perjantai 6. huhtikuuta 2012

38: Kirkkokuntakriisi

Tänään menin katoliseen kiirastorstain messuun. Olen jo pitkään kuullut juttuja katolisen seurakunnan pienimuotoisesta yhteisöllisyydestä ja lempeästä kaitsijasta isä Tonysta, mutta lykännyt vierailua ennen kaikkea siksi, että olen pelännyt viihtyväni. Nyt menin ja viihdyin - juuri niin kuin pelkäsin.

Voin nyt puoli vuotta diasporassa oleiltuani todeta, että luterilaisen identiteetin ylläpitäminen on vaikeaa, kun sen tukena ei ole yhteisöä. Minulle luterilaisuus ei ole koskaan ollut kovin opillinen valinta. Olen sellainen tapaus, jota englanniksi kutsuttaisiin "kehtoluterilaiseksi" - luterilaisen perinteen helmoissa kasvanut ja siksi siihen kiintynyt ja kiinnittynyt. Nyt, kun ympäriltäni ovat kadonneet sekä luterilainen seurakuntayhteisö että samaan tunnustuskuntaan kuuluvat teologit ja teologian opiskelijat, olen joutunut tuuliajolle.

Olen tänä vuonna käynyt kirkossa enemmän kuin pitkään aikaan, mutta uskollinen sinnittelyni anglikaanien vieraana ei näytä kantavan hedelmää. Ikivanha katedraali, liturginen rikkaus ja kuoron enkelilaulu puhuttelevat edelleen. Valitettavasti kuulun kuitenkin myös seurakuntaan, jossa minua ei vieläkään tunnisteta, vaikka istun penkissä joka viikko - ellen sitten ole opettamassa pyhäkoulua saman seurakunnan lapsille. Jumalanpalveluslehdyköitä jakavat tädit luulevat usein, että olen turisti, ja yllättyvät, kun ilmoitan osallistuvani messuun. Samoin kuulun seurakuntaan, joka tuntuu tuudittautuneen porvarilliseen uneen ja olevan kiinnostuneempi rakennuksen ylläpidosta ja kuningattaren moraalisesta esimerkistä kuin Kristuksesta ja maailman hädästä. Kuulun seurakuntaan, jonka liturgia on niin monisanainen ja vaihteleva, etten teologisesta koulutuksestani huolimatta vieläkään tajua, mihin kaikkia rukouksia tarvitaan. Palaan usein kotiin jonkinlaisen logomanian vallassa, pää niin täynnä sanoja, ettei jumalanpalveluksesta tahdo jäädä mieleen mitään punaista lankaa. Jopa kansallisromanttis-koristeellinen anglikaaninen puheenparsi, joka epäilemättä soi jonkun vähemmän kirkkokuntakriisiytyneen korvissa kauniina ja avarana, tuntuu imelältä lässytykseltä.

Haluan perusasioita. Yksinkertaisuutta. Yhteisöllisyyttