5: Songs for the Journey

Jos minun pitäisi valita elämälleni soundtrack, sille mahtuisi aika monta Taizé-laulua. Vaikka musiikkimieltymykseni ovat muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, Taizén ekumeenisen yhteisön meditatiiviset rukouslaulut ovat aina kulkeneet mukanani.

Olen laulanut niitä Helsingissä, Kaarinassa, Kangasalla, Porlammilla, Amblassa, Via Balticalla, Varsovassa, Whycocomaghissa, Tecklenburgissa - ja tietenkin Taizéssa.

Olen laulanut niitä Epun, Merin, Marjaanan, Elisabethin, Jasonin, Angelan, Usan, Wernerin, Brigitten, Riitan, Olkin, Paulin, Eevan sekä monien muiden ystävien, tuttavien ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa.

Myös täällä Durhamissa joukko ihmisiä kokoontuu joka maanantai Hild and Bede -collegen kappeliin Taizé-rukoushetkeen. Välillä, kuten tänään, Durhamin yliopiston ekumeeninen kristillinen neuvosto järjestää isomman tapahtuman katedraalissa.

Minulle Taizé-lauluista on tullut jatkuvuuden merkki. On vaikeaa kuvailla sitä hämmentävää tunnetta, kun ensimmäistä kertaa astuin Hild and Beden kappeliin ja musiikki ympäröi minut jo ovella. Olen varma, että verenpaineeni laski ja pulssini tasoittui. Vieraan kaupungin keskellä tunsin tulleeni tuttuun paikkaan. Vieraan kulttuurin keskellä tunsin astuneeni alakulttuuriin, jonka käyttäytymismallit osasin intuitiivisesti. Otin kengät pois, istuin lattialle ja lauloin sydämeni kyllyydestä.

(Rukoushetken jälkeen oli teejatkot, joiden tunnelma oli vieraanvarainen mutta hellyttävän väkinäinen. Ihan kuin Helsingissä!)

Viime vuonna Helsingin Taizé-rukoushetkien nimi vaihdettiin luottamuksen rukoushetkiksi. Yhteisön veljet olivat toivoneet, että rukoushetket sulautuisivat luontevasti paikallisseurakuntien elämään ilman brändäämistä tai uuden uskonnollisen liikkeen syntyä. Minusta reaktio oli hieman ylimitoitettu - eikä vähiten siitä syystä, että minulle Taizé on koodisana, joka on helppo tunnistaa myös maailmalla. Kun se vilahtaa paperinivaskassa tai ilmoitustaululla, katseeni terästyy. Se on sana, jota uskallan seurata varmana siitä, että päädyn paikkaan, jonka hengellisyys on lempeää ja oikeudenmukaista.

Taizé-laulut eivät oikeastaan ole parhaimmillaan mahtavissa katedraaleissa. Mieleenpainuvimmat kokemukseni ovat pienistä kappeleista tai tavallisista huoneista, joissa voi melkein tuntea kanssaihmisistä huokuvan lämmön. Niissä rukouslaulu muuttuu lopulta yhdeksi monisävyiseksi ääneksi ja yhteiseksi hengitykseksi.

Yhdeksi ruumiiksi, jossa virtaa yksi Henki.