin innolla, että pääsen tutustumaan Durhamin ja Newcastlen "charity shoppeihin".

Tämän luettelomaisen raportin jälkeen poistun päiväunille. Illalla on ensimmäinen "formal" eli muodollinen illallinen kaapuineen kaikkineen. Minulla ei erinäisten sattumusten seurauksena ole vieläkään omaa akateemista viittaa, mutta saan lainata sellaisen collegelta tilaisuutta varten. Kamerapiuhani jäi Suomeen, joten en toistaiseksi pysty julkaisemaan monien toivomaa Harry Potter -henkistä viittapotrettia. Mutta vielä se nähdään! Odottakaa vain!

Pack nothing...?

Minua viehättää kovasti se, että kristinusko on matkalaisten uskonto.

Suurin osa Vanhasta testamentista on juutalaisen kansan pitkän vaelluksen tulkintaa ja uudelleentulkintaa.

Uudessa testamentissa Jeesus syntyy matkalla oleville vanhemmille, joiden majoitusjärjestelyt menevät pahasti pieleen.

Aikuisena hän itse kertoo vertauksen onnettomasta matkalaisesta, jonka kimppuun hyökkää rosvojoukko. Onneksi tienposkessa viruvan miehen ohi sattuu kulkemaan eräs samarialainen, joka on ilmeisesti itsekin matkalla jonnekin, sillä evankeliumitekstissä hän lupaa tulla vielä takaisin korvaamaan kaikki haavoittuneen hoitamisesta aiheutuvat kulut.

Rippikoululaisten ulkoläksyssä maailmanlaajuinen kristillinen yhteisö saa alkunsa, kun Jeesus kehottaa: "Menkää siis ja tehkää..." Apostolien teot ja Uuden testamentin kirjeet kertovat, mitä noille lähtijöille sitten tapahtuu: kenen kanssa he matkustavat, mitä reittejä he kulkevat ja kenen luona he majoittuvat.

Ei ihme, että matkalla oleminen on usein koko kristillisen elämän vertauskuva.

Vaikka eräät varhaiskristilliset opettajat suhtautuivat kielteisesti vaelteluun, jota pidettiin jopa demonin houkutuksena, matkustaminen on kautta historian ollut myös nimenomaan teologien kutsumus. Yksi jos toinenkin jumaluusoppinut on tarponut Euroopan mutaisilla teillä kohti jotain suurempaa sivistyskeskusta. Mikael Agricolaan viittasinkin jo viime kerralla.

Täällä lähtövalmisteluiden keskellä tuntuu hyvältä todeta, että lähdettiin sitä ennenkin – ja useimmiten paljon epävakaampiin olosuhteisiin. Vaikka osa esikuvista on niin yleviä, ettei omaa nimeä viitsi edes mainita samassa lauseessa, on silti jollain tapaa merkityksellistä liittyä pitkään historialliseen jatkumoon.

Toisaalta ajat ovat muuttuneet: En usko, että Irenaeus tuskaili tavarapaljouden ja matkatavararajoitusten äärellä lähtiessään Lyoniin. Ja tuskinpa Tuomas Akvinolainen joutui kovin paljon valikoimaan, mitkä kengät sopivat parhaiten Keski-Euroopan ilmastoon. Eikä Lutherilla varmaankaan ollut mukanaan hervotonta lomakenivaskaa, kun hän kirjoittautui tohtoriopiskelijaksi Wittenbergissä. Menneillä vuosisadoilla oli vielä melkein mahdollista noudattaa Jeesuksen matkaohjetta: "Älkää varatko vyöhönne kultaa, hopeaa tai kuparia, älkääkä ottako mukaanne laukkua, älkää ylimääräistä paitaa, älkää jalkineita tai sauvaa."

Lienee tarpeetonta edes todeta, että eräässä pakilalaisessa mökissä tuon ohjeen kirjaimellinen tulkinta on hylätty mahdottomana viimeistään tänä aamuna...

Koska Jumalan huumorintaju on tunnetusti ironinen, pakkaus- ja muuttohässäkkäni keskelle ilmaantui eräästä Kanada-papereitani sisältävästä kansiosta runo, jonka otsikkona on Pack Nothing (outoa kyllä, tuo kansio sisälsi muuten pelkkiä pankkitositteita, veropapereita ja muuta byrokraattista roinaa). Se on tarttunut mukaani jostain Arkki-yhteisön rukoushetkestä tai retriitistä ja sopii absurdista otsikostaan huolimatta lähtötunnelmaan. Lisäksi se sopii siihen, että olen täällä kaiken hulluuden keskellä kääntänyt kreikan harjoituksena Gregorios Nazianzialaisen pääsiäissaarnaa, jossa työstetään täsmälleen samaa symboliikkaa – joka puolestaan on juuri sen juutalaisten pitkän vaelluksen keskeistä kuvastoa. Historiallinen jatkumo tässäkin, yhä uudelleen tulkittuna.

_ _ _

Pack nothing.
Bring only your determination to serve
and your willingness to be free.

Don't wait for the bread to rise.
Take nourishment for the journey, but eat standing.
Be ready to move at a moment's notice.

Do not hesitate to leave your old ways behind -

fear, silence, submission.
Only surrender to the need of the time -
love justice and walk humbly with your God.

Do not take time to explain to the neighbors.
Tell only a few trusted friends and family members.
Then begin quickly, before you have had time
to sink back into old slavery.

Set out in the dark.
I will send fire to warm and encourage you.
I will be with you in the fire, and I will be with you in the cloud.

You will learn to eat new food
and find refuge in new places.
I will give you dreams in the desert
to guide you safely to that place you have not yet seen.
The stories you tell one another around the fires in the dark
will make you strong and wise.

Outsiders will attack you, and some follow you
and at times you will get weary and turn on each other
from fear, fatigue and blind forgetfulness.

You have been preparing for this
for hundreds of years.

I am sending you into the wilderness to make a new way
and to learn my ways more deeply.

Some of you will be so changed by weathers and wanderings
that even your closest friends will have to learn your features
as though for the first time.

Some of you will not change at all.

Some will be abandoned by your dearest loves
and misunderstood by those who have known you since birth
who feel abandoned by you.

Some will find new friendships in unlikely faces,
and old true friends as faithful and true
as the pillar of God's flame.

Sing songs as you go,
and hold close together.
You may at times grow confused
and lose your way.

Continue to call each other by the names I've given you
to help remember who you are.
Touch each other,
and keep telling the stories.

Make maps as you go,
remembering the way back from before you were born.
So you will be only the first of many waves
of deliverance on the desert seas.
It is the first of many beginnings -
your Paschaltide.

Remain true to the mystery.
Pass on the whole story.
Do not go back.
I am with you now and I am waiting for you.

_ _ _

 

(Pieni selvittely paljasti, että kyseessä on anglikaanipappi Alla Bozarth-Campbellin runo, jonka varsinainen nimi ei ole tuo vinon hymyn aiheuttanut Pack Nothing vaan kontekstin välittömästi paljastava Passover Remembered.)