Safe and Sound

Hei kaikki! Täällä Durham! Terveiset kauniista, vihreästä ja kesäisestä pikkukaupungista, jonne saavuin eilen iltapäivällä sen jälkeen, kun Lontoo-Newcastle-lentoni oli ensin myöhästynyt ruhtinaallisesti. Olen ensimmäisen vuorokauden aikana ehtinyt vähän asettua aloilleni ja nukkua sen verran, että ajatus kulkee melkein kirkkaasti. Durhamin vanha kaupunki, jossa asun ja jossa myös laitokseni sijaitsee, on osoittautunut juuri niin romanttisella tavalla englantilaiseksi kuin erinäiset internet-sivustot olivat antaneet ymmärtää. Täällä on ihmeellinen menneen maailman tunnelma, joka toivottavasti innostaa hyviin opiskelusuorituksiin. Viihtymistäni on edesauttanut myös perinteikäs collegeni St John's (täällä colleget ovat siis ennen kaikkea asumiseen ja akateemis-sosiaaliseen elämään liittyviä instituutioita), jonka uudet ja vanhat postgradit (maisteri- ja tohtoriopiskelijat) näyttävät muodostavan vastaanottavaisen yhteisön. Olen ollut vaikuttunut ihmisten ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta, joka on jotenkin helpommin sulatettavaa kuin päällekäyvä pohjoisamerikkalainen "hyvä meininki".

Tämän blogipostauksen kaunokirjallinen arvo tulee olemaan nolla. Ajattelin nopeasti kirjoittaa ihan perusasioista siinä järjestyksessä, kun ne mieleen putkahtavat. So, here we go...

Asuntolotossa minulla kävi kaiketi ilmiömäinen tuuri, vaikken sitä ensin tajunnutkaan. Ehkä joku seurasikin kesällä vierestä, kun minulle ilmoitettiin ensin, ettei St Johnsissa ole tilaa, ja sitten sain yhtäkkiä sähköpostin, jossa käskettiin parin päivän sisään päättää, haluanko sittenkin (melko kalliin ja ateriat sisältävän) huoneen collegesta. Koska vuokrasopimusluonnoksessa luki St Johnsin pääosoite, luulin, että olen muuttamassa samaan rakennukseen undergradien eli kandidaatin tutkintoa suorittavien pikku opiskelijoiden kanssa. Näin jo painajaisia siitä, kuinka asun rähjäisessä kopperossa juuri opintonsa aloittaneiden 18-vuotiaiden kanssa ja käyn joka aamu eloonjäämiskamppailua päästäkseni suihkuun. Tämä siis samaan aikaan, kun ystäväni Suomessa muuttavat ensimmäisiin ihan oikeisiin koteihinsa, perustavat perheitä ja saavat aikuisen ihmisen toimeentulon. Saatoin hermostua aika monta kertaa skenaariota pohtiessani...

Mutta kun pikkubussi jätti minut eilen St Johnsin ovelle ja joku ystävällinen opiskelija lähti saattamaan minua majapaikkaani, osoittautui, että asunkin pienessä talossa aivan collegen päärakennuksen vieressä! Yllättävä huonetarjous johtunee siitä, että college on vasta vuokrannut talon pappisseminaarilta tai seurakunnalta (en ole ihan varma kummalta) ja olemme sen ensimmäiset opiskelija-asukkaat. Siinä missä collegen vanhemmassa postgradien talossa asuu kymmenen maisteri- ja tohtoriopiskelijaa, meitä on vain neljä. Kolmesta kämppiksestäni kaksi on tähän mennessä saapunut. Kanadalainen Helen opiskelee teologiaa ja manchesterilainen Anthony taloustiedettä tai jotain muuta bisnesalaa. Molemmat vaikuttavat hauskoilta ja helposti lähestyttäviltä, ja selvästi välillemme on jo muodostunut kämppissolidaarisuus - ehkä siksi, että olemme kaikki vasta saapuneet vieraaseen kaupunkiin. Talossa on oma keittiö, olohuone ja pieni patio. Olohuone ammottaa tyhjyyttään, eikä meistä kellään tietenkään ole huonekaluja, mutta kämppikseni olivat keksineet, että jonain viikonloppuna kaikki varaavat kokonaisen kolmen punnan budjetin ja sitten suuntaamme kirpputoreille ja yritämme kukin ostaa jotain mahdollisimman absurdia tai yllättävää olohuoneen sisustukseksi. Kuulostaa erinomaiselta suunnitelmalta!

Asumisstandardit ovat toki englantilaiseen tapaan hieman nuhruiset, mutta talossamme on selvästi juuri maalattu ja sekä kylpyhuoneen että keittiön varusteet ovat melko uusia. Sitä paitsi meillä on ihana sininen ulko-ovi! Sain valita kahdesta huoneesta, ja asun nyt yläkerrassa kadun puolella. Ikkunasta kuuluu mukulakivillä kopisevia askelia ja vastapäistä taloa remontoivien työmiesten ääniä - paitsi silloin, kun kaikki hukkuu katedraalin kellojen kuminan alle! Eilen illalla kelloja soitettiin jostain syystä melkein tauotta, ja tänäänkin ne kuuluvat lyövän ainakin tasatunnein.

Eilen tempauduin heti kämppisteni mukana collegen tutustumisaktiviteetteihin, vaikka olin matkustamisen jäljiltä aivan rätti. Kävimme ensin Evensongissa, eli kuoron laulamassa anglikaanisessa iltarukouksessa, joka toimitettiin suurelta osin latinaksi. Pääsin siis heti ensitöikseni ihmettelemään Durhamin suurinta nähtävyyttä, aivan talomme lähettyvillä kohoavaa mahtavaa katedraalia. Katedraali on kaupungin symboli ja luo ympärilleen sellaista tunnelmaa, että varsinkin iltahämärässä tuntui kuin olisimme seikkailleet jossakin historiallisessa romaanissa. Aika näyttää, onko sen jumalanpalveluselämä vähän turhankin suureellista minun makuuni. Saatan käydä katsastamassa myös evankelikaali-anglikaanien St Nicholaksen, sillä siellä käyvä porukka ei ainakaan noin silmämääräisesti näytä vastaavan tiettyjä kielteisiä evankelikaalistereotypioitani.

Evensongin jälkeen suuntasimme ensin yhteen ja sitten vielä toiseenkin pubiin. Huonona englantilaisena jouduin juomaan appelsiinimehua, sillä en ollut syönyt tuntikausiin ja pelkäsin alkoholista aiheutuvia seurauksia. Olin muutenkin sen verran väsähtänyt, etten välillä millään meinannut ymmärtää, mitä uudet brittituttavani minulle selittivät, mikä johti välillä suorastaan kiusalliseen määrään "sorryja" ja "pardoneita". Olen yhä kiitollinen kanadalaisesta kämppiksestäni, jonka englanti soljuu selkeänä ja tuttuna - ja oudon kotoisana!

Odotan jo jännityksellä ensimmäistä tapaamistani englantilaisen guruohjaajani, professori A:n kanssa, jolla on kuulemma huomattavan sarkastinen huumorintaju. Saa nähdä, kuinka pahasti tulen jyrätyksi heti kättelyssä... Onneksi tapaamani teologian opiskelijat ovat kuvailleet kumpaakin ohjaajaani todella myönteisesti. Varsinkin dosentti B:n mainitseminen saa hymyn kohoamaan kaikkien kasvoille; kuvausten perusteella osaan nyt odottaa matalaäänistä, hauskaa ja älykästä miekkosta, jolla on vahva itäeurooppalainen korostus. Joku sanoi mielestäni myös, että kyseisellä dosentilla on mahtavia hattuja, mutta saattaa olla, että brittienglantiin tottumattomat korvani kuulivat taas ihan omiaan.

Tämä päivä on mennyt lähinnä suuren luokan ostoksia tehdessä. Minua ällötti, kun jouduin hankkimaan Wilkinsonilta (paikallisesta Anttilasta) "Made in China" -laatuisia astioita, lakanoita ja pyyhkeitä, mutta tällä kertaa oli pakko valita helpoin ja halvin. Lisäksi jouduin ostamaan aivan yhtä laadukkaat kuuden punnan ballerinat, koska Durhamissa on vielä kesäistä ja olin varustautunut vain kaksilla lämpimillä nahkakengillä. Ostoskierroksen päätti visiitti Top Shopiin, koska, köh, siinä vaiheessa, kun farkkuni melkein putosivat ruumiintarkastuksessa Heathrow'lla, tajusin, että on ehkä aika hankkia uudet (pienentynyt vaatekoko ei valitettavasti juurikaan kompensoi kyseisen hetken uskomatonta kiusallisuutta). Nyt olo on ihan ostoskrapulainen ja harmittaa, että hyvin sujunut kirpparielämäni joutui katkolle. Odotan kuitenkin innolla, että pääsen tutustumaan Durhamin ja Newcastlen "charity shoppeihin".

Tämän luettelomaisen raportin jälkeen poistun päiväunille. Illalla on ensimmäinen "formal" eli muodollinen illallinen kaapuineen kaikkineen. Minulla ei erinäisten sattumusten seurauksena ole vieläkään omaa akateemista viittaa, mutta saan lainata sellaisen collegelta tilaisuutta varten. Kamerapiuhani jäi Suomeen, joten en toistaiseksi pysty julkaisemaan monien toivomaa Harry Potter -henkistä viittapotrettia. Mutta vielä se nähdään! Odottakaa vain!

Pack nothing...?

Minua viehättää kovasti se, että kristinusko on matkalaisten uskonto.

Suurin osa Vanhasta testamentista on juutalaisen kansan pitkän vaelluksen tulkintaa ja uudelleentulkintaa.

Uudessa testamentissa Jeesus syntyy matkalla oleville vanhemmille, joiden majoitusjärjestelyt menevät pahasti pieleen.

Aikuisena hän itse kertoo vertauksen onnettomasta matkalaisesta, jonka kimppuun hyökkää rosvojoukko. Onneksi tienposkessa viruvan miehen ohi sattuu kulkemaan eräs samarialainen, joka on ilmeisesti itsekin matkalla jonnekin, sillä evankeliumitekstissä hän lupaa tulla vielä takaisin korvaamaan kaikki haavoittuneen hoitamisesta aiheutuvat kulut.

Rippikoululaisten ulkoläksyssä maailmanlaajuinen kristillinen yhteisö saa alkunsa, kun Jeesus kehottaa: "Menkää siis ja tehkää..." Apostolien teot ja Uuden testamentin kirjeet kertovat, mitä noille lähtijöille sitten tapahtuu: kenen kanssa he matkustavat, mitä reittejä he kulkevat ja kenen luona he majoittuvat.

Ei ihme, että matkalla oleminen on usein koko kristillisen elämän vertauskuva.

Vaikka eräät varhaiskristilliset opettajat suhtautuivat kielteisesti vaelteluun, jota pidettiin jopa demonin houkutuksena, matkustaminen on kautta historian ollut myös nimenomaan teologien kutsumus. Yksi jos toinenkin jumaluusoppinut on tarponut Euroopan mutaisilla teillä kohti jotain suurempaa sivistyskeskusta. Mikael Agricolaan viittasinkin jo viime kerralla.

Täällä lähtövalmisteluiden keskellä tuntuu hyvältä todeta, että lähdettiin sitä ennenkin – ja useimmiten paljon epävakaampiin olosuhteisiin. Vaikka osa esikuvista on niin yleviä, ettei omaa nimeä viitsi edes mainita samassa lauseessa, on silti jollain tapaa merkityksellistä liittyä pitkään historialliseen jatkumoon.

Toisaalta ajat ovat muuttuneet: En usko, että Irenaeus tuskaili tavarapaljouden ja matkatavararajoitusten äärellä lähtiessään Lyoniin. Ja tuskinpa Tuomas Akvinolainen joutui kovin paljon valikoimaan, mitkä kengät sopivat parhaiten Keski-Euroopan ilmastoon. Eikä Lutherilla varmaankaan ollut mukanaan hervotonta lomakenivaskaa, kun hän kirjoittautui tohtoriopiskelijaksi Wittenbergissä. Menneillä vuosisadoilla oli vielä melkein mahdollista noudattaa Jeesuksen matkaohjetta: "Älkää varatko vyöhönne kultaa, hopeaa tai kuparia, älkääkä ottako mukaanne laukkua, älkää ylimääräistä paitaa, älkää jalkineita tai sauvaa."

Lienee tarpeetonta edes todeta, että eräässä pakilalaisessa mökissä tuon ohjeen kirjaimellinen tulkinta on hylätty mahdottomana viimeistään tänä aamuna...

Koska Jumalan huumorintaju on tunnetusti ironinen, pakkaus- ja muuttohässäkkäni keskelle ilmaantui eräästä Kanada-papereitani sisältävästä kansiosta runo, jonka otsikkona on Pack Nothing (outoa kyllä, tuo kansio sisälsi muuten pelkkiä pankkitositteita, veropapereita ja muuta byrokraattista roinaa). Se on tarttunut mukaani jostain Arkki-yhteisön rukoushetkestä tai retriitistä ja sopii absurdista otsikostaan huolimatta lähtötunnelmaan. Lisäksi se sopii siihen, että olen täällä kaiken hulluuden keskellä kääntänyt kreikan harjoituksena Gregorios Nazianzialaisen pääsiäissaarnaa, jossa työstetään täsmälleen samaa symboliikkaa – joka puolestaan on juuri sen juutalaisten pitkän vaelluksen keskeistä kuvastoa. Historiallinen jatkumo tässäkin, yhä uudelleen tulkittuna.

_ _ _

Pack nothing.
Bring only your determination to serve
and your willingness to be free.

Don't wait for the bread to rise.
Take nourishment for the journey, but eat standing.
Be ready to move at a moment's notice.

Do not hesitate to leave your old ways behind -

fear, silence, submission.
Only surrender to the need of the time -
love justice and walk humbly with your God.

Do not take time to explain to the neighbors.
Tell only a few trusted friends and family members.
Then begin quickly, before you have had time
to sink back into old slavery.

Set out in the dark.
I will send fire to warm and encourage you.
I will be with you in the fire, and I will be with you in the cloud.

You will learn to eat new food
and find refuge in new places.
I will give you dreams in the desert
to guide you safely to that place you have not yet seen.
The stories you tell one another around the fires in the dark
will make you strong and wise.

Outsiders will attack you, and some follow you
and at times you will get weary and turn on each other
from fear, fatigue and blind forgetfulness.

You have been preparing for this
for hundreds of years.

I am sending you into the wilderness to make a new way
and to learn my ways more deeply.

Some of you will be so changed by weathers and wanderings
that even your closest friends will have to learn your features
as though for the first time.

Some of you will not change at all.

Some will be abandoned by your dearest loves
and misunderstood by those who have known you since birth
who feel abandoned by you.

Some will find new friendships in unlikely faces,
and old true friends as faithful and true
as the pillar of God's flame.

Sing songs as you go,
and hold close together.
You may at times grow confused
and lose your way.

Continue to call each other by the names I've given you
to help remember who you are.
Touch each other,
and keep telling the stories.

Make maps as you go,
remembering the way back from before you were born.
So you will be only the first of many waves
of deliverance on the desert seas.
It is the first of many beginnings -
your Paschaltide.

Remain true to the mystery.
Pass on the whole story.
Do not go back.
I am with you now and I am waiting for you.

_ _ _

 

(Pieni selvittely paljasti, että kyseessä on anglikaanipappi Alla Bozarth-Campbellin runo, jonka varsinainen nimi ei ole tuo vinon hymyn aiheuttanut Pack Nothing vaan kontekstin välittömästi paljastava Passover Remembered.)

Ei tehrä tästä ny numeroo

Eilen Pakilan mökissäni vietettiin läksiäisiä. Nyt istun rääppimässä Marjaanan tekemää kesäkurpitsakakkua (taivaallista kahvin kanssa!). Keittiössä velloo suloinen juhlanjälkeissekamelska, ja tuossa puolen metrin päässä Maunulan viina-asiantuntijan tuoma Koskenkorva-pullo tuijottaa minua haastavasti. Luultavasti juon siitä vielä Pakila–Maunulan teologisen yhdistyksen maljan ja sijoitan sen sitten johonkin hyvään kotiin, vaikka kyllähän tuo suomalaisturistin matkatavaroihin kuuluisi. Kuka tietää, mitä se Agricolakin naukkaili Wittenbergiin matkatessaan... (Olen muuten melko lailla saman ikäinen kuin reformaattorimme lähtiessään, ja hänenkin opintonsa kestivät kolme vuotta. Saa nähdä, millaisia villityksiä tuon mukanani kanaalin takaa!)

Olen edelleen ihan vaikuttunut spontaanista lauluesityksestä, jonka sain illan viimeisiltä lähtijöiltä. Kaikessa hämäännyksessäni kruunasin sen tietenkin sanomalla jotain niinkin typerää kuin: ”Älkää unohtako minua! Minäkään en unohda teitä – ehkä ;)” Niin minulle käy yleensä aina, kun tunnen, että nyt pitäisi sanoa jokin yhtä aikaa vilpitön ja arkkityyppinen fraasi (sano jotain! sano nyt jotain! nyt! kohta on liian myöhäistä! sano nyt, kuinka kaunis se hetki oli, vaikka olet niin pöllämystynyt, ettei kasvoiltasi pysty lukemaan mitään! sano se!). Voin vain luottaa siihen, että tutut ihmiseni tietävät, kuinka hankalaa minun on olla huomion keskipisteenä tilanteissa, joissa odotetaan tietyntyyppistä tunneilmaisua tietyssä juhlallisessa struktuurissa. (Häistäni tulee varmasti aikamoinen spektaakkeli, jos sinne asti päästään!) Vaikka hämäläinen mielenlaatu on savolaisstadilaiselle persoonalleni suuri mysteeri, ”Ei tehrä tästä ny numeroo” voisi hyvin olla myös minun tunnuslauseeni – sillä varauksella, että teen mielelläni numeroa kaikesta yhdentekevästä.

Ehkä tutut ihmiset kuitenkin tietävät, että olen typerien heittojeni alla herkkä. Säikähdän, kun eteisessäni lauletaan jäähyväislaulua ja muutos heijastuu ystävieni kasvoilta, sillä olen yrittänyt kertoa itselleni sellaista tarinaa, että koko lähtö on pikku juttu. Suojelen itseäni kiinnittämällä katseeni määrätietoisesti siihen, milloin seuraavan kerran nähdään. Oli se sitten ensi jouluna tai... noh... sitten kun nähdään – sillä varmasti me vielä nähdään. Kehotan ihmisiä tulemaan kylään. Revin vielä yhden vitsin akateemisesta viitastani. Asetan päällimmäiseksi ajatuksen, että Suomi on koti ja tottakai tulen taas takaisin kotiin. Keskityn siihen, mikä jatkuu, ja yritän unohtaa sen, mikä katkeaa.

Juhlalliset jäähyväiset tunnistan vain ulkomaan oleilujen viime hetkiltä, kun eron lopullisuus on tuntunut niin painavalta, että jopa minä olen luhistunut siansilmäiseksi nyyhkyttäväksi mytyksi tai saanut sellaisen paniikkireaktion, että saattajani on vuorostaan joutunut turvautumaan typeriin kommentteihin ja ihmetellyt, keskitysleirillekö tässä ollaan menossa. Usein noihin hetkiin on kuulunut laulu. Hirveinkin Youtubeen ladattu Geh unter der Gnaden panhuiluversio alkaa yhä välittömästi kutitella kyynelkanaviani. Ja kuinka monta kertaa sainkaan Kanadassa laulaa ja lopulta myös itse kuulla:

May the blessings of God rest upon you,

may God's peace abide in you.

May God's presence

illuminate your heart.

Now and forever more.

Kun täällä Helsingin eteisessäni nyt lauletaan jäähyväislaulua, minulle tulee epävarma olo. Eivät nämä ole mitkään lopulliset jäähyväiset. Eikö nyt ollutkaan selvää, ettei kyse ole mistään suuresta? Kai te tiedätte, että olen tulossa takaisin? Enkö voikaan enää kertoa itselleni sitä tarinaa, jossa arki jatkuu oikeastaan ihan samanlaisena – mitä nyt satun olemaan melkein kolmen tuhannen ajokilometrin päässä. Ehkä se on lähtijän itsesuojelua. Pää menee vähän sekaisin jos pohtii liikaa sitä, että jättää taakseen kaikki ne ihmiset, jotka arkea kannattelevat.

Mutta suuri kiitos teille laulajat ja muut läksiäisvieraat. Tietenkin tässä on kyse ihan oikeasta lähdöstä ja isosta muutoksesta. On paljon ihanampaa lähteä matkaan läksiäisten jälkeen ja vieläpä laulun saattelemana, kun ei tarvitse miettiä, sanottiinko tässä nyt hyvästejä vai ei. Tai huomasikohan kukaan, että muutin pois kolmeksi vuodeksi. Ei tarvitse olla kovin pitkälle edennyt antropologian opiskelija havaitakseen, että rituaali teki sen, mikä rituaalin pitääkin tehdä: toi ihmiset yhteen, seisoi merkkinä vanhan ja uuden rajalla sekä tiivisti suuren muutoksen pieneen hetkeen.

Tämän kaiken ehdin ajatella jo silloin, kun seisoin kuistillani vilkuttamassa.

Ja silti unohtumaton vuorosanani vyöryy kohti kuin raiteilta suistunut juna:

”Älkää unohtako minua! Minäkään en unohda teitä – ehkä!”

Tarkoitin siis:

Kiitos ihanasta illasta, yhdessäolosta, tuliaisista ja laulusta!

Tietenkään en unohda teitä!

(Ja jouluna nähdään!)

"Is this the real life? Is this just fantasy?"

Kun olin teini-ikäinen, minun ja ystäväni kielenkäyttöön ilmaantui käsite ”Oxford English Man”. Käsitteellä oli alun perin jotain tekemistä sen kanssa, että elimme vaihetta jossa omaksuimme välillä tweedtakkiset sivupersoonat ja puhuimme toisillemme pseudo-brittienglantia:

”Would you like to have some port wine, James?”

”Well, certainly, Clark.”

(Tai mitkä nimemme sitten ikinä olivatkaan.)

Ainakin omalla kohdallani käsitteeseen saattoi kuitenkin jollain tapaa lomittua myös Fitzwilliam Darcyn habitus, jonka unohtumattoman BBC-version yläasteen historianopettaja oli marssittanut pahaa aavistamattomien koulutyttöjen sydämiin. Sittemmin Darcy sai varteenotettavan kilpailijan ”rumasta mutta kiihkeästä” Mr. Rochesterista, Jane Eyren sydämen valitusta, joka liittyi samaan kompleksisten ja sarkastisten tapakulttuurin vangitsemien brittimiesten sarjaan.

Kun ystäväni lähti vaihto-opiskelijaksi Lontooseen, ”Oxford English Man” tarkoitti jo kiistatta jotain epookkiromaaneista repäistyä ensirakastajaa, jonka oletimme hiippailevan London School of Pharmacyn käytävillä. Harmi vain, että ystäväni oli tuossa vaiheessa jo löytänyt oman ”kotiteekkarinsa” (toinen lyömätön käsitteemme) eikä Oxford English Man uskaltanut materialisoitua edes oman vierailuni aikana.

No, hiiteen ensirakastajat! (Olen yrittänyt hieman hillitä hehkutusta sen jälkeen, kun eräät miespuoliset ystäväni huomauttivat vinosti, että on syrjintää, kuinka naiset saavat loputtomasti mässäillä lammesta nousseen Darcyn märällä paidalla, mutta jos miehet erehtyvät puhumaan vastaavin sanankääntein Pamela Andersonin märästä uimapuvusta, heitä pidetään heti ällöttävinä urpoina. Moinen analogia on tietenkin pyhäinhäväistys, mutta ystävien mieliksi yritän nyt tarkastella aihetta viileän analyyttisesti.)

Voisin yhtä hyvin puhua siitä, että olen saanut kasvaa perheessä, joka on vuosi toisensa jälkeen kokoontunut katsomaan televisiosta brittikomedian absurdeimpia helmiä. Ja joka millä tahansa metsäretkellä on täysin vakuuttunut siitä, että kohta jostain singahtaa Sir David Attenborough liaanivaljaissaan. Puhumattakaan siitä, että viiksekäs belgialainen etsivä EiKurkkuaOo (näin veljeni Leevi 2 v.) on hiiviskellyt olohuoneessamme jo 90-luvun alkuvuosista lähtien. Tai että monien muiden pienten lukutoukkien tavoin löysin Roald Dahlin Matildasta alter egoni.

Olivat kyseessä sitten epookkisankarit tai noitaoppilaat, Iso-Britannian kulttuurikoneisto on onnistunut rakentamaan mielikuvan nostalgisesta satumaasta, jossa elämä on jäänyt junnaamaan jonnekin 50-luvun alkuvuosiin. Pari päivää sitten telkkarista tullut dokumentti Englannin uusköyhyydestä ja ruokaturvan romahtamisesta on kuitenkin saanut epäilemään, että kyseisessä maassa tehdään paljon muutakin kuin juoksennellaan romanttisesti sumuisilla nummilla. Olen alkanut henkisesti valmistautua siihen, että viikon kuluttua haavekuvani romahtavat yhdessä rytäkässä.

Niin minulle kävi Italiassa, kun renenssanssimaalarien, pittoreskien pienten maalaiskylien, antiikin sivistyksen ja spontaanien ihmisten maa alkoi vähitellen näyttää murenevan koulujärjestelmän, velina-tyttöjen, katastrofaalisen jätehuollon, seksismin, katteettomien lupausten, Berlusconin, ulkonäköpaineiden, pilvenpolttelun, kielitaidottomuuden, uusfasismin ja ikuisten laihdutuskuurien maalta. En ole osannut suhtautua romantisoivasti edes sointuvaan italian kieleen sen jälkeen, kun opin toivottamaan ihmiset helvetin alimpaan loukkoon noin kymmenellä vulgaarilla ilmauksella, joista osa vieläpä romanescolla eli vanhalla Rooman-murteella. Mannaggia li mortacci tua!

Toki tiedän, että ilmaan haihtuneiden haavekuvien tilalle rakentuu vähitellen kaunista arkirealismia. Mutta voi! – en silti millään haluaisi päästää irti lapsuuteni ja nuoruuteni ”Englannista”!

Petyn siis kovasti,

jos collegellani ei ole James McAvoyn näköistä puutarhuria

jos Hercule Poirot ei lyllerräkään ohitseni kohti ykkösluokan loosiaan Lontoon-junassa

(vaikka se tietäisi kyllä väistämättä epäonnea)

jos en joka päivä myöhästy tapaamisista siksi, että tiellä oli lampaita

(mieluiten tämän näköisiä)

jos neiti Marple ei kutsu minua kello viiden teelle

(ilman syanidia, kiitos!)

ja erityisesti jos Hyacinth Buck... – tarkoitan – Bouquet ei kutsu minua kynttiläillallisille

jos kaikki professorit eivät pukeudukaan tweed-takkeihin

jos en pääse yhdellekään road tripille Minillä tai vanhalla Fordilla

(Mr. Bean ja Mr. Stevens kelpaavat kumpikin kuskeiksi)

jos Harry Potterin tunnusmusiikki ei alakaan salaperäisesti helkkyä taustalla, kun juna lähestyy Durhamin vanhaa kaupunkia

jos yhdenkään kämppikseni nimi ei ole Sheridan, Fitzwilliam tai Georgiana

jos kaikissa taloissa ei olekaan hiilikellaria

jos jumalanpalveluksessa ei ikinä lauleta Jerusalem Hymniä

jos kellään ei ole lemmikkinä kuollutta papukaijaa,

eikä yliopistolla ole argumenttiklinikkaa,

eikä collegen liikuntakerhoissa opetella suojautumaan hedelmillä aseistautuneita hyökkääjiä vastaan

jos Yrjöjen aikaisessa asumuksessani ei ole hiiriä, kokolattiamattoa ja hyytävän kylmä

jos huoneessani ei ole tilaa ponille

jos collegen nurmikentällä ei kirmaile tyttöjä empire-mekoissaan

jos kaislikossa ei suhise

jos...

Pahinkaan pettymys ei kuitenkaan voi viedä minulta pois sitä iloa, että aloitin eilen sähköpostin ”Dear Sirs...” ja tilasin itselleni akateemisen viitan yritykseltä nimeltä Gray & Son Robemakers Ltd. Nyt puuttuu enää taikasauva. Olisikohan Ollivanderin varastoissa sellaista, jonka ytimenä on kirkkoisän partakarva?

Akateemisen ympäristön luulisi myös takaavan sen, että pohjoisesta sijainnistani huolimatta saan elää nuoruuteni auditiivista unelmaa, kun luennoitsijat kuiskivat korvaani sulavaa Oxford Englishiä. Yes sir, I am all yours – I mean, ears!

On luonnollisesti täysin sopimatonta edes vihjailla, että jopa Oxford Englishillä voi aivan hyvin sanoa vaikka mitä rumaa ja vulgaaria! Olen vakuuttunut, että pahimmassakin tilanteessa skolaarien huulilta livahtaa vain vaimea brontëlainen

”What the deuce!”

Se alkoi farkkutakista...

Koska ihmisellä ei koskaan voi olla liian kiire, täsmälleen samaan aikaan, kun itse olen lähdössä Englantiin, vanhempani ovat muuttamassa pienempään asuntoon. Se tarkoittaa, että olen koko kesän saanut tutustua lapsuudenkotini arkeologisiin kerrostumiin, jotka ovat aikoinaan jääneet elämään omaa elämäänsä, ja yrittänyt estää trollien, posliinikissojen, 90-luvun fleece-pusakoiden ja rikkinäisten sukkahousujen vaelluksen vanhempieni uuteen asuntoon.

Viime viikonloppuna jostain Cats-musikaalin mainospaidan, kulahtaneen tuubitopin ja avaamattomien villatrikoiden takaa putkahti farkkutakki, jonka olin löytänyt ennenkin ja työntänyt aina takaisin hyllyn perukoille.

Toisaalta se on hyvä farkkutakki. Laadukas. Siisti. Parhaimmillaan hyvin istuva. Sellainen takki, jota ei millään viitsi heittää pois edes siinä vaiheessa, kun suuret puhdistukset ovat pyyhkineet vaatekaapin yli jo ainakin viisi kertaa ja vieneet mennessään sen muut aikalaiset. Takki, jota säästää siinä toivossa, että se joskus vielä näyttää hyvältä. Vaikka juuri silloin denim näyttää kammottavalta. Tai ainakin siisti, kuluttamaton, tyköistuva denim näyttää kammottavalta. Tai on sellainen sesonki, että jalassa on koko ajan farkut, ja denim + denim vasta näyttääkin kammottavalta!

Jos on oikein sinnikäs, lopulta alkaa olla yhä vaikeampi muistaa, mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. On ihan pakko kokeilla...

