Perjantai-iltana kurkkuani alkoi kutittaa pahaenteisesti. 27 vuotta planeetalla oleskelleena ja erinäiset flunssat sairastaneena tiesin, että se on menoa nyt. Lauantaiaamuna heräsin vielä melko hyvissä voimissa, ihmettelin rakennusmiesten kadulle pystyttämää valtavaa nostokurkea, joka oli yhden päivän ajan pienen yhteisömme ykkösuutinen ja paikallinen nähtävyys, kävin ostamassa italialaisia leivoksia ja yritin metsästää kameraani USB-piuhaa. Iltaa kohti kurkku alkoi tuntua yhä enemmän hiekkapaperilta, mutta jaksoin vielä kömpiä katedraaliin kuuntelemaan Bachin h-mollimessua.
Durhamin katedraali ja Bach. Paljon lähemmäs taivasta ei varmasti voi päästä. Ehkä kurkkunikin luuli hetken päätyneensä todellisuuteen, jossa sairaat paranevat ja kuolleet saavat uuden elämän, sillä menin nukkumaan kuvitellen, että pieni syysflunssa oli jo päästämässä minut otteestaan.
Olin väärässä.
Sunnuntaiaamuna lähetin sängynpohjalta Helenille viestin, etten ollut tulossa kirkkoon. "Lepäilen tämän päivän. Täytyy vähän kerätä voimia viikkoa varten. Nähdään illalla kynttiläkulkueessa", totesin. Kynttiläkulkue on Durhamin yliopiston ekumeenisen kristillisen neuvoston (DUECC) järjestämä jokavuotinen tapahtuma, jota olin kovasti odottanut. Halusin mennä Prebends Bridgelle ja vaeltaa sieltä satojen muiden kanssa tuomaan valoa pimeään katedraaliin. Valitettavasti kuumemittari oli eri mieltä. "37,6", se vihjaili jo alkuiltapäivällä. Samaan aikaan ääneni alkoi kuulostaa yhä enemmän viskibassolta - silloin kuin mitään ääntä nyt edes kuului. Siinä meni se kynttiläkulkue. Ensi vuonna uusi yritys.
Eilen heräsin aikaisin ja pohdin, pitäisikö minun ilmoittaa, etten pääse osallistumaan kirjaston järjestämään tietokantakoulutukseen. Päätin, että oli turha vielä perua. Ehkä en kuitenkaan ollut tarpeeksi kipeä. Ehkä pieni lämpö oli tasoittumassa...
Kunnes heräsin tunteja myöhemmin epämääräiseen tietoisuuteen siitä, että olin nukkunut herätyskelloni ohi ja oloni oli hirveä. Sanoin pari suomenkielistä lausetta ja totesin, että suustani kuului pelkkää pihinää. "38", sanoi kuumemittari. "38,66", se sanoi pari tuntia myöhemmin. "Näytät kamalalta", Ant ilmoitti suorasukaisen osaaottavasti. "Luulin, että soitat jostain traktorin alta", päivitteli äiti puhelimessa.
Oltuani kolme ja puoli viikkoa Durhamissa onnistuin siis saamaan influenssan, joka on varmasti kovimpien sairastamieni tautien Top 5:ssä. Ehkä tämä on lopullinen merkki siitä, että kuherruskuukausi on loppunut ja arki on alkanut. Oloni on edelleen kamala, joskin kuume alkaa laskea ja ääni taas kulkea. Nyt kuitenkin nenäni on alkanut valua kuin vesiputous. Ilmeisesti kehoni näkee kovasti vaivaa heittääkseen taudinaiheuttajat pihalle.
Vaikka olen tunnetusti sietämätön potilas ja ihminen, joka regressoituu sairaana säälittävän neljävuotiaan tasolle, jotain hyvääkin tässä kaikessa on ollut. Ensinnäkin olen saanut sairastaa britti-TV:n vaikutuspiirissä. BBC:n nettipalvelusta löysin sattumalta aina yhtä hervottoman "Brianin elämän" ja ITV:n sivuilla olen katsonut kaikki epookkisarja Downton Abbeyn uuden tuotantokauden jaksot. Toiseksi olen ollut jälleen kiitollinen siitä, että tulin asumaan oikeaan yhteisöön. Helen ja Ant ovat kantaneet minulle lounaita ja päivällisiä collegen keittiöstä sekä käyneet aina välillä kyselemässä vointiani. Collegen keittäjät ovat selvästi säälineet tyttöparkaa ja ladanneet tarjottimille valtavat määrät ruokaa. Vaikka sairastaminen on ikävää, on vaikeaa vaipua kovin syvälle itsesääliin, kun ystävällinen huonepalvelu toimittaa ovelle suklaakakkua.
tiistai 25. lokakuuta 2011
torstai 20. lokakuuta 2011
Torstaikellojen soidessa
Torstai-illat ovat Durhamissa erityisen meluisia - jopa meluisampia kuin ne illat, jolloin viereisen St Cuthbert's Societyn nousuhumalaiset opiskelijat hoilottavat kadulla ärsyttävää tunnuslauluaan. Katedraalin kellot pauhaavat tuntikaupalla ja esittävät kerralla koko repertuaarinsa, kun niiden kuntoa testataan ja soittoa harjoitellaan. Välillä kellot vaikenevat hetkeksi, kunnes jälleen jokin uusi sävelrimpsu helähtää soimaan. Minua torstaikellot myös muistuttavat viikkojen kulumisesta - saavuinhan itse kaupunkiin juuri torstai-iltana ja ihmettelin tuolloin yhdessä kämppisteni kanssa, mitä kummaa katedraalissa metelöidään tähän aikaan keskellä viikkoa.
Nyt kellot soivat sen merkiksi, että kolmas viikko on takana ja neljäs edessä. Uutuudenviehätys alkaa vähitellen kadota, mutta arki on hyvää. Välillä mietin, onko akateeminen kulttuuri kansallista kulttuuria vahvempi voima, kun elämä Durhamissa tuntuu olevan saumatonta jatkoa elämälle Helsingissä. Pöydälläni lojuvat samat kirjat, tietokoneellani ovat auki samat tiedostot ja päiväni täyttyvät samoista opiskelijan arkiaskareista: kopioinnista, aineiston metsästämisestä, luennoista ja kirjastoreissuista. Toki sosiaalinen elämä ja aineelliset puitteet ovat jotain ihan muuta kuin Helsingissä (vai ovatko sittenkään? kysyy kahden teologin ja yhden ei-teologin kämppis kantakaupungissa sijaitsevassa asunnossa aivan tuomiokirkon vieressä...), mutta tuttu elämäntapa kantaa eteenpäin myös uusissa tilanteissa. Ehkä näin jatko-opiskelijana voi jo suorastaan aavistella, että jotain tällaista tapahtuu, kun ihmisellä on ammatti ja ammatti-identiteetti.
Tänään pääsin vihdoin etsimään yhteyttä muiden samanmielisten hullujen kanssa, kun Durhamin patristiikan seminaari kokoontui ensimmäistä kertaa. Laitoksemme on sen verran pieni, että suurimman osan ihmisistä olin jo tavannut aiemmin muissa yhteyksissä. Toisin kuin peribrittiläisessä collegessani seminaarissa en tuntenut oloani mitenkään erityisen ulkomaalaiseksi. Patristiikan jatko-opiskelijat ovat monikansallinen ja ekumeeninen joukko Pohjois-Amerikasta, Itä-Euroopasta, Hollannista ja Kreikasta. Ainoa vakituinen brittiosanottaja taitaa itse asiassa olla professori A, seminaarin vetäjä. Monenmoista projektia kuului olevan vireillä Maksimos Tunnustajasta Pelagiukseen ja askeettisen kilvoittelun kristologisista ulottuvuuksista Kyrillos Aleksandrialaisen raamatuntulkintaan. Vihdoinkin huoneellinen ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin minä - enkä nyt tarkoita kreikkaa!
Täkäläiseen seminaarikulttuuriin kuuluu olennaisesti virvokkeiden tarjoaminen eli käytännössä viininjuonti. Valkoviinin avustuksella olikin sitten ihan mukavaa tutustua patristisiin tekstitietokantoihin ja niiden erilaisiin tutkimusta helpottaviin ominaisuuksiin. Modernista opetus- ja tutkimusteknologiasta innostunut dosentti B simuloi meille erilaisia sanahakuja (lohdullista kyllä, jopa ammattitutkijan näytölle ilmestyy välillä kissan kokoinen "ERROR!"), ja professori A kertoi maalailevia kauhutarinoita väitöskirjoista ja konferenssipapereista, joiden tekijät eivät olleet viitsineet tai osanneet käyttää tietokantoja tutkimustyönsä apuvälineenä. Iloitsin jälleen professori A:n ja dosentti B:n ympärilleen luomasta ilmapiiristä, joka on sekoitus hyväntuulisuutta, lempeää ivaa, patristista nörttihenkeä ja akateemista jämäkkyyttä.
(Seminaarilla on muuten upouusi nettisivu, jolle koottu tietokanta- ja apuvälinelista saattaa olla hyödyksi myös jollekin blogini lukijalle. Se löytyy tämän linkin takaa!)
Näin kellojen pauhatessa on sopivaa liittää tämän postauksen hännäksi The Guardianin artikkeli Durhamin katedraalista, jonka lehden lukijat valitsivat äskettäin Britannian parhaaksi rakennukseksi. Minulle katedraali oli tuntematon suuruus ennen kuin tieni vei sen naapuriin, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtää, että uusi kotikirkkoni on koko maassa tunnettu ja rakastettu monumentti. Siellä lepää muun muassa pyhä Beda, oppinut munkki, "Englannin historian isä" ja ainoa syntyperäinen Britteinsaarten asukas, jolle katolinen kirkko on myöntänyt kirkonopettajan arvonimen. Katedraalin tunnelmaa, kellojen kuminaa ja historian siipien havinaa voi siis käydä aistimassa täällä.
Nyt kellot soivat sen merkiksi, että kolmas viikko on takana ja neljäs edessä. Uutuudenviehätys alkaa vähitellen kadota, mutta arki on hyvää. Välillä mietin, onko akateeminen kulttuuri kansallista kulttuuria vahvempi voima, kun elämä Durhamissa tuntuu olevan saumatonta jatkoa elämälle Helsingissä. Pöydälläni lojuvat samat kirjat, tietokoneellani ovat auki samat tiedostot ja päiväni täyttyvät samoista opiskelijan arkiaskareista: kopioinnista, aineiston metsästämisestä, luennoista ja kirjastoreissuista. Toki sosiaalinen elämä ja aineelliset puitteet ovat jotain ihan muuta kuin Helsingissä (vai ovatko sittenkään? kysyy kahden teologin ja yhden ei-teologin kämppis kantakaupungissa sijaitsevassa asunnossa aivan tuomiokirkon vieressä...), mutta tuttu elämäntapa kantaa eteenpäin myös uusissa tilanteissa. Ehkä näin jatko-opiskelijana voi jo suorastaan aavistella, että jotain tällaista tapahtuu, kun ihmisellä on ammatti ja ammatti-identiteetti.
Tänään pääsin vihdoin etsimään yhteyttä muiden samanmielisten hullujen kanssa, kun Durhamin patristiikan seminaari kokoontui ensimmäistä kertaa. Laitoksemme on sen verran pieni, että suurimman osan ihmisistä olin jo tavannut aiemmin muissa yhteyksissä. Toisin kuin peribrittiläisessä collegessani seminaarissa en tuntenut oloani mitenkään erityisen ulkomaalaiseksi. Patristiikan jatko-opiskelijat ovat monikansallinen ja ekumeeninen joukko Pohjois-Amerikasta, Itä-Euroopasta, Hollannista ja Kreikasta. Ainoa vakituinen brittiosanottaja taitaa itse asiassa olla professori A, seminaarin vetäjä. Monenmoista projektia kuului olevan vireillä Maksimos Tunnustajasta Pelagiukseen ja askeettisen kilvoittelun kristologisista ulottuvuuksista Kyrillos Aleksandrialaisen raamatuntulkintaan. Vihdoinkin huoneellinen ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin minä - enkä nyt tarkoita kreikkaa!
Täkäläiseen seminaarikulttuuriin kuuluu olennaisesti virvokkeiden tarjoaminen eli käytännössä viininjuonti. Valkoviinin avustuksella olikin sitten ihan mukavaa tutustua patristisiin tekstitietokantoihin ja niiden erilaisiin tutkimusta helpottaviin ominaisuuksiin. Modernista opetus- ja tutkimusteknologiasta innostunut dosentti B simuloi meille erilaisia sanahakuja (lohdullista kyllä, jopa ammattitutkijan näytölle ilmestyy välillä kissan kokoinen "ERROR!"), ja professori A kertoi maalailevia kauhutarinoita väitöskirjoista ja konferenssipapereista, joiden tekijät eivät olleet viitsineet tai osanneet käyttää tietokantoja tutkimustyönsä apuvälineenä. Iloitsin jälleen professori A:n ja dosentti B:n ympärilleen luomasta ilmapiiristä, joka on sekoitus hyväntuulisuutta, lempeää ivaa, patristista nörttihenkeä ja akateemista jämäkkyyttä.
(Seminaarilla on muuten upouusi nettisivu, jolle koottu tietokanta- ja apuvälinelista saattaa olla hyödyksi myös jollekin blogini lukijalle. Se löytyy tämän linkin takaa!)
Näin kellojen pauhatessa on sopivaa liittää tämän postauksen hännäksi The Guardianin artikkeli Durhamin katedraalista, jonka lehden lukijat valitsivat äskettäin Britannian parhaaksi rakennukseksi. Minulle katedraali oli tuntematon suuruus ennen kuin tieni vei sen naapuriin, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtää, että uusi kotikirkkoni on koko maassa tunnettu ja rakastettu monumentti. Siellä lepää muun muassa pyhä Beda, oppinut munkki, "Englannin historian isä" ja ainoa syntyperäinen Britteinsaarten asukas, jolle katolinen kirkko on myöntänyt kirkonopettajan arvonimen. Katedraalin tunnelmaa, kellojen kuminaa ja historian siipien havinaa voi siis käydä aistimassa täällä.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Watching the English 1
Vaikka brittikulttuuri on yllättänyt minut tavallisuudellaan ja kulttuurishokki antaa vielä odottaa itseään, englantilaisten omituisuuksien lista on vähitellen alkanut karttua. Tässä muutama - ja lisää on varmasti luvassa!
1) Ei siinä vielä mitään, että jo Kanadassa olin kaikille keski-ikäisille tädeille "dear", "honey" tai "darling" (ja niin olivat kaikki muutkin). Täällä olen "dear", "honey", "darling" ja - mikä tärkeintä - "love" myös collegen vahtimestariäijille, tavarantoimittajakorstoille ja miespuolisille kaupan kassoille, mikä särähtää korvaan joka kerta ja tuntuu parhaimmillaan siltä, että olen päätynyt isällisen huolenpidon kohteeksi, ja pahimmillaan siltä, että kohta seison alttarilla joku paikallinen duunari-David käsipuolessani.
Suosikkini on kauppahallissa sijaitsevan pitsiröyhelölastenvaatteita ja neulontatarvikkeita* myyvän kojun omistaja, hillitty viiksekäs setä, jonka jokainen fraasi näyttää kahden visiitin perusteella olevan mallia: "They're right behind you, love."/"You're going with that one, love?"/"Have a good day, love." Hieman variaatiotakin esiintyy, sillä eilen heppu palkitsi pitkään kestäneen tasarahallamaksuyritykseni toteamuksella: "That's chaaarming, daaarling."
Kunniamaininta menee äidillisille siivoojillemme Jeanille ja Margaretille, joiden "sweetpea" saa paatuneimmankin kolmeakymppiä lähestyvän postgradin taantumaan sekunnissa viisivuotiaaksi!
*En ihan ymmärrä tätä kombinaatiota...
2) Englantilaisten tapa ilmoittaa kellonaika aiheuttaa välillä suuria kognitiivisia vaikeuksia. Muistan, kun kolmannella luokalla opettelimme kelloa englanniksi ja jo "half past three" tuntui täysin luonnonvastaiselta. Sittemmin opin, että monet muutkin Euroopan kansat lisäävät puolikkaat tunnit edelliseen tasatuntiin. Hyvä siis. 18 vuoden harjoittelun jälkeen "puoli yli kolme" sujuu onneksi jo intuitiivisesti. Kanadassa opin, että sanan "past" voi korvata myös sanalla "after", mikä kuulostaa vääräoppiselta mutta menköön nyt sitten.
Mutta ei tässä vielä kaikki: täällä ihmisten mielestä on aivan selvää, että kellonajan voi ilmoittaa myös muodossa "half three", joka ei suinkaan tarkoita "puoli kolme" vaan tietenkin "puoli neljä"! Häh?! Mitä puolikasta on kellonajassa, kun tasatunti on jo ohitettu ja reippaasti taakse jätetty? Vaikka onnistuin lopulta nerokkaasti päättelemään asian ihan itse (ja varmistamaan sen kämppiksiltäni), suomalaiset aivoni eivät millään meinaa tottua siihen, ettei tutunkuuloista ilmausta saa kääntää sellaisenaan.
Samaan aikaan olen ollut melkein yhtä ihmeissäni siitä, että keskipäivän jälkeiset ajat, vaikkapa 20 yli viisi ja 15 vaille kahdeksan, on Englannissa aivan sopivaa ilmoittaa 17.20. ja 19.45. Juuri kun olin Pohjois-Amerikassa oppinut, ettei 24-tuntijärjestelmää ymmärrä oikein kukaan ja am:ää ja pm:ää tungetaan joka väliin. Vastaava yllätys oli, että englantilaiset ilmoittavat lämpötilat celsiuksina eivätkä fahrenheiteina. Eikö juuri tämän maan pitänyt olla kaikkien outojen ja mannermaisista standardeista poikkeavien numeeristen järjestelmien synnyinsija?
No, onneksi on edes tuo "half three" ja avuliaat ohikulkijat, jotka antavat reittiohjeita jaardeina...
3) Moni tietääkin jo, että stressasin ennen lähtöäni siitä, miten akateemisesti korkeammissa asemissa olevia henkilöitä pitäisi puhutella. Mielessäni oli Italian muodollinen puhuttelukulttuuri, jossa opettajaa teititellään ja kutsutaan "professoreksi" vielä 10 vuoden tuttavuuden jälkeenkin. Nyt olen oppinut, että täällä Durhamissa riittää, että ensimmäisen sähköpostin aloittaa tittelillä. Sen jälkeen kohde vastaa melkein aina etunimellä, jota on jatkossa sopivaa käyttää. Itse asiassa opettajia etunimitellään melkein enemmän kuin Suomessa, missä professoreista ja muista yliopistohahmoista puhutaan usein "Arffmanina" ja "Aejmelaeuksena" sinunkaupoista huolimatta eikä etunimiä juuri käytetä edes kasvokkain.
Aiheeseen liittyvä anekdoottini on kuitenkin seuraava:
Lähetin toissapäivänä sähköpostia eräälle laitoksen tutkijalle, jonka olin tavannut vain kerran aiemmin aivan ohimennen. Aloitin viestin: "Dear Dr _, I am writing to you to let you know that..."
Hämmästykseni oli suuri, kun avasin vastauksen, jossa luki ainoastaan: "Jolly good!"
Anteeksi nyt! Yritän tässä toimia protokollan mukaan, ja lähes tuntematon miekkonen vastaa pelkästään: "Jolly good!" Kuka olisi voinut aavistaa, että englantilainen shokeeraa suomalaista epämuodollisuudellaan! Vaikka onhan tuo ilmaus toki peribrittiläinen. Siitä en voi valittaa.
(Luulin jo, että kyseessä oli jokin sarkastinen heitto - ilmoittaahan Wikipediakin, että eräs brittihuumorin alalajeista on ulkomaalaisten pilkkaaminen. On kuitenkin syytä huomauttaa, että kun tapasin kyseisen tohtorin livenä eilen, sama fraasi putkahti hänen suustaan välittömästi vilpittömän tyytyväisellä äänenpainolla. I guess he's just a jolly good fellow...)
4) Varoitus! Viimeinen havaintoni on lyhyt ja... noh... hieman vulgaari.
Voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että suomalaiseen puheenparteen tottuneen opiskelijan on äärimmäisen vaikeaa kuunnella vakavalla naamalla, kun luennoitsija toteaa lakonisesti:
"This may sound like teaching your grandmother to suck eggs, but..."
Enough said.
(Kyseisen idiomin oikeaoppista käyttöä voi harjoitella täällä.)
1) Ei siinä vielä mitään, että jo Kanadassa olin kaikille keski-ikäisille tädeille "dear", "honey" tai "darling" (ja niin olivat kaikki muutkin). Täällä olen "dear", "honey", "darling" ja - mikä tärkeintä - "love" myös collegen vahtimestariäijille, tavarantoimittajakorstoille ja miespuolisille kaupan kassoille, mikä särähtää korvaan joka kerta ja tuntuu parhaimmillaan siltä, että olen päätynyt isällisen huolenpidon kohteeksi, ja pahimmillaan siltä, että kohta seison alttarilla joku paikallinen duunari-David käsipuolessani.
Suosikkini on kauppahallissa sijaitsevan pitsiröyhelölastenvaatteita ja neulontatarvikkeita* myyvän kojun omistaja, hillitty viiksekäs setä, jonka jokainen fraasi näyttää kahden visiitin perusteella olevan mallia: "They're right behind you, love."/"You're going with that one, love?"/"Have a good day, love." Hieman variaatiotakin esiintyy, sillä eilen heppu palkitsi pitkään kestäneen tasarahallamaksuyritykseni toteamuksella: "That's chaaarming, daaarling."
Kunniamaininta menee äidillisille siivoojillemme Jeanille ja Margaretille, joiden "sweetpea" saa paatuneimmankin kolmeakymppiä lähestyvän postgradin taantumaan sekunnissa viisivuotiaaksi!
*En ihan ymmärrä tätä kombinaatiota...
2) Englantilaisten tapa ilmoittaa kellonaika aiheuttaa välillä suuria kognitiivisia vaikeuksia. Muistan, kun kolmannella luokalla opettelimme kelloa englanniksi ja jo "half past three" tuntui täysin luonnonvastaiselta. Sittemmin opin, että monet muutkin Euroopan kansat lisäävät puolikkaat tunnit edelliseen tasatuntiin. Hyvä siis. 18 vuoden harjoittelun jälkeen "puoli yli kolme" sujuu onneksi jo intuitiivisesti. Kanadassa opin, että sanan "past" voi korvata myös sanalla "after", mikä kuulostaa vääräoppiselta mutta menköön nyt sitten.
Mutta ei tässä vielä kaikki: täällä ihmisten mielestä on aivan selvää, että kellonajan voi ilmoittaa myös muodossa "half three", joka ei suinkaan tarkoita "puoli kolme" vaan tietenkin "puoli neljä"! Häh?! Mitä puolikasta on kellonajassa, kun tasatunti on jo ohitettu ja reippaasti taakse jätetty? Vaikka onnistuin lopulta nerokkaasti päättelemään asian ihan itse (ja varmistamaan sen kämppiksiltäni), suomalaiset aivoni eivät millään meinaa tottua siihen, ettei tutunkuuloista ilmausta saa kääntää sellaisenaan.
Samaan aikaan olen ollut melkein yhtä ihmeissäni siitä, että keskipäivän jälkeiset ajat, vaikkapa 20 yli viisi ja 15 vaille kahdeksan, on Englannissa aivan sopivaa ilmoittaa 17.20. ja 19.45. Juuri kun olin Pohjois-Amerikassa oppinut, ettei 24-tuntijärjestelmää ymmärrä oikein kukaan ja am:ää ja pm:ää tungetaan joka väliin. Vastaava yllätys oli, että englantilaiset ilmoittavat lämpötilat celsiuksina eivätkä fahrenheiteina. Eikö juuri tämän maan pitänyt olla kaikkien outojen ja mannermaisista standardeista poikkeavien numeeristen järjestelmien synnyinsija?
No, onneksi on edes tuo "half three" ja avuliaat ohikulkijat, jotka antavat reittiohjeita jaardeina...
3) Moni tietääkin jo, että stressasin ennen lähtöäni siitä, miten akateemisesti korkeammissa asemissa olevia henkilöitä pitäisi puhutella. Mielessäni oli Italian muodollinen puhuttelukulttuuri, jossa opettajaa teititellään ja kutsutaan "professoreksi" vielä 10 vuoden tuttavuuden jälkeenkin. Nyt olen oppinut, että täällä Durhamissa riittää, että ensimmäisen sähköpostin aloittaa tittelillä. Sen jälkeen kohde vastaa melkein aina etunimellä, jota on jatkossa sopivaa käyttää. Itse asiassa opettajia etunimitellään melkein enemmän kuin Suomessa, missä professoreista ja muista yliopistohahmoista puhutaan usein "Arffmanina" ja "Aejmelaeuksena" sinunkaupoista huolimatta eikä etunimiä juuri käytetä edes kasvokkain.
Aiheeseen liittyvä anekdoottini on kuitenkin seuraava:
Lähetin toissapäivänä sähköpostia eräälle laitoksen tutkijalle, jonka olin tavannut vain kerran aiemmin aivan ohimennen. Aloitin viestin: "Dear Dr _, I am writing to you to let you know that..."
Hämmästykseni oli suuri, kun avasin vastauksen, jossa luki ainoastaan: "Jolly good!"
Anteeksi nyt! Yritän tässä toimia protokollan mukaan, ja lähes tuntematon miekkonen vastaa pelkästään: "Jolly good!" Kuka olisi voinut aavistaa, että englantilainen shokeeraa suomalaista epämuodollisuudellaan! Vaikka onhan tuo ilmaus toki peribrittiläinen. Siitä en voi valittaa.
(Luulin jo, että kyseessä oli jokin sarkastinen heitto - ilmoittaahan Wikipediakin, että eräs brittihuumorin alalajeista on ulkomaalaisten pilkkaaminen. On kuitenkin syytä huomauttaa, että kun tapasin kyseisen tohtorin livenä eilen, sama fraasi putkahti hänen suustaan välittömästi vilpittömän tyytyväisellä äänenpainolla. I guess he's just a jolly good fellow...)
4) Varoitus! Viimeinen havaintoni on lyhyt ja... noh... hieman vulgaari.
Voin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että suomalaiseen puheenparteen tottuneen opiskelijan on äärimmäisen vaikeaa kuunnella vakavalla naamalla, kun luennoitsija toteaa lakonisesti:
"This may sound like teaching your grandmother to suck eggs, but..."
Enough said.
(Kyseisen idiomin oikeaoppista käyttöä voi harjoitella täällä.)
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
"Oh I hate you some, I hate you some, I love you some" - eli erään matalakorkeakirkollisen tunnustuksia
Viime blogimerkintäni saamat kommentit viittaavat siihen suuntaan, että ihmiset lukevat mieluiten kepeitä kuvauksia arjen sattumuksista. Itse asiassa tuo blogigenre on myös oma suosikkini sekä lukijana että kirjoittajana. Pahoittelen, että alati jakomielinen blogini syöksähtää nyt ihan toiseen suuntaan ja esittelee seuraavaksi tekstin, joka kuuluu sarjaan "teologiset vuodatukset". Niille, joita ei kiinnosta kuulla paatosta aiheesta "Siiri ruotii suhdettaan suomalaiseen korkeakirkollisuuteen", kerron vain, että kävin tänään hienossa messussa Durhamin katedraalissa. Poissa olivat gospel-humpat, powerpointit ja rahastonhoitajien puheet. Sen sijaan sain hiljentyä eräässä Britannian upeimmista pyhäköistä, kuunnella poikasopraanojen enkelilaulua ja tuntea itseni etuoikeutetuksi sanankuulijaksi, kun saarnatuoliin kipusi Mark McIntosh, jolla on kaksoisrooli Durhamin katedraalin kaniikkina ja teologian laitoksen professorina. McIntosh on spiritualiteetin teologiaan erikoistunut tutkija, jonka hengentuote on muun muassa tämä kiinnostava kirja.
Ja sitten vuodatukseen... Kuten johdannosta kävi ilmi, olin tänään messussa, jota varmasti voisi luonnehtia sekä anglo-katoliseksi että korkeakirkolliseksi: Kuoro lauloi liturgiaa latinaksi. Evankeliumikulkue vei Sanan seurakunnan keskelle. Pappi kohotti ehtoollisaineita näyttävästi myös ehtoollisrukouksen päätösylistyksessä (terveisiä Kannelmäkeen ;)). Neitsyt Maria ja pyhät mainittiin ainakin kaksi kertaa. Polvillaan oltiin ihan yhtä paljon kuin katolisessa messussa. Seurakunta selvitti tiensä jopa läpi lauletun nikealaisen, joka lienee monen korkeakirkollisen tuttavani salainen haave ja aika vahva indikaattori siitä, millaisessa rekisterissä nyt liikutaan.
Oudointa kuitenkin oli se, että koko seurakunta osallistui, messu lipui eteenpäin eleettömästi omalla painollaan ja minä tunsin oloni kotoisaksi.
Ei liene mikään salaisuus, että suhteeni liturgiaan on hyvin kaksijakoinen. Sisimmässäni rakastan runsasta symboliikkaa ja vanhaa traditiota, joka kantaa myös niinä hetkinä, kun en itse osaa, muista tai jaksa rukoilla. Rakastan ainetta hengen palveluksessa. Rakastan papin ja seurakunnan vuorovaikutusta, kaavan tuomaa turvallisuutta ja sitä, että kirkkoon meneminen on hämmentävän samanlaista Suomessa, Kanadassa, Italiassa ja Englannissa. Täällä Durhamissa ilmoitan ihmisille avoimesti etsiväni kirkkoa, joka olisi "high church Anglican". Suomessa moni on kuitenkin kuullut, kun nousen barrikadeille "korkeakirkollliseksi kikkailuksi" ristimääni liikehdintää vastaan.
Tänään jouduin taas miettimään, miksi anglikaanien korkeakirkollinen messu puhuttelee ja koskettaa minua melkein enemmän kuin mikään muu jumalanpalvelusmuoto, kun taas luterilaisessa ympäristössä otsasuoni alkaa pullistella heti, kun keskusteluun ilmaantuu tiettyjä termejä ja teemoja.
Tulin seuraavaan tulokseen...
Minun on vaikeaa liittyä varauksetta suomalaiseen korkeakirkolliseen keskusteluun ja seurakuntaelämään, koska mielestäni sitä vaivaa liian usein tietynlainen ärsyttävä itsekorosteisuus: liturgian toteutuminen riippuu toimittajan mieltymyksistä ja muodostuu helposti eräänlaiseksi egon jatkeeksi. Koska kirkkokäsikirjamme jättää paljon harkinnan varaan, syntyy absurdi kilpailu siitä, kuka elevoi korkeimmalle, kantilloi eniten ja jaksaa kyyhöttää pisimpään genufleksiossa. Askel Evagrioksen ja muiden erämaaisien hyvin tuntemaan hurskaaseen ylpeyteen on pelottavan lyhyt; monastisessa opetuksessa tuo synti onkin nimenomaan hengenelämän "ammattilaisten" vitsaus. Kirkossakävijää puolestaan hämää, kun liturgia vaihtelee toimittajan mukaan: toisinaan istutaan, toisinaan seistään, toisinaan lauletaan, toisinaan lausutaan. Minusta olisi toivottavaa, että ainakin yhden seurakunnan sisällä liturgia toteutuisi sunnuntaista toiseen samanlaisena. Niin kirkkokansan olisi helpompaa liittyä mukaan, eikä messun toimittamisesta tulisi "kuka keksii eniten jänniä lisukkeita?" -tyyppinen yhden miehen tai naisen show.
Halusimme tai emme, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseninä olemme reformaation perinnettä jatkavia kristittyjä. Jotta pysyisimme uskollisina juurillemme, meidän tulisi myös ottaa huomioon se konteksti, jossa elämme. On erilaista kuunnella enkeliäänisten pikkupoikien laulamaa gloriaa, järjestää suuria kulkueita ja laulaa rukouksia seurakuntayhteisössä, jossa niin on tehty vuosisatoja, ja sellaisissa tiloissa, joiden puitteet on suunniteltu liturgista näyttävyyttä varten. Näiden käytäntöjen äkillinen tuputtaminen suomalaisille kirkossakävijöille alkaa kuitenkin helposti vaikuttaa päälleliimatulta; se, mikä Durhamin katedraalissa tuntuu luontevalta vanhan perinteen jatkamiselta, voi Pakilan Hyvän paimenen kirkossa näyttää varsin väkinäiseltä.
Olen välillä ollut aistivinani korkeakirkollisissa piireissä ylimielistä nyreyttä, kun ihmiset eivät olekaan välittömästi lähteneet mukaan "hienoihin vanhoihin käytäntöihin". Lisäksi moni on haikaillut ulkomailla kohtaamaansa jumalanpalveluskulttuuria ja itkenyt karvaita kyyneleitä, kun Suomessa "ei ymmärretä hyvän päälle".
Emme kuitenkaan voi kieltää, että eräät sinänsä kauniit traditiot ovat historian saatossa katkenneet. Voimme yrittää istuttaa niitä uudelleen, mutta samalla on kysyttävä, miksi ne aikanaan katkesivat ja missä muodossa ne voidaan nyt omaksua. Valveutuneimmatkaan liturgikot eivät voi ohittaa sitä tosiasiaa, että suomalainen koruttomuus, osallistumisujous ja vahva egalitarianistinen yhteiskuntaeetos istuvat tiukassa. Jos uudet sukupolvet halutaan sosiaalistaa osallistuvampiin, näyttävämpiin ja monimutkaisempiin kirkonmenoihin, on syytä nöyränä tunnustaa, että muutos on hidas, sen on tapahduttava seurakunnan ehdoilla ja - Herra paratkoon! - kaikki eivät lähde siihen mukaan.
Minusta on ennen kaikkea löydettävä tapoja, joilla liturgisia elementtejä voidaan luontevasti soveltaa suomalaiseen luterilaiseen kulttuuriin ilman painetta siitä, että kaiken on toteuduttava juuri samanlaisena kaikkialla. Ortodoksit voivat olla tästä eri mieltä, mutta luterilaisesti värittynyt mielipiteeni kuuluu, että jumalanpalvelustavat ovat ennen kaikkea tietyn yhteisön ylösrakennukseksi annettuja inhimillisiä käytäntöjä, jotka toivottavasti johtavat seurakuntaa kohti jumalallista todellisuutta. Olisikin terveellistä pohtia, tarvitseeko Jumala jumalanpalvelustamme minkään tietyn muotoisena.
Sillä eikö ulkoinen muoto kaikessa rikkaudessaan ja moninaisuudessaan ole pikemminkin Jumalan lahja meille kuin meidän lahjamme Jumalalle?
Eikö se ennen kaikkea ole astinlauta, joka on annettu avuksi aineellisessa maailmassa eläville - jotakin tuttua, jonka avulla voimme kurottaa kohti tuntematonta?
Vaikka pyhä jo määritelmällisesti merkitsee erilleen asettamista ja arjesta erottamista, juhlavassakin liturgiassa pitäisi olla jotakin omasta kokemusmaailmastamme nousevaa - sellaista, jota aistimme ja mielemme ovat tietyssä ajassa, paikassa ja yhteisössä tottuneet tulkitsemaan. Ei toki pelkästään sitä, mutta myös sitä. Muuten emme osaa ottaa edes ensimmäistä askelta kohti jumalallisia salaisuuksia.
Tällä kaikella en ollenkaan tarkoita, etteikö vuosisataisen tradition koettelema korkeakirkollinen liturginen muoto olisi paikallaan myös suomalaisten luterilaisten jumalanpalveluksessa. Varmasti olisi. Mutta luterilainen minussa vieroksuu ajatusta, että muotomenot pitäisi sellaisenaan poimia jostakin toisesta kontekstista ja istuttaa yhtäkkiä yhteisöön, joka ei ole niihin tottunut ja joka on kulkenut toisenlaisen tien.
Ja vielä enemmän minua ahdistaa, kun liturginen hienosäätö muuttuu normatiiviseksi "paremmaksi" kristillisyydeksi. Koko "ortopraksiksen" käsite olisi syytä ottaa uudelleenarvioinnin kohteeksi.
En silti missään nimessä kannata anything goes -henkistä jumalanpalvelusanarkiaa - pikemminkin päinvastoin. Minusta jumalanpalvelustavan pitäisi palvella ja kannatella yhteisöä. "Anything goes" toteutuu kaikkine lieveilmiöineen siellä, missä yhteinen jumalanpalveluskulttuuri puuttuu ja pappi saa toimittaa menoja mielensä mukaan - korkea- tai matalakirkollisesti.
That's my two cents. Any thoughts?
Ja sitten vuodatukseen... Kuten johdannosta kävi ilmi, olin tänään messussa, jota varmasti voisi luonnehtia sekä anglo-katoliseksi että korkeakirkolliseksi: Kuoro lauloi liturgiaa latinaksi. Evankeliumikulkue vei Sanan seurakunnan keskelle. Pappi kohotti ehtoollisaineita näyttävästi myös ehtoollisrukouksen päätösylistyksessä (terveisiä Kannelmäkeen ;)). Neitsyt Maria ja pyhät mainittiin ainakin kaksi kertaa. Polvillaan oltiin ihan yhtä paljon kuin katolisessa messussa. Seurakunta selvitti tiensä jopa läpi lauletun nikealaisen, joka lienee monen korkeakirkollisen tuttavani salainen haave ja aika vahva indikaattori siitä, millaisessa rekisterissä nyt liikutaan.
Oudointa kuitenkin oli se, että koko seurakunta osallistui, messu lipui eteenpäin eleettömästi omalla painollaan ja minä tunsin oloni kotoisaksi.
Ei liene mikään salaisuus, että suhteeni liturgiaan on hyvin kaksijakoinen. Sisimmässäni rakastan runsasta symboliikkaa ja vanhaa traditiota, joka kantaa myös niinä hetkinä, kun en itse osaa, muista tai jaksa rukoilla. Rakastan ainetta hengen palveluksessa. Rakastan papin ja seurakunnan vuorovaikutusta, kaavan tuomaa turvallisuutta ja sitä, että kirkkoon meneminen on hämmentävän samanlaista Suomessa, Kanadassa, Italiassa ja Englannissa. Täällä Durhamissa ilmoitan ihmisille avoimesti etsiväni kirkkoa, joka olisi "high church Anglican". Suomessa moni on kuitenkin kuullut, kun nousen barrikadeille "korkeakirkollliseksi kikkailuksi" ristimääni liikehdintää vastaan.
Tänään jouduin taas miettimään, miksi anglikaanien korkeakirkollinen messu puhuttelee ja koskettaa minua melkein enemmän kuin mikään muu jumalanpalvelusmuoto, kun taas luterilaisessa ympäristössä otsasuoni alkaa pullistella heti, kun keskusteluun ilmaantuu tiettyjä termejä ja teemoja.
Tulin seuraavaan tulokseen...
Minun on vaikeaa liittyä varauksetta suomalaiseen korkeakirkolliseen keskusteluun ja seurakuntaelämään, koska mielestäni sitä vaivaa liian usein tietynlainen ärsyttävä itsekorosteisuus: liturgian toteutuminen riippuu toimittajan mieltymyksistä ja muodostuu helposti eräänlaiseksi egon jatkeeksi. Koska kirkkokäsikirjamme jättää paljon harkinnan varaan, syntyy absurdi kilpailu siitä, kuka elevoi korkeimmalle, kantilloi eniten ja jaksaa kyyhöttää pisimpään genufleksiossa. Askel Evagrioksen ja muiden erämaaisien hyvin tuntemaan hurskaaseen ylpeyteen on pelottavan lyhyt; monastisessa opetuksessa tuo synti onkin nimenomaan hengenelämän "ammattilaisten" vitsaus. Kirkossakävijää puolestaan hämää, kun liturgia vaihtelee toimittajan mukaan: toisinaan istutaan, toisinaan seistään, toisinaan lauletaan, toisinaan lausutaan. Minusta olisi toivottavaa, että ainakin yhden seurakunnan sisällä liturgia toteutuisi sunnuntaista toiseen samanlaisena. Niin kirkkokansan olisi helpompaa liittyä mukaan, eikä messun toimittamisesta tulisi "kuka keksii eniten jänniä lisukkeita?" -tyyppinen yhden miehen tai naisen show.
Halusimme tai emme, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseninä olemme reformaation perinnettä jatkavia kristittyjä. Jotta pysyisimme uskollisina juurillemme, meidän tulisi myös ottaa huomioon se konteksti, jossa elämme. On erilaista kuunnella enkeliäänisten pikkupoikien laulamaa gloriaa, järjestää suuria kulkueita ja laulaa rukouksia seurakuntayhteisössä, jossa niin on tehty vuosisatoja, ja sellaisissa tiloissa, joiden puitteet on suunniteltu liturgista näyttävyyttä varten. Näiden käytäntöjen äkillinen tuputtaminen suomalaisille kirkossakävijöille alkaa kuitenkin helposti vaikuttaa päälleliimatulta; se, mikä Durhamin katedraalissa tuntuu luontevalta vanhan perinteen jatkamiselta, voi Pakilan Hyvän paimenen kirkossa näyttää varsin väkinäiseltä.
Olen välillä ollut aistivinani korkeakirkollisissa piireissä ylimielistä nyreyttä, kun ihmiset eivät olekaan välittömästi lähteneet mukaan "hienoihin vanhoihin käytäntöihin". Lisäksi moni on haikaillut ulkomailla kohtaamaansa jumalanpalveluskulttuuria ja itkenyt karvaita kyyneleitä, kun Suomessa "ei ymmärretä hyvän päälle".
Emme kuitenkaan voi kieltää, että eräät sinänsä kauniit traditiot ovat historian saatossa katkenneet. Voimme yrittää istuttaa niitä uudelleen, mutta samalla on kysyttävä, miksi ne aikanaan katkesivat ja missä muodossa ne voidaan nyt omaksua. Valveutuneimmatkaan liturgikot eivät voi ohittaa sitä tosiasiaa, että suomalainen koruttomuus, osallistumisujous ja vahva egalitarianistinen yhteiskuntaeetos istuvat tiukassa. Jos uudet sukupolvet halutaan sosiaalistaa osallistuvampiin, näyttävämpiin ja monimutkaisempiin kirkonmenoihin, on syytä nöyränä tunnustaa, että muutos on hidas, sen on tapahduttava seurakunnan ehdoilla ja - Herra paratkoon! - kaikki eivät lähde siihen mukaan.