Kun löysin farkkutakin, muistin yhtäkkiä myös valokuva-albumin, joka osui silmiini hiukan aiemmin tässä samassa arkeologisessa operaatiossa. Kokosin sen syyskesällä 2001, kun olin lähdössä vaihto-oppilaaksi Italiaan. Vaihto-oppilasjärjestö oli neuvonut, että kielimuurin murtamisessa saattaisi auttaa albumi, joka sisältää kuvia koto-Suomesta: perheestä, ystävistä ja asuinympäristöstä.

Kävin hakemassa albumin ja totesin, että muistin aivan oikein: eräässä kuvassa kykki tyttö farkkutakissaan...

Muistan hyvin tuon loppukesän illan Gallén-Kallelan Tarvaspään rannassa, kivenheiton päässä lapsuudenkodistani, jota nyt pakkaan pahvilaatikoihin. Olin juuri päässyt osalliseksi tyylikkään kummitätini Titin hyväntahtoisuudesta ja saanut käydä valitsemassa uusia vaatteita matkaa varten. Olin ostanut vaaleanruskean salmiakkiruutuneuleen, beiget housut ja farkkutakin. Benettonia ja Mexxiä, sen ajan muotimerkkejä, joita äiti ei yleensä suostunut ostamaan. Koska italialaiset ovat tunnetusti elegantteja, minun piti tietysti pukeutua uusimpiin vaatteisiini Italian-albumia varten. (Pakko tosin myöntää, että haltiakummin avusta huolimatta Tuhkimo jäi auttamatta kakkoseksi!)

Albumista löytyi kuva myös uskollisesta valokuvaajastani, joka itse edellisen vuoden vaihto-oppilaana ymmärsi yskän ja lähti kanssani kävelylle. Tämän kuvan otin minä tuona samana iltana:

Lisäksi kuvakokoelmaan olivat itseoikeutetusti päätyneet seuraavat neidot:

Näissä kuvissa he poseeraavat nuhruisessa hotellihuoneessamme Lontoossa kesällä 2001, hieman ennen lähtöäni Italiaan.

Italian-vuosi oli elämäni käännekohta, joka jätti minulle levottomat jalat. Nyt syyskesällä 2011, tasan kymmenen vuotta myöhemmin, olen jälleen lähdössä – pitemmäksi aikaa kuin ikinä aiemmin.

Mutta, hassua kyllä, nyt syyskesällä 2011 tuo uskollinen valokuvaajani on yhä uskollinen valokuvaajani. Hänen uudempi otoksensa komeilee tämän blogin kesäisenä profiilikuvana. Kävimme viime viikolla elokuvissa, ja ahkerana bloggarina hän patisti minua palaamaan blogin ääreen. Me molemmat tiedämme, millaista on lähteä ja jäädä, ja voimme olla varmoja, ettei Espoo–Durham ole sen kummempi kuin Harjavalta–Helsinki, Santo Domingo–Helsinki, Helsinki–Rooma tai Santo Domingo–Whycocomagh. Johan tässä oltiinkin kummallisen kauan samoilla seuduilla.

Ja, hassua kyllä, tuon pirteän blondin kanssa kävin syömässä tässä ihan äskettäin. Puhuimme putkiremontista, joka mutkistaa hänen elämäänsä, ja menimme Stockmannille ostamaan kynsilakkaa. Spar-kassiin pukeutuneen tytön taas näin viimeksi pari päivää sitten. Tällä kertaa en tosin ottanut kuvaa vain hänestä vaan myös hänen pojastaan, minun kummipojastani. (No, myönnetään, otin 500 kuvaa...) Nuo tytöt osasivat ostaa lentolipun Lontooseen jo vuonna 2001 ja muovipussiin kääriytyneen nähtiin jopa asuvan siellä keväällä 2008, joten minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö he laskeutuisi Heathrow’lle taas aivan lähiaikoina.

Minulla ei ollut lukioikäisenä kovin paljon kavereita. Italian-albumini ystäväsivuja ei siis ollut kovin monta. Nyt jälkiviisaana voin kuitenkin todeta, että mitäpä siitä, kun ne ystävät olivat sellaisia, että nyt kymmenen vuotta myöhemmin aion jälleen ottaa mukaan heidän kuvansa.

Sillä kielimuurin murtamisessa saattaa auttaa albumi, joka sisältää kuvia koto-Suomesta.

Ja joskus saattaa tulla ikävä.

All Saints

Olen juuri viettänyt puoli tuntia etsien sopivaa sanakirjamääritelmää tämän postauksen alkuun. Blogijutun aloittaminen aihetta käsittelevällä, usein jollain tapaa koomisella sanakirjamääritelmällä on varmasti jo eräs internet-maailman kliseistä, mutta minusta se on hyvä klisee. Tai se olisi hyvä klisee, jos sanakirjat haluaisivat määritellä asian niin, että se sopisi minun tarkoituksiini – eli ei esimerkiksi näin:

saint
/saynt
noun 1 a person who is acknowledged as holy or virtuous and regarded in Christian faith as being in heaven after death.
2 a person of exalted virtue who is canonized by the Church after death and who may be the object of veneration and prayers for intercession. 3 (informal) a very virtuous person. (Oxford English Dictionary)

Jos olisin ollut tarpeeksi nöyrä, olisin aloittanut etsimisen suoraan Wikipediasta. Artikkeli "Saint" alkaa ihan yhtä epätyydyttävästi kuin muutkin vastaavat: "A saint is a holy person. In various religions, saints are important people who are believed to have exceptional holiness." Mutta viimein kärsivällinen lukija palkitaan, ja yhtäkkiä olen kovin kiintynyt omaan haaleaan kirkkokuntaani:

"In the Lutheran Church, all Christians, whether in heaven or on earth, are regarded as saints."

Siinä ne pyhät, joista tämä blogi puhuu – paitsi että aion pelata vielä toisenkin kirkkokuntakortin. Luterilaisena (ja erityisesti erääseen tiettyyn herätysliikkeeseen kallellaan olevana luterilaisena) minulla ei ole mitään sanomista siitä, kuka on tosi kristitty. Siksi lienee turvallisinta niputtaa kaikki ihmiset alustavasti pyhien kategoriaan. Tulkoot sitten itse protestoimaan. (Ehkä vielä luterilaisempaa olisi niputtaa kaikki vastaantulijat syntisten kategoriaan, mutta "Syntisistä ja yksinkertaisuudesta" on huonompi sanapari ;))

Lupaukseni bloggailla "pyhistä" tarkoittaa siis ennen kaikkea sitä, että haluan puhua ihmisistä. Tai en edes tietoisesti halua vaan todennäköisesti puhun joka tapauksessa, mikäli vanhoista blogeistani voi mitään päätellä. Niissä seikkailevat pianonsoitonopettajat, syyrian kielen luennoitsijat, teologian professorit, Arkki-yhteisöjen jäsenet, punahattuiset mummot, vastaeronneet intiaanikanootin omistajat, Polly Pocketeilla leikkivät kaksivuotiaat, katoliset anarkistit ja yleisöpuhelimeen kimittävät mammanpojat. Äskettäin löysin vanhasta vihosta muistiinpanojani Saksan-kesältä 2008. Olin ollut aikeissa kirjoittaa blogipostauksen yhteisöömme ilmaantuneesta tsekkiläis-italialaisesta sirkustaiteilijapariskunnasta ja tehnyt valtavalla pikkutarkkuudella muistiinpanoja kummankin boheemista ulkonäöstä ja hurmaavasta puhetavasta sekä siitä sadunomaisesta tunnelmasta, joka heitä ympäröi. "Kun Lenka [mustalaishame, nippu kiliseviä rannekoruja, käheä tupakoitsijan ääni, jatkuva elehdintä] kuvailee kaihoisasti kotikaupunkiaan Prahaa, minulle tulee tarve päästä sinne välittömästi!" Harmi, ettei sitä blogipostia koskaan nähty. (Eräät saattavat muistaa, millaisen käänteen kesäni sittemmin sai ja miksi minulla oli yhtäkkiä niin kovin vähän aikaa bloggaamiseen ;))

Näyttää siltä, että alitajuisesti kirjoitelmani rakentuvat melkein aina ihmisten ympärille. Myös tietoinen minäni tunnistaa, että ihmiset ja heidän elämäntarinansa ovat kiinnostuksenkohteideni kärkisijoilla, vaikka se kuulostaa banaalilta ja vaikkei sitä aina käytöksestäni huomaa. Juuri siksi ikävöin välillä lapsellisen sentimentaalisesti kesätyötäni Mikkelin keskussairaalan käytävillä ja meinaan ilmoittaa Durhamiin, että apurahan voi antaa jollekin muulle.