Minusta on ennen kaikkea löydettävä tapoja, joilla liturgisia elementtejä voidaan luontevasti soveltaa suomalaiseen luterilaiseen kulttuuriin ilman painetta siitä, että kaiken on toteuduttava juuri samanlaisena kaikkialla. Ortodoksit voivat olla tästä eri mieltä, mutta luterilaisesti värittynyt mielipiteeni kuuluu, että jumalanpalvelustavat ovat ennen kaikkea tietyn yhteisön ylösrakennukseksi annettuja inhimillisiä käytäntöjä, jotka toivottavasti johtavat seurakuntaa kohti jumalallista todellisuutta. Olisikin terveellistä pohtia, tarvitseeko Jumala jumalanpalvelustamme minkään tietyn muotoisena.
Sillä eikö ulkoinen muoto kaikessa rikkaudessaan ja moninaisuudessaan ole pikemminkin Jumalan lahja meille kuin meidän lahjamme Jumalalle?
Eikö se ennen kaikkea ole astinlauta, joka on annettu avuksi aineellisessa maailmassa eläville - jotakin tuttua, jonka avulla voimme kurottaa kohti tuntematonta?
Vaikka pyhä jo määritelmällisesti merkitsee erilleen asettamista ja arjesta erottamista, juhlavassakin liturgiassa pitäisi olla jotakin omasta kokemusmaailmastamme nousevaa - sellaista, jota aistimme ja mielemme ovat tietyssä ajassa, paikassa ja yhteisössä tottuneet tulkitsemaan. Ei toki pelkästään sitä, mutta myös sitä. Muuten emme osaa ottaa edes ensimmäistä askelta kohti jumalallisia salaisuuksia.
Tällä kaikella en ollenkaan tarkoita, etteikö vuosisataisen tradition koettelema korkeakirkollinen liturginen muoto olisi paikallaan myös suomalaisten luterilaisten jumalanpalveluksessa. Varmasti olisi. Mutta luterilainen minussa vieroksuu ajatusta, että muotomenot pitäisi sellaisenaan poimia jostakin toisesta kontekstista ja istuttaa yhtäkkiä yhteisöön, joka ei ole niihin tottunut ja joka on kulkenut toisenlaisen tien.
Ja vielä enemmän minua ahdistaa, kun liturginen hienosäätö muuttuu normatiiviseksi "paremmaksi" kristillisyydeksi. Koko "ortopraksiksen" käsite olisi syytä ottaa uudelleenarvioinnin kohteeksi.
En silti missään nimessä kannata anything goes -henkistä jumalanpalvelusanarkiaa - pikemminkin päinvastoin. Minusta jumalanpalvelustavan pitäisi palvella ja kannatella yhteisöä. "Anything goes" toteutuu kaikkine lieveilmiöineen siellä, missä yhteinen jumalanpalveluskulttuuri puuttuu ja pappi saa toimittaa menoja mielensä mukaan - korkea- tai matalakirkollisesti.
That's my two cents. Any thoughts?
perjantai 7. lokakuuta 2011
Gurujen jalkojen juuressa (Starbucksissa)
Akateeminen elämäni Durhamissa on nyt virallisesti alkanut. Tänään tapasin ohjaajani ensimmäistä kertaa varsinaisessa ohjauspalaverissa. Se karkoitti viimeisetkin pelkoni siitä, että opiskelijoiden ja professoreiden välit ovat brittikulttuurissa jäykän muodolliset.
Saavuin suunnilleen yhdeksitoista Abbey Houseen, joka on teologian laitoksen pikkuruinen vihreäovinen päärakennus aivan katedraalin vieressä. Norkoilin hetken professori A:n ovella, kunnes edellinen vieralija poistui ja proffa viittoi minua tulemaan sisään. Vanhanaikaisessa ja kauniissa huoneessa oli arvokkaita nojatuoleja, takka(!), hyllymetreittäin kirjoja ja lukupulpetti, jonka päällä lepäsi avoimena jättiläismäinen kreikan sanakirja. Toisaalta siellä oli myös kasoittain papereita ja jopa epämääräinen dvd-pino, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä oppiaineemme kanssa. Aina yhtä hymyä oleva dosentti B kurkkasi ovesta ja sanoi menevänsä hoitamaan jonkin asian ja tulevansa heti takaisin. Professori A mutisi itsekseen "Tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee..." ja kokosi satunnaisia tavaroita pinoon työpöydälleen.
"Olen todella epäjärjestelmällinen kaikessa muussa paitsi patristiikassa", hän totesi pahoitellen.
"Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aika epäjärjestelmällinen", nyökyttelin, vaikken tiennytkään, oliko minun edes sopivaa rinnastaa itseäni professoriin. Ehkä minun olisi pitänyt katsoa ilmiselvää hajamielisen tiedemiehen huonetta ja huudahtaa: "Täällähän on oikein siistiä!"
Sitten professori laittoi takin päälle. Ihmettelin, aikoiko hän ehkä pistäytyä tupakalla ennen palaveria.
"Mennään!" hän kehotti.
"Minne olemme menossa?" kysyin.
"Starbucksiin", kuului vastaus.
Olin kuullut jo aiemmin huhun, että kyseinen kahvilakulttuuri-imperialistinen ketju on Amerikassa vuosia asuneen professori A:n henkireikä. En kuitenkaan osannut aavistaa, että hän kuvailisi sitä "luvatuksi maaksi", jonka vihreä kyltti loistaa Framwelgate Bridgen päädyssä "toivon majakkana". Mutta sitä ennen oma exoduksemme kulki ulos Abbey Housesta, ja näimme, kuinka turnajaisasuun pukeutunut ratsastaja harjoitteli Palace Greenin nurmikentällä. Sen toisella puolella pujahdimme vanhojen rakennusten lomitse pienelle kävelykujalle, joka kulkee huomaamattomasti katedraalin takana. Dosentti B sanoi ihmetelleensä monta kertaa, miten ihmiset kävelivät rakennuksia päin ja yhtäkkiä vain katosivat näkyvistä, kunnes hän oli itsekin löytänyt tuon salakäytävän. Lienee turhaa edes mainita, että mielessäni oli jälleen vain yksi ajatus: "Ihan kuin Harry Potterissa!"
Päästyämme "toivon majakkaan" professori A lupasi tarjota kahvit. (Dosentti B kertoi, kuinka ei ikinä onnistunut tarjoamaan lounasta omalle ohjaajalleen Cambridgessa. "Sitten kun palautat väitöskirjan" oli muuttunut muotoon "sitten kun väittelet", jota puolestaan oli seurannut "sitten kun olet saanut ensimmäisen työpaikkasi". Vasta vuosia myöhemmin ohjaaja oli tullut kokoukseen Durhamiin, ja dosentti B oli vihdoin saanut hyvittää edes osan menneistä veloistaan.) Pohjois-Amerikassa Starbucksin tavoille oppineena yritin tilata sesonkiin kuuluvan Pumpkin Spice Latten, joka ei valitettavasti ollut rantautunut tänne vanhaan maailmaan. Asiantunteva yritykseni kuitenkin nosti osakkeitani professori A:n silmissä; hänen kalifornialainen vaimonsa kaipaa kuulemma samaa juomaa. Dosentti taas ei ollut jalallaan astunut Starbucksiin ennen tätä visiittiä, ja hänen amatöörimäinen vihreä teensä sai osakseen hyväntahtoista pilkkaa. Kun professori intoili siitä, että Starbucksin toimipisteet ovat keskenään identtisiä kaikkialla maailmassa, oli dosentin vuoro pyöritellä silmiään. Ortodoksikollegan vastentahtoisuus kuitenkin tukahdutettiin heti alkuunsa argumentilla: "Itsekin haluatte, että liturgia on aina samanlainen kaikkialla! Täsmälleen sama juttu!" Mitä tuohon enää voi sanoa...
Höyryävä Tall Vanilla Latte edessäni kerroin guruille enemmän siitä, miksi olen kiinnostunut tutkimusaiheestani. Molemmat vaikuttivat innostuneilta, ja professori A rauhoitteli, ettei minun tarvitse olla ollenkaan huolissani, jos ensimmäinen vuosi menee aihetta rajatessa. Dosentti B taas sanoi, että tutkimussuunnitelmani oli ennen kaikkea pääsylippu Durhamiin; se voi lopulta muuttua ihan toisenlaiseksi. Kumpikin painotti lähdetyöskentelyn ja käsiteanalyysin merkitystä. Kun totesin, että käsiteanalyysin kyllä osaan, koska metodologinen taustani on systemaattisessa teologiassa, professori A teki ristinmerkin ja parahti, että onneksi uusi elämä on tarjolla meistä jokaiselle :D Juttelimme myös pitkään kokemus vs. kirjallinen konstruktio -kysymyksestä, joka on ikuisuusaihe kaikessa mystiikantutkimukseen ja sen rajoihin liittyvässä keskustelussa. Epäilen, että joudun vielä debatoimaan aiheesta moneen kertaan etenkin dosentti B:n kanssa, sillä itäiseen tapaan hän suhtautuu kokemuksen rekonstruoimiseen ja "pyhän tavoittamiseen" varsin optimistisesti, kun taas itse pitäytyisin mieluiten tekstianalyysin suojissa.
Jossain välissä professori A katseli haaveillen kahvilan kirjahyllyjä ja suunnitteli siirtävänsä koko toimistonsa Starbucksiin. "Joku voisi varastaa kirjasi", huomautti dosentti B. "En usko, että kovin moni tällaiseen paikkaan tuleva on kiinnostunut Patrologia Graecastani", vastasi professori A. Totta sekin. Valitettavasti.
Vilkkaan keskustelun ja kollegojen keskinäisen kuittailun lomassa onnistuin saamaan hyvät koordinaatit ensimmäisen viikon työrupeamalle. Vähälle käsittelylle jäi ainoastaan epäilyttävästi HOPS:ia muistuttava Training Needs Analysis, josta kumpikaan ei edes tiennyt ja jonka tarkempi selittäminen herätti lähinnä "Oh Lord!" -tyyppisiä kommentteja. Tunnistin heti sielujen sukulaisuuden näiden herrojen ja erään hyvinkin tutun dogmatiikan yliopistonlehtorin välillä ;)
Sitten professori A:n piti lähteä ostamaan jotain vauvalleen, ja sovimme, että palaamme asiaan ensi viikolla patristiikan seminaarissa. Kävelin dosentti B:n kanssa St Johnsille asti, sillä hän halusi tulla käymään collegen kirjastossa. Matkalla kokemuskeskustelu jatkui Rudolf Otton numen-käsitteestä, jonka patristisista kytköksistä dosentti aikoo puhua tulevassa seminaarissamme. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa keskusteluksi. Dosentti puhui; minä kuuntelin sujuvasti.