Lisäksi blogini alaotsikko on muistilappu minulle. Ensinnäkin se muistuttaa, millaisten lasien läpi kanssaihmisiä pitäisi katsella. (Kaikki ymmärtävät, ettei muistilappuja tarvita niistä asioista, joiden tekeminen sujuu melkein huomaamatta, vaan ennen kaikkea niistä, jotka helposti unohtaa.) Toiseksi se muistuttaa, että kanssaihmisiä ylipäätään pitäisi katsella! Viime kevään istuin luolassani näkemättä juuri ketään. Joka toinen Facebook-statukseni oli mallia: "... on kadonnut paperipinoon. Pahoittelen, ystävät! Nähdään taas kuukauden kuluttua!" Kevään gradu- ja jatko-opintohakumylläkässä akateeminen klausuuri oli ehkä hetken välttämätön. Mutta tekikö se iloiseksi? Ei todellakaan. Herralle kiitos pienestä kummipojasta, joka jotenkin onnistui ryömimään yhä uudelleen myös erakonelämääni!

Sosiaalisesti motivoituvana ihmisenä minun on vaikea perustella itselleni, miksi en ryhtynyt papiksi, ellen pysty selittämään, mitä hyötyä tai iloa tutkimuksen tekemisestä on sille yhteisölle, jossa elän. Tänään istuin erään pöydän ääressä tutustumassa fransiskaanisäännön varhaisvaiheisiin. Aihepiiriä tutkinut David Flood on todennut, että eräs fransiskaaniliikkeen ensimmäisistä peruspilareista tiivistyy iskulauseeseen: "We work and we share." Suomeksi fraasin voisi hieman täydentäen kääntää: "Me teemme työtä ja jaamme sen hedelmiä." Minun työni on ainakin seuraavat kolme vuotta tutkimustyö. Mutta mitä ovat sen hedelmät? Ja miten ihmeessä niitä voi jakaa?

Olisin paljon vähemmän huolestunut, jos saisin opiskella Platonin Akatemiassa ja käyskennellä puutarhan käytävillä vaihtamassa ajatuksia kollegojeni kanssa. (Eräälle kollegalleni totean ilahtuneena, että ajateltuani äskeisen ajatuksen ääneen kirjansuunnittelukävelymme näyttäytyy yhtäkkiä aivan uudessa valossa!) Olisin paljon vähemmän huolestunut, jos opintojani rytmittäisi jokin käytännön palvelutehtävä, joka toisi tasapainoa elämääni ja pakottaisi minut soveltamaan oppimaani.

Valitettavasti 2010-luvun akateeminen maailma vilisee kauhutarinoita riitaisista tutkimusyhteisöistä ja norsunluutorneihinsa juuttuneista putkiaivoista.

Kun lupaan bloggailla pyhistä, muistutan samalla itseäni, että olen kolme seuraavaa vuotta sitoutunut myös tulemaan ulos tutkijankammiostani. On onttoa olla teologi, jos kaikki opittu jää vain tiedostoiksi tietokoneeni syövereihin, jos en suostu oppimaan muualta kuin kirjoista ja jos lukemani ei millään tavalla vaikuta siihen, miten tarkastelen yliopiston ulkopuolista maailmaa. Olen tekopyhä ääliö, jos luen kaikki päivät pyhästä Gregorios Nyssalaisesta ja pyhästä Maksimos Tunnustajasta, mutta minulta ei jää aikaa oman yhteisöni pyhille.

Siksi haluan pitää blogia eletystä teologiasta ja elävistä pyhistä. Kansankielellä arjesta ja ihmisistä. 

TÖKS! AUTS! UUUAA! UUAA!!! PIIP! PIIP! PIIP! ALERT!! ALERT!! ARGH!! TÖKS!! TÖKS!!!

Tässä blogipostauksessa piti puhua pyhistä. Mutta tässä blogipostauksessa ei puhuta pyhistä, koska...

Minulle on vähitellen alkanut kirkastua, että olen perustanut blogin, jossa vain kolmen kirjoituksen jälkeen esiintyy 18 kertaa jokin pyhä-sanan johdannainen. (Kyllä, laskin juuri.) Samalla on alkanut kirkastua myös jotain muuta. Teologian opiskelijana ja (matalan profiilin) julkikristittynä olen täysin turtunut siihen, että näppäimistöstäni pulppuaa ”pyhä” toisensa jälkeen. Tai että puhun rukoilemisesta ja Raamatusta tai että minulla ylipäätään on blogi, jonka nimi on Hengellinen niitty.

Blogini vilisee jo nyt käsitteitä, jotka saavat lukijan epäilemään, istuuko ruudun takana 27-vuotias urbaani nuori nainen vai 62-vuotias evankelista. Ja pahinta on, etten itse edes huomaa, sillä samoja sanoja vilisee melkein jokaisessa kirjoittamassani Word-dokumentissa. Kerran havahduin siihen, että olin yhden viikon sisällä keskustellut Facebookissa sekä kaksiluonto-opista että kolminaisuusopista, kristinuskon järeimmistä ja hämärimmistä dogmaattisista kysymyksistä. Nörttihälyttimeni oli päästänyt vain varovaisen pihahduksen. Uskishälyttimeni oli vaiennut kokonaan, sillä minun mielestäni ”uskovaiset” ovat jotain ihan muuta sakkia kuin niitä, jotka juttelevat ohimennen triniteetistä kavereiden Facebook-seinillä.

Teologiystäväni ovat varmasti tottuneet tähän puoleen minusta – ja puhuvat ehkä itsekin samaa kieltä – mutta olen yhtäkkiä herännyt siihen, että tätä blogia lukevat myös monet ystäväni ja sukulaiseni, joiden korvissa Jeesus särähtää yhtä pahasti kuin Halla-aho omissani tai joille uskonto on yhtä läheinen kysymys kuin minulle geofysiikka. Ihmisiä, jotka lukevat kirjoituksiani tyyliin:

”Hengellinen TÖKS! niitty ei ole kertomus mistä tahansa matkasta; se on kertomus pyhiin-EIH!-vaelluksesta. Meidän ajassamme ”pyhiin-AUTS!-vaellus” tarkoittaa yleensä pyhään ARGH! paikkaan menemistä.”

Heille voin vain vakuuttaa, että olen edelleen ihan sama Siiri. En ole hurahtanut mihinkään uuteen. Toisin sanoen olen aina ollut juuri näin hurahtanut...

Toisaalta minun täytyy lukea vain 20 sekuntia jonkun baptistin tai mormonin blogia, kun jo huomaan pohtivani, onko tekstissä häiritsevä käännyttävä pohjavire, ja ärsyyntyväni, kun tiettyjä käsitteitä hoetaan jatkuvasti. Vaikka joku uskontoa ulkopuolelta tarkkaileva voi mieltää minut samaan ryhmään kuuluvaksi, tosiasiassa heidän kielipelinsä on minulle aivan vieras – ja vieraus alkaa helposti tökkiä (vaikka tökkimisen yli voi ja kannattaa päästä).

Bloggaus on ylipäätään vaikea laji. Koskaan ei tiedä, kuka blogia lukee. Jo ne lukijat, jotka sattuu tietämään, muodostavat täysin sekalaisen joukon. Uskonnollinen jargon kaikkine nyansseineen on vain yksi ongelmista. Samaan aikaan mietin, ymmärtävätkö isovanhempani viittauksia virtuaalimaailman ilmiöihin. Tietävätkö he, miksi tekstissä lukee ;) tai :D (vaikka sattuu sitä nuoremmissakin piireissä!)? Pahastuvatko he lievistäkin kirosanoista? Tajuaako suomenkielenopettajaisoäitini, etten ole unohtanut oikeinkirjoitussääntöjä vaan tavoittelen puheenomaista ilmaisua? Haluavatko vanhempani edes kuulla sellaisista komplekseistani, joista eivät ole ennen tienneet mitään? Nukahtavatko (miespuoliset) systemaatikkoystäväni, jos puhun vintage-mekoista? Nukahtavatko Eppu ja Ira, jos puhun varhaiskristillisen kirjallisuuden pahasti pölyttyneistä helmistä? Kiinnostaako ketään – mikään?!

Koska en millään ehdi perustaa kolmea, neljää eri viiteryhmille räätälöityä blogia, joudun vain vaientamaan sisäisen monologini ja pyytämään: yrittäkää kestää! Minä puolestani yritän olla uskollinen omille arvoilleni ja intresseilleni. Mutta herätelkää ihmeessä keskustelua, jos jokin alkaa tökkiä sietämättömällä tavalla, ja kommentoikaa muutenkin, kun satutte kulkemaan ohi!

Tällä johdannolla puhun siis ensi kerralla pyhistä – mikäli ääneni kantaa uskishälyttimien ulinan yli...

... ja aika rakentaa.

Revittyäni edellisessä postauksessani kaikki ylevät ennakko-oletukset maan tasalle, yritän nyt rakentaa niiden raunioista edes jonkin säälittävän tulitikkutalon ja selittää paremmin, mistä tässä blogissa oikein on kyse. Toki kyse on ennen kaikkea ihan perusasioista: Olen muuttamassa ulkomaille moneksi vuodeksi. Minulla on sukulaisia ja ystäviä, joiden soisin muistavan olemassaoloni vielä vuonna 2014. Ja ehkä heistäkin muutamat haluavat tietää, mitä minulle tapahtui sen jälkeen, kun katosin kanaalin taakse. Tämä oikeastaan riittää selitykseksi. Jos et halua kuulla samaa monimutkaisesti jäsenneltynä, voit hyvin lopettaa lukemisen tähän ja mennä tekemään jotain järkevämpää: tiskaamaan, silittämään kissaa, juomaan perjantaioluen tai nukuttamaan lapsia, jotka ovat viidennen kerran lähteneet juoksentelemaan huoneestaan. En ollenkaan pahastu vaan toivotan hauskaa iltaa!

- - -

Niille jotka sietävät ylianalyyttista metabloggailua, ajattelin kertoa vähän enemmän tämän blogin nimestä ja siitä, miksi siitä tuli tämän blogin nimi. Lisäksi aikomuksenani on harjoittaa pientä käsitteenmäärittelyä ja sanoa sananen ”pyhistä” ja ”yksinkertaisuudesta”. (Juuri kun lukijani luulivat välttäneensä systemaattisen teologian raskaan ikeen, osoittautuu, että tässä blogissa harjoitetaankin systemaattista analyysia! *evil laugh*) Ne kuitenkin saavat ihan omat juttunsa, sillä olen alkanut ymmärtää, että blogimaailmassa on viisainta ilmoitella itsestään usein ja vähän eikä harvoin ja paljon. Eli kun nuo kissojensilittäjät palaavat perjantaiolueltaan, he saavat huomata, että täällä jauhetaan edelleen ihan samasta asiasta. Sori.

Miksi siis Hengellinen niitty? Tajusin vasta blogin nimettyäni, että "Hengellinen niitty" saattaa kuulostaa aika new agelta, sellaiselta blogilta, jota pitää joku reikihoitaja nimeltä Kesäsade tai Tiikerililja tai Dharma-Diana. Joudun siis romuttamaan vielä yhden harhakuvan: täällä ei keskustella chakroista ja tantrasta, ellen sitten käy läpi jotain kokonaisvaltaista persoonallisuudenmuutosta Englannin-vuosinani. Jos niin tapahtuu, ilmoitan siitä sitten erikseen. 

Tämä Hengellinen niitty ei ole new agea vaan pikemminkin old agea. Sen nimellisenä esikuvana on 500–600-luvuilla eläneen Johannes Moskhoksen värikäs kertomus matkasta halki villin Lähi-idän. Noita alueita asuttivat tuolloin toinen toistaan viisaammat ja ihmeellisemmät kristityt askeetit, joita ihastunut Johannes vertasi monenkirjaviin kedon kukkiin. Tämän blogin osoite, Pratum Spirituale, on latinankielinen nimi, jolla kyseinen opus yleensä tunnetaan tutkimuskirjallisuudessa. Ihan alun perin teoksen nimi oli kuitenkin λειμών, niitty. Ilmeisesti kreikkalaisille ei tarvinnut erikseen selittää, että kyseessä oli metafora!

- - - 

Vaikka tässä vaiheessa alkaa kuulostaa siltä, että koko nimi on pelkkä patrististen putkiaivojeni tuotos, on syytä kertoa, että löysin Hengellisen niityn jo ennen kuin minusta tuli patristiikan opiskelija. Kanadassa Cape Bretonin Arkki-yhteisössä vietin usein vapaapäiväni yhteisön vierastalossa Shalom Housessa, jossa oli pieni mutta yllätyksellinen kirjasto. Kerran käsiini sattui William Dalrymplen matkakirja From the Holy Mountain: A Journey Among the Christians of the Middle East, jossa kuljettiin Johannes Moskhoksen jalanjäljissä modernissa Lähi-idässä. Vaikka kirjaa vaivasi välillä liiallinen paatos, se tutustutti minut Hengelliseen niittyyn ja ennen kaikkea idän kiehtovaan kristillisyyteen – and the rest is history ;)

Myöhemmin sain itsekin käydä vaeltamassa – tai lähinnä poukkoilemassa – samoilla mailla. Askeetit näyttävät tosin olevan näinä aikoina kiven alla (tyypillistä askeettimeininkiä!), mutta törmäsimme silti monenmoisiin ihmeellisiin kukkiin: Bazoukinsoittaja Aleppolaiseen, Pyhään Huda Baghdadilaiseen, Damaskoksen linja-autoaseman yksijalkaiseen kilvoittelijaan, Apologeetta Tomas Haifalaiseen perheineen ja Shalhevetjah-keskuksen kielilläpuhuvaan korealaiseen pyhiinvaeltajajoukkoon. Se oli hieno matka ja surettaa, että tällä hetkellä takaisin ei ole menemistä. Ei varsinkaan passilla, jonka leimojen perusteella voi tietyillä lentokentillä saada korkeimman turvallisuusuhkaluokituksen ja tunnin mittaisen henkilökohtaisen turvatarkastuksen. Täytyy vain rukoilla, että Taivaallinen Puutarhuri pitää erityisen hyvää huolta kukkatarhastaan.

- - - 

Hengellinen niitty on siis patristisen ajan matkakertomus, joten mikä olisikaan sopivampi nimi patristiikan opiskelijan matkablogille! (Egerian matkat olisi ollut vähän kummallinen, kun nimeni nyt kuitenkin sattuu olemaan Siiri – ainakin toistaiseksi. Lupaan edelleen ilmoittaa, jos tulee muutoksia.) 