En osaa sanoa, oliko pääni mennyt jotenkin sekaisin Vanilla Lattesta, mutta tajusin myöhemmin, että olin itsekin jossain vaiheessa tempautunut mukaan gurujen keskinäiseen vitsailuun ja kuittaillut etenkin professori A:lle, joka vielä viikko sitten oli kunnianarvoisa ja hieman pelottava nimi kirjojen selkämyksissä ja journaleiden toimituskunnissa. Moinen tuttavallisuus hämmästytti ja nolotti hieman, sillä minulla ei totisesti ole tapana heittää läppää melkein tuntemattomille yliopistoihmisille - etenkään sellaisille, jotka ovat alani tunnustettuja auktoriteetteja. Ehkä valloilleen pääsi se sama sivupersoona, joka viime maanantain drink receptionilla höpötteli sujuvasti kaikenlaisten uusien naamojen kanssa ja jopa esitteli ihmisiä toisilleen. Sivupersoona, joka on ilmestynyt jostain vain siksi, että täällä kaikki muutkin pursuavat intoa ja myönteistä uteliaisuutta.
What can I say; it must be the Durham difference ;)
Saavuin suunnilleen yhdeksitoista Abbey Houseen, joka on teologian laitoksen pikkuruinen vihreäovinen päärakennus aivan katedraalin vieressä. Norkoilin hetken professori A:n ovella, kunnes edellinen vieralija poistui ja proffa viittoi minua tulemaan sisään. Vanhanaikaisessa ja kauniissa huoneessa oli arvokkaita nojatuoleja, takka(!), hyllymetreittäin kirjoja ja lukupulpetti, jonka päällä lepäsi avoimena jättiläismäinen kreikan sanakirja. Toisaalta siellä oli myös kasoittain papereita ja jopa epämääräinen dvd-pino, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä oppiaineemme kanssa. Aina yhtä hymyä oleva dosentti B kurkkasi ovesta ja sanoi menevänsä hoitamaan jonkin asian ja tulevansa heti takaisin. Professori A mutisi itsekseen "Tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee..." ja kokosi satunnaisia tavaroita pinoon työpöydälleen.
"Olen todella epäjärjestelmällinen kaikessa muussa paitsi patristiikassa", hän totesi pahoitellen.
"Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aika epäjärjestelmällinen", nyökyttelin, vaikken tiennytkään, oliko minun edes sopivaa rinnastaa itseäni professoriin. Ehkä minun olisi pitänyt katsoa ilmiselvää hajamielisen tiedemiehen huonetta ja huudahtaa: "Täällähän on oikein siistiä!"
Sitten professori laittoi takin päälle. Ihmettelin, aikoiko hän ehkä pistäytyä tupakalla ennen palaveria.
"Mennään!" hän kehotti.
"Minne olemme menossa?" kysyin.
"Starbucksiin", kuului vastaus.
Olin kuullut jo aiemmin huhun, että kyseinen kahvilakulttuuri-imperialistinen ketju on Amerikassa vuosia asuneen professori A:n henkireikä. En kuitenkaan osannut aavistaa, että hän kuvailisi sitä "luvatuksi maaksi", jonka vihreä kyltti loistaa Framwelgate Bridgen päädyssä "toivon majakkana". Mutta sitä ennen oma exoduksemme kulki ulos Abbey Housesta, ja näimme, kuinka turnajaisasuun pukeutunut ratsastaja harjoitteli Palace Greenin nurmikentällä. Sen toisella puolella pujahdimme vanhojen rakennusten lomitse pienelle kävelykujalle, joka kulkee huomaamattomasti katedraalin takana. Dosentti B sanoi ihmetelleensä monta kertaa, miten ihmiset kävelivät rakennuksia päin ja yhtäkkiä vain katosivat näkyvistä, kunnes hän oli itsekin löytänyt tuon salakäytävän. Lienee turhaa edes mainita, että mielessäni oli jälleen vain yksi ajatus: "Ihan kuin Harry Potterissa!"
Päästyämme "toivon majakkaan" professori A lupasi tarjota kahvit. (Dosentti B kertoi, kuinka ei ikinä onnistunut tarjoamaan lounasta omalle ohjaajalleen Cambridgessa. "Sitten kun palautat väitöskirjan" oli muuttunut muotoon "sitten kun väittelet", jota puolestaan oli seurannut "sitten kun olet saanut ensimmäisen työpaikkasi". Vasta vuosia myöhemmin ohjaaja oli tullut kokoukseen Durhamiin, ja dosentti B oli vihdoin saanut hyvittää edes osan menneistä veloistaan.) Pohjois-Amerikassa Starbucksin tavoille oppineena yritin tilata sesonkiin kuuluvan Pumpkin Spice Latten, joka ei valitettavasti ollut rantautunut tänne vanhaan maailmaan. Asiantunteva yritykseni kuitenkin nosti osakkeitani professori A:n silmissä; hänen kalifornialainen vaimonsa kaipaa kuulemma samaa juomaa. Dosentti taas ei ollut jalallaan astunut Starbucksiin ennen tätä visiittiä, ja hänen amatöörimäinen vihreä teensä sai osakseen hyväntahtoista pilkkaa. Kun professori intoili siitä, että Starbucksin toimipisteet ovat keskenään identtisiä kaikkialla maailmassa, oli dosentin vuoro pyöritellä silmiään. Ortodoksikollegan vastentahtoisuus kuitenkin tukahdutettiin heti alkuunsa argumentilla: "Itsekin haluatte, että liturgia on aina samanlainen kaikkialla! Täsmälleen sama juttu!" Mitä tuohon enää voi sanoa...
Höyryävä Tall Vanilla Latte edessäni kerroin guruille enemmän siitä, miksi olen kiinnostunut tutkimusaiheestani. Molemmat vaikuttivat innostuneilta, ja professori A rauhoitteli, ettei minun tarvitse olla ollenkaan huolissani, jos ensimmäinen vuosi menee aihetta rajatessa. Dosentti B taas sanoi, että tutkimussuunnitelmani oli ennen kaikkea pääsylippu Durhamiin; se voi lopulta muuttua ihan toisenlaiseksi. Kumpikin painotti lähdetyöskentelyn ja käsiteanalyysin merkitystä. Kun totesin, että käsiteanalyysin kyllä osaan, koska metodologinen taustani on systemaattisessa teologiassa, professori A teki ristinmerkin ja parahti, että onneksi uusi elämä on tarjolla meistä jokaiselle :D Juttelimme myös pitkään kokemus vs. kirjallinen konstruktio -kysymyksestä, joka on ikuisuusaihe kaikessa mystiikantutkimukseen ja sen rajoihin liittyvässä keskustelussa. Epäilen, että joudun vielä debatoimaan aiheesta moneen kertaan etenkin dosentti B:n kanssa, sillä itäiseen tapaan hän suhtautuu kokemuksen rekonstruoimiseen ja "pyhän tavoittamiseen" varsin optimistisesti, kun taas itse pitäytyisin mieluiten tekstianalyysin suojissa.
Jossain välissä professori A katseli haaveillen kahvilan kirjahyllyjä ja suunnitteli siirtävänsä koko toimistonsa Starbucksiin. "Joku voisi varastaa kirjasi", huomautti dosentti B. "En usko, että kovin moni tällaiseen paikkaan tuleva on kiinnostunut Patrologia Graecastani", vastasi professori A. Totta sekin. Valitettavasti.
Vilkkaan keskustelun ja kollegojen keskinäisen kuittailun lomassa onnistuin saamaan hyvät koordinaatit ensimmäisen viikon työrupeamalle. Vähälle käsittelylle jäi ainoastaan epäilyttävästi HOPS:ia muistuttava Training Needs Analysis, josta kumpikaan ei edes tiennyt ja jonka tarkempi selittäminen herätti lähinnä "Oh Lord!" -tyyppisiä kommentteja. Tunnistin heti sielujen sukulaisuuden näiden herrojen ja erään hyvinkin tutun dogmatiikan yliopistonlehtorin välillä ;)
Sitten professori A:n piti lähteä ostamaan jotain vauvalleen, ja sovimme, että palaamme asiaan ensi viikolla patristiikan seminaarissa. Kävelin dosentti B:n kanssa St Johnsille asti, sillä hän halusi tulla käymään collegen kirjastossa. Matkalla kokemuskeskustelu jatkui Rudolf Otton numen-käsitteestä, jonka patristisista kytköksistä dosentti aikoo puhua tulevassa seminaarissamme. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa keskusteluksi. Dosentti puhui; minä kuuntelin sujuvasti.
En osaa sanoa, oliko pääni mennyt jotenkin sekaisin Vanilla Lattesta, mutta tajusin myöhemmin, että olin itsekin jossain vaiheessa tempautunut mukaan gurujen keskinäiseen vitsailuun ja kuittaillut etenkin professori A:lle, joka vielä viikko sitten oli kunnianarvoisa ja hieman pelottava nimi kirjojen selkämyksissä ja journaleiden toimituskunnissa. Moinen tuttavallisuus hämmästytti ja nolotti hieman, sillä minulla ei totisesti ole tapana heittää läppää melkein tuntemattomille yliopistoihmisille - etenkään sellaisille, jotka ovat alani tunnustettuja auktoriteetteja. Ehkä valloilleen pääsi se sama sivupersoona, joka viime maanantain drink receptionilla höpötteli sujuvasti kaikenlaisten uusien naamojen kanssa ja jopa esitteli ihmisiä toisilleen. Sivupersoona, joka on ilmestynyt jostain vain siksi, että täällä kaikki muutkin pursuavat intoa ja myönteistä uteliaisuutta.
What can I say; it must be the Durham difference ;)
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Pomp and Circumstance
 |
| 15 South Bailey ryhmäkuvassa: Ant, Helen ja minä. |
Tänään vetäisimme taas ykköset päälle ja tarvoimme läpi hirmuisen puhurin katedraalille matrikulaatioon. Koko katedraalia ympäröivä Palace Green täyttyi hulmuavista viitoista ja tuulenpesää muistuttavista hiuskuontaloista, kun odottelimme lupaa kävellä parijonossa kirkkoon. Jos tunnelma perjantain "formalillakin" oli varsin harrypottermainen, sisäänmarssi oli jo suorastaan surrealistinen. Sadat keskiaikaisten holvikaarten alle kokoontuneet viittasankarit veivät väistämättä ajatukset velhokoulun käytäville (toisaalta alkaa olla yhä ilmeisempää, millaisista tilanteista J. K. Rowling on vaikutteita ammentanut). Varsinainen patsastelu alkoi, kun joku ilmoitti "Please rise for the academic procession" ja keskikäytävää pitkin lipui kulkue, joka näytti saapuneen joltain aivan toiselta vuosisadalta: ohitseni vilahti renessanssimaalauksista varastettuja samettilakkeja, valtikoita, kultakäätyjä, mortarboardeja, erivärisiä kaapuja, turkisreunaisia huppuja, silkkipäärmeitä ja muita ihmeellisiä asusteita.