Hengellinen niitty on myös kuvaus idän kirkkojen askeeteista. Sen jälkeen olen lukenut idän kirkkojen askeeteista paljon muutakin ja luen edelleen. Minusta hienhajuinen askeesi voittaa eteerisen kontemplaation mennen tullen. Silti askeettinen opetus on usein ohitettu toteamalla, että lumessaseisoskelijat, pylväspyhimykset, ulosteensyöjät ja luolissa-asujat ovat vain menneen ajan outoja kuriositeetteja, joilla ei ole meille mitään annettavaa. Moiseen karrikointiin on houkuttelevaa lähteä myös siksi, että tässä ajassa ja yhteiskunnassa on vaikea sietää julistusta syntisyydestä, luopumisesta, itsensä unohtamisesta ja kuuliaisuudesta. Askeetit virittävät Vuorisaarnan etiikan kymmenenteen potenssiin, joten ei ihme että heidät työnnetään mielellään takaisin arkistojen perukoille. Me luterilaiset kun emme oikein pärjää edes Vuorisaarnan kanssa.

Kirjoitan tätä lämpimässä kodissani, meikit naamassa ja mozzarella-leipä käden ulottuvilla, joten on selvää, etten itsekään oikein osaa kulkea via asceticaa. Mutta haluaisin silti mietiskellä, mitä se voisi olla. Vaikka täällä blogissa. 

Hengellinen niitty kertoo nimestään huolimatta ihmisistä, mutta Johannes Moskhoksen kaunopuheinen johdanto osoittaa, että luonto on aina ollut pyhyyden symbolien aarreaitta. Ei tarvitse olla reikihoitaja Kesäsade tunteakseen, että luontoon kätkeytyy jotain jumalallista. Ei tarvitse olla hänen kollegansa Dharma-Diana havaitakseen, että meidän kohtalomme liittyy koko luomakunnan kohtaloon. Eikä tarvitse olla ekologi, jotta siitä saisi puhua. Joten puhutaan siitäkin joskus täällä blogissa.

Viimeisenä: Hengellinen niitty ei ole kertomus mistä tahansa matkasta; se on kertomus pyhiinvaelluksesta. Meidän ajassamme ”pyhiinvaellus” tarkoittaa yleensä pyhään paikkaan menemistä. Varhaiskristillisyydessä se tarkoitti kuitenkin usein pyhien luo menemistä. Heidän läsnäolonsa teki paikastakin pyhän. Nämä pyhät ovat Johannes Moskhoksen niityllä kasvavia kukkia – kaikki eri tavoin kauniita ja ihmeellisiä.

Kun täytän lomakkeita, lähettelen sähköposteja, pakkaan kiireessä tavaroitani ja juoksen ympäriinsä kuin päätön kana, ei kauheasti tunnu siltä, että olisin lähdössä pyhiinvaellukselle. Joidenkin mielestä näyttää kuulemma siltä, että olen syöksymässä uraputkeen. Silti toivon, että tähänkin matkaan voisi liittyä vanhaa vaelluksen symboliikkaa ja että käteen jäisi muutakin kuin kasa paperia. Toivon myös, että voisin täällä blogissa kertoa jotain niistä kukista, joita kasvaa Koillis-Englannissa. Eiköhän sieltä nummilta jotain löydy, vaikka saattavat ollakin vähän säänpieksemiä.

Siksi tuon alaotsikon ensimmäinen sana, josta ajattelin bloggailla ensi kerralla. Jos tämänkertaisesta jutustani voi mitään päätellä, näyttää siltä, että blogipresenssini perustuu mottoon ”usein ja paljon”. Muistakaa, että aina voi lukea kursorisesti!

Aika on purkaa...

Koska olet päätynyt tänne blogiini, lienet tietoinen, että olen kahden viikon kuluttua lähdössä kuningattaren maille Durhamin yliopistoon teologianhistorian jatko-opiskelijaksi. Tällä hetkellä huhkin kreikan äärellä ja pohdin, hirvittääkö minua vähemmän Maksimos Tunnustajan Ambiguan italiankielinen käännös vai Evagrioksen Kefalaia gnostikan syyria–saksa-rinnakkaistekstilaitos. Jostain pitäisi nimittäin aloittaa.

Jotkut ovat toivoneet, että pitäisin Suomeen jääneet ystävät ja kollegat (monessa tapauksessa synonyymisiä) ajan tasalla akateemisista seikkailuistani, kirjoittaisin oppimastani ja jakaisin teologisia oivalluksiani. Todetaan nyt ihan ensin, että noita viimeisimpiä en edes uskalla luvata! Myös kahteen ensimmäiseen suhtaudun hieman varauksella. Ensinnäkin minun on aina ollut vaikea jakaa puolivalmiita, ohimeneviä akateemisia ajatuksenpoikasiani. Minua ujostuttaa kirjoittaa prosessi kiveen (tai edes blogiin) siinä vaiheessa, kun se on vielä intuitioiden sekamelskaa.

Mutta vielä painokkaammin haluan sanoa, etten tällä hetkellä tarvitse elämääni yhtään enempää

poleemisia keskusteluita,

kristittyjen välisiä erimielisyyksiä,

älyllistä kikkailua

enkä

kirjaviisautta.

Noilla kaikilla saan joka tapauksessa täyttää hereilläoloaikani seuraavan kolmen vuoden ajan, sillä olen mennyt sekaantumaan projektiin, jossa päivät päästään luetaan menneiden aikojen intellektuellien ja ärsyyntyneiden piispojen kiistakirjoituksia (jokainen teologianhistoriaa lukenut tietää, että patristisena aikana teologiset ristiriidat kärjistyivät pahimmillaan siinä määrin, että nyrkit heiluivat Nikean pimeillä kujilla!), analysoidaan puhki käsitteitä ja kirjoitetaan sivukaupalla teologista hienosäätöä, jota sitten vatvotaan enemmän tai vähemmän kriittisessä hengessä muiden vastaavaan hulluuteen vajonneiden kanssa.

Tai no, rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että kirkkoisien kirjoituksista löytyvät myös eräät kauneimmista ja lempeimmistä uskonelämän kuvauksista. Varma valinta ovat ensirakkauteni syyrialaiset isät, joiden jutut saavat raavaan miehenkin kyynelehtimään. Siis syyrialaiset isät miinus Afrahat – paitsi jos uni ei meinaa tulla.

Ja pakko sanoa, että olen kyllä vuosien varrella vatvonut teologiaa voittopuolisesti hyvässä hengessä ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole vain älykköjä vaan myös ihan oikeasti viisaita ja – mikä parasta – hauskoja!

(Ja turha kai on peitellä sitäkään, että jossain kaikkien suojamuurieni takana sykkii systemaatikon sydän, joka nauttii väittelyistä, knoppitiedosta ja päättymättömästä käsitteenmäärittelystä. Minulle ei tarvitse juottaa kovin paljon olutta huomatakseen, että tykkään kyllä puhua teologiasta, myös sen periferisistä, irrelevanteista ja adiaforisista detaljeista. Joskus liiankin suurella suulla.)

Tällä kaikella yritän kuitenkin sanoa, että olen astumassa elämänvaiheeseen, jossa saan joka päivä kirjoittaa akateemisesta teologiasta ja toivoakseni myös akateemista teologiaa. Kaikesta höpöttelystäni huolimatta en tietenkään pidä sitä vähäarvoisena kutsumuksena ja pienen vastustelun jälkeen olen varovasti tullut siihen tulokseen, että juuri sitä haluan nyt kokopäiväisesti tehdä. Mutta koska saan tehdä sitä kokopäiväisesti, harjoitan mielelläni jotain muuta kirjallisuudenlajia täällä blogissa.

Teologiystävät. Ehkä jo ymmärsittekin. Tämä ei nyt siis sitten ole mikään yliopistoteologinen blogi. Olette todennäköisesti ainoita, jotka voivat ilmoituksestani pettyä.

Olen nyt rajannut aiheeni ja nöyrästi osoittanut lähestymistapani puutteet. Negatiivinen määrittely on siis suoritettu. Jos vielä haluat palata Hengelliselle niitylle, ensi kerralla lupaan määritellä positiivisesti, mitä tästä blogista saattaa tulla.