Matrikulaatiotilaisuuden aluksi puhui Durhamin katedraalin dekaani Michael Sadgrove, vaikka tilaisuus ei varsinaisesti ollutkaan hengellinen. Jotain kiinnostavaa on siinä, kuinka luontevasti kirkollinen ja akateeminen elämä nivoutuvat täällä yhteen, kun yliopistolla ei ole paineita olla täysin sitoutumaton valtiollinen instituutio. Dekaanin puheen jälkeen collegejen edustajat kävivät vuorotellen kirjoittamassa nimensä matrikulaatiokirjaan kaikkien tänä vuonna aloittavien postgradien puolesta. Sitten saimme antaa toisillemme "hand of friendshipin" eli kätellä lähellä istuneita opiskelukavereita ja toivottaa heidät tervetulleeksi. Seremonian lopuksi puhui kansleri, jonka romppeet jättivät aika monet neuvostoliittolaiset kenraalitkin kakkoseksi. Kuulin myöhemmin, että kanslerilla on tapana käyttää aina samoja iskusanoja (erityisen sarkastisella äänenpainolla hoettiin sanaparia "Durham difference") ja antaa ymmärtää, että Oxford, Englannin vanhin yliopisto, on itse asiassa durhamilaisten munkkien perustama. Väite on tietenkin ärsyttävä provokaatio, mutta tutkin asiaa vähän, eikä se ainakaan Wikipedian perusteella liene ihan huuhaata. (Durhamilaisista munkeista, erityisesti katedraalissa lepäävästä pyhästä Bedasta, bloggaan varmaan vielä joskus ihan erikseen. Uskomatonta, että tässä kaupungissa on tehty teologiaa jo niinä aikoina, joita oma myöhäisantiikin pölyjä pudisteleva väitöskirjani käsittelee!)
Niin meistä tuli viralllisesti Durhamin yliopiston opiskelijoita.
Juhlamenojen jälkeen otimme muutamia pönötyskuvia collegella. Minulla on myös pieni tunnelmavideo siitä, kun kävelemme Durhamin kaduilla kohti katedraalia, mutta sekin joutuu nyt odottamaan kamerapiuhan ilmaantumista. Iltapäivällä vaihdoin taas farkkuihin ja olen istunut jo kahteen otteeseen tien toisella puolella isommassa postgrad-talossa juhlistamassa kemiaa opiskelevan Janetin syntymäpäivää. Pakko muuten hieman aiheeseen liittyen mainita, että olen alkanut tuntea itseni raihnaiseksi senioriksi! Suurin osa collegella asuvista postgradeista on maisteriopiskelijoita, ja muutaman tohtoriopiskelijankin Facebook-profiilissa komeilee sellaisia syntymävuosia kuin 1989 ja 1990 :O Tuttavani Anna (itse tohtoriopiskelija vuosimallia -89) tosin huudahti hämmästyneenä, ettei kuvitellut minua ollenkaan niin vanhaksi, minkä jälkeen mietin, oliko syytä a) huolestua, koska 27 on siis oikeasti vanha, b) päättää, että olen jo siinä iässä, jossa nuoremmaksi luuleminen on pelkkää plussaa, vai c) kauhistua, annanko itsestäni jotenkin infantiilin vaikutelman... Toisaalta uusien sosiaalisten kuvioiden keskellä on ollut vapauttavaa huomata olevansa 27 eikä esimerkiksi 17 - tai edes 22. Olen joskus miettinyt, että kaltaisilleni hikipingoille voitaisiin perustaa samanlainen "It gets better" -kampanja kuin seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluville nuorille pari vuotta sitten. It does get better. Much better. I promise.
Vaikka tästäkin blogipostauksesta käy hyvin ilmi, että kaikenlainen "pomp and circumstance" kuuluu brittien akateemiseen kulttuuriin, on ollut ilahduttavaa huomata, että perinteisen ja sadunomaisen ulkokuoren, historiallisten puitteiden sekä kirjojen selkämyksistä tuttujen nimien taakse kätkeytyy varsin tavallisia ihmisiä: Viittojen kanssa huseeraaminen naurattaa myös brittiopiskelijoita. Eräs tämän hetken merkittävimmistä teologianhistorioitsijoista (professori A., tietenkin!) kirjoittelee opiskelijoilleen Facebookissa ja intoilee kaupunkiin saapuneesta Starbucksista. Akateemiseen sotisopaan sonnustautunut seremoniamestari on se sama ukko, joka äsken viiletti ohi villapaidassa. Ikivanhojen talojen sisällä opiskelijat elävät ihan samanlaista elämää kuin ikätoverinsa HOAS:in asunnoissa, ja kuvittelisin, ettei meno ole sen kummallisempaa edes Durhamin linnassa sijaitsevassa University Collegessa. Tummalla puulla paneloidussa ruokasalissa syödään kasviscurrya ja ranskalaisia (ruoka on muuten merkittävän hyvää ja sitä on paljon; lähin vertailukohta lienee päättymätön rippukoululeiri, mikä voi vielä käydä kohtalokkaaksi). Vanhat arvokkaat puitteet taipuvat yllättävän hyvin nykyelämän näyttämöksi.
Huomenna tulee täyteen ensimmäinen viikko. So far so good.
tiistai 4. lokakuuta 2011
Kouluun lähbössä
Muistatteko tämän tytön?
Tänä aamuna - tasan KAKSIKYMMENTÄ vuotta myöhemmin - olen samoissa tunnelmissa. En tiedä, mitä vanhempani tuikkasivat aamupuurooni tuona elokuun päivänä vuonna 1991, kun en meinaa millään päästä pois koulutieltä. Lienee kuitenkin sopivaa juhlia pyöreitä vuosia väitöskirjaprojektin käynnistämisellä.
Reppu on vaihtunut olkalaukkuun ja shortsikelikin alkaa vähitellen väistyä. Aikuisten koulussa on myös se hyvä puoli, että koulun alkua edeltävänä päivänä saattaa olla vaikkapa "drink reception", jossa saa tutustua opettajiin ja uusiin kavereihin viinilasi kädessä. Niin kuin minä eilen. Nyt jännittää aika paljon vähemmän. Opettajatkin olivat tosi kivoja. Heistä lisää ensi kerralla!
Tänä aamuna - tasan KAKSIKYMMENTÄ vuotta myöhemmin - olen samoissa tunnelmissa. En tiedä, mitä vanhempani tuikkasivat aamupuurooni tuona elokuun päivänä vuonna 1991, kun en meinaa millään päästä pois koulutieltä. Lienee kuitenkin sopivaa juhlia pyöreitä vuosia väitöskirjaprojektin käynnistämisellä.
Reppu on vaihtunut olkalaukkuun ja shortsikelikin alkaa vähitellen väistyä. Aikuisten koulussa on myös se hyvä puoli, että koulun alkua edeltävänä päivänä saattaa olla vaikkapa "drink reception", jossa saa tutustua opettajiin ja uusiin kavereihin viinilasi kädessä. Niin kuin minä eilen. Nyt jännittää aika paljon vähemmän. Opettajatkin olivat tosi kivoja. Heistä lisää ensi kerralla!
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Terveisiä Tylypahkasta
Vaikka on aika säälittävää blogata kaksi kertaa saman päivän aikana, sain juuri kämppikseltäni todistusaineistoa, jota en voi olla julkaisematta...
Tässä se tulee: legendaksi jo ennen aikojaan muodostunut kaapukuva! Kuva on otettu perjantain "formalilla", ja päälläni on minulle hitusen liian lyhyt lainakaapu (postgradien kaapu on pitempi kuin undergradien; jotain freudilaista auktoriteetin pönkittämistä kai sekin...), mutta tällaisissa viitoissa nyt viiletämme Durhamin mukulakivikaduilla - seuraavan kerran jo keskiviikkona, kun menemme katedraaliin "matrikulaatioon" eli kirjoittautumaan virallisesti yliopistoon.
Tässä se tulee: legendaksi jo ennen aikojaan muodostunut kaapukuva! Kuva on otettu perjantain "formalilla", ja päälläni on minulle hitusen liian lyhyt lainakaapu (postgradien kaapu on pitempi kuin undergradien; jotain freudilaista auktoriteetin pönkittämistä kai sekin...), mutta tällaisissa viitoissa nyt viiletämme Durhamin mukulakivikaduilla - seuraavan kerran jo keskiviikkona, kun menemme katedraaliin "matrikulaatioon" eli kirjoittautumaan virallisesti yliopistoon.
Kuinka osoittautui, etten ole evankelikaali-anglikaani, ja muita kertomuksia
Tervehdys taas täältä katedraalin varjosta! Tänään Durhamissa alkaa Freshers' Week (fuksiviikko), joten meillä postgradeilla on ohjelmaa vasta illalla ja ehdin taas kirjoittaa pienen raportin. Tunnelma täällä Baileylla eli Durhamin vanhassa kaupungissa on katossa: Kaikki alueen colleget (jotka sijaitsevat samalla kapealla kadulla vieri vieressä) ovat koristautuneet lipuin ja banderollein, ja jokaisen rakennuksen edessä parveilee joukko vanhempia opiskelijoita, jotka valmistautuvat toivottamaan fuksit tervetulleiksi. Joka kerta, kun auto pysähtyy oman collegen kohdalle, porukka hurraa ja syöksyy kantamaan häkeltyneen tulijan laukkuja.
Vaikka me postgradit saavuimme hieman matalammalla profiililla viime viikolla, nämä tervetuliaisseremoniat kuvaavat hyvin sitä ilmapiiriä, joka minuakin on täällä kohdannut. Ihmiset ovat vastaanottavaisia ja seurallisia, ja college toimii suuren yliopiston sisällä pienempänä yhteisönä, johon uusien tulokkaiden on helppo liittyä. Koska jokaisen fuksin on pakko kuulua johonkin collegeen, sosiaalinen elämä tulee ikään kuin annettuna. Olen melkein varma, että opiskelijoiden yksinäisyys ja mielenterveysongelmat vältetään tai ainakin huomataan paljon tehokkaammin, kun kaikki kuuluvat yhteisöön, vanhempia opiskelijoita kannustetaan auttamaan nuorempia ja kaiken takana häärii collegen aikuisväki, joka pitää huolta omistaan. Itsekin olen korkeasta iästäni huolimatta arvostanut sekä St Johnsin opiskelijoita että postgraduate tutoriamme Keviniä, jotka ovat huolehtineet siitä, että myös me seniorit pääsemme sujuvasti mukaan durhamilaiseen arkeen. (Kevin on muuten luku sinänsä: jamaikalaissyntyinen, kaunista englantia puhuva, tyylikkäästi pukeutuva ja todella sympaattinen teologi, joka jollain hämmentävällä tavalla tuo mieleeni erinäiset englantilaisten muotiohjelmien stylisti-miekkoset - mikä ei tässä tapauksessa ole ollenkaan kielteinen piirre vaan lähinnä huvittava!)
Sitten osallistuvaa havainnointia Durhamin kirkollisesta elämästä: Menin tänään Helenin ja kahden muun collegelaisen kanssa jumalanpalvelukseen St Nicholasiin. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on evankelikaaliseurakunta, mutta olen nyt oppinut, ettei se tarkoita täällä ihan samaa kuin Amerikassa, joten uskaltauduin tarkastuskäynnille. Kirkkorakennus sijaitsee aivan torin kupeessa ja näyttää ulkoa vanhalta ja arvokkaalta, mutta...
Ensimmäinen hämmästyksen hetki koitti heti, kun astuimme kirkkoon. Koko kirkkosali oli käännetty niin, että puhujankoroke (huom! ei mikään varsinainen alttari) oli laivan pitkällä seinällä ja sitä ympäröivät luentosalimaiset penkit kolmella sivulla. Tämä siis kirkossa, joka olisi Suomessa museoviraston suojelukohde! Puhujankorokkeen vieressä istui bändi ja sen yläpuolella oli iso valkokangas, jolle virret, laulut ja (vähäiset) liturgiset osat heijastettiin powerpointteina. Vaikka en suhtaudu sakraalitiloihin aivan yhtä juhlallisesti kuin monet tuttavani, "sisustuksen" näkeminen teki melkein fyysisesti pahaa. Myönteistä oli kuitenkin se, että kirkko oli saapuessamme jo täynnä monenkirjavaa kansaa.
Jumalanpalveluksen toimitti (vai pitäisikö sanoa "spiikkasi"...?) pappi ilman sen suurempia alboja tai muita liturgisia krumeluureja. Aluksi lauloimme virren, mutta sen jälkeen musiikki siirtyi "Lord, I lift your name on high" -tyyppisille gospel-raiteille. Ihmiset lauloivat hartaan näköisinä silmät kiinni. Ne olivatkin sitten ainoita hetkiä koko jumalanpalveluksen aikana, kun meitä pyydettiin seisomaan.
Saarnamiehenä oli joku ihan pätevä maallikkosaarnaaja, joka oli itse valinnut raamatuntekstin. Saarna sinänsä oli onneksi hyvä ja mielenkiintoinen eikä millään tavalla liian provosoiva tai herätyshenkinen. Sen jälkeen lausuimme uskontunnustuksen ja sitten - kulminaatiopiste!! - pappi pyysi puhujankorokkeelle seurakunnan rahastonhoitajan, joka alkoi esittää powerpointteja seurakunnan talousvajeesta! Keskellä jumalanpalvelusta! Eivätkä ne olleet mitä tahansa yleisiä lukuja, vaan saimme yksityiskohtaisesti kuulla, kuinka monta ihmistä oli menneenä vuonna maksanut vähemmän kuin edellisenä, kuinka monta oli kokonaan jättänyt maksamatta, kuinka monen pankkisiirto ei ollut toiminut ja niin edespäin. Esitys ei ollut varsinaisesti epäasiallinen eikä lahjoituksia kerjätty painostavin äänensävyin, mutta, huh, en ole ehkä ikinä nähnyt mitään noin absurdia jumalanpalveluksessa!
Lienee tarpeetonta edes todeta, ettei kyseisessä tilaisuudessa jaettu ehtoollista. Lopulta poistuimme kirkosta palohälytysharjoituksen saattelemina.
Retken paras puoli oli se, että tapasin kirkon edustalla kaksi amerikkalaista teologian tohtoriopiskelijaa vaimoineen. Toisen tunsin jo aiemmista college-aktiviteeteista, ja toinen bongasi minut joskus keväällä Facebookista. Juttelimme hetken alkavan viikon ohjelmasta, ja sitten Helenin piti lähteä vastaan britti-isoäitiään ja minä menin Tescoon ostamaan lounasta. Helenin viimeiset sanat minulle olivat: "We need to debrief the service!" Totisesti.
Se oli siis kertomus Siirin vierailusta evankelikaali-anglikaanien jumalanpalvelukseen. Sanomattakin on selvää, että ensi sunnuntaina kirkkomatkani vie parinkymmenen metrin päässä kohoavaan katedraalikolossiin. En usko, että pompööseinkään korkeakirkollinen kikkailu voi saada minua yhtä epätoivoisen hämmennyksen valtaan...
Vaikka me postgradit saavuimme hieman matalammalla profiililla viime viikolla, nämä tervetuliaisseremoniat kuvaavat hyvin sitä ilmapiiriä, joka minuakin on täällä kohdannut. Ihmiset ovat vastaanottavaisia ja seurallisia, ja college toimii suuren yliopiston sisällä pienempänä yhteisönä, johon uusien tulokkaiden on helppo liittyä. Koska jokaisen fuksin on pakko kuulua johonkin collegeen, sosiaalinen elämä tulee ikään kuin annettuna. Olen melkein varma, että opiskelijoiden yksinäisyys ja mielenterveysongelmat vältetään tai ainakin huomataan paljon tehokkaammin, kun kaikki kuuluvat yhteisöön, vanhempia opiskelijoita kannustetaan auttamaan nuorempia ja kaiken takana häärii collegen aikuisväki, joka pitää huolta omistaan. Itsekin olen korkeasta iästäni huolimatta arvostanut sekä St Johnsin opiskelijoita että postgraduate tutoriamme Keviniä, jotka ovat huolehtineet siitä, että myös me seniorit pääsemme sujuvasti mukaan durhamilaiseen arkeen. (Kevin on muuten luku sinänsä: jamaikalaissyntyinen, kaunista englantia puhuva, tyylikkäästi pukeutuva ja todella sympaattinen teologi, joka jollain hämmentävällä tavalla tuo mieleeni erinäiset englantilaisten muotiohjelmien stylisti-miekkoset - mikä ei tässä tapauksessa ole ollenkaan kielteinen piirre vaan lähinnä huvittava!)
Sitten osallistuvaa havainnointia Durhamin kirkollisesta elämästä: Menin tänään Helenin ja kahden muun collegelaisen kanssa jumalanpalvelukseen St Nicholasiin. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on evankelikaaliseurakunta, mutta olen nyt oppinut, ettei se tarkoita täällä ihan samaa kuin Amerikassa, joten uskaltauduin tarkastuskäynnille. Kirkkorakennus sijaitsee aivan torin kupeessa ja näyttää ulkoa vanhalta ja arvokkaalta, mutta...
Ensimmäinen hämmästyksen hetki koitti heti, kun astuimme kirkkoon. Koko kirkkosali oli käännetty niin, että puhujankoroke (huom! ei mikään varsinainen alttari) oli laivan pitkällä seinällä ja sitä ympäröivät luentosalimaiset penkit kolmella sivulla. Tämä siis kirkossa, joka olisi Suomessa museoviraston suojelukohde! Puhujankorokkeen vieressä istui bändi ja sen yläpuolella oli iso valkokangas, jolle virret, laulut ja (vähäiset) liturgiset osat heijastettiin powerpointteina. Vaikka en suhtaudu sakraalitiloihin aivan yhtä juhlallisesti kuin monet tuttavani, "sisustuksen" näkeminen teki melkein fyysisesti pahaa. Myönteistä oli kuitenkin se, että kirkko oli saapuessamme jo täynnä monenkirjavaa kansaa.
Jumalanpalveluksen toimitti (vai pitäisikö sanoa "spiikkasi"...?) pappi ilman sen suurempia alboja tai muita liturgisia krumeluureja. Aluksi lauloimme virren, mutta sen jälkeen musiikki siirtyi "Lord, I lift your name on high" -tyyppisille gospel-raiteille. Ihmiset lauloivat hartaan näköisinä silmät kiinni. Ne olivatkin sitten ainoita hetkiä koko jumalanpalveluksen aikana, kun meitä pyydettiin seisomaan.
Saarnamiehenä oli joku ihan pätevä maallikkosaarnaaja, joka oli itse valinnut raamatuntekstin. Saarna sinänsä oli onneksi hyvä ja mielenkiintoinen eikä millään tavalla liian provosoiva tai herätyshenkinen. Sen jälkeen lausuimme uskontunnustuksen ja sitten - kulminaatiopiste!! - pappi pyysi puhujankorokkeelle seurakunnan rahastonhoitajan, joka alkoi esittää powerpointteja seurakunnan talousvajeesta! Keskellä jumalanpalvelusta! Eivätkä ne olleet mitä tahansa yleisiä lukuja, vaan saimme yksityiskohtaisesti kuulla, kuinka monta ihmistä oli menneenä vuonna maksanut vähemmän kuin edellisenä, kuinka monta oli kokonaan jättänyt maksamatta, kuinka monen pankkisiirto ei ollut toiminut ja niin edespäin. Esitys ei ollut varsinaisesti epäasiallinen eikä lahjoituksia kerjätty painostavin äänensävyin, mutta, huh, en ole ehkä ikinä nähnyt mitään noin absurdia jumalanpalveluksessa!
Lienee tarpeetonta edes todeta, ettei kyseisessä tilaisuudessa jaettu ehtoollista. Lopulta poistuimme kirkosta palohälytysharjoituksen saattelemina.
Retken paras puoli oli se, että tapasin kirkon edustalla kaksi amerikkalaista teologian tohtoriopiskelijaa vaimoineen. Toisen tunsin jo aiemmista college-aktiviteeteista, ja toinen bongasi minut joskus keväällä Facebookista. Juttelimme hetken alkavan viikon ohjelmasta, ja sitten Helenin piti lähteä vastaan britti-isoäitiään ja minä menin Tescoon ostamaan lounasta. Helenin viimeiset sanat minulle olivat: "We need to debrief the service!" Totisesti.
Se oli siis kertomus Siirin vierailusta evankelikaali-anglikaanien jumalanpalvelukseen. Sanomattakin on selvää, että ensi sunnuntaina kirkkomatkani vie parinkymmenen metrin päässä kohoavaan katedraalikolossiin. En usko, että pompööseinkään korkeakirkollinen kikkailu voi saada minua yhtä epätoivoisen hämmennyksen valtaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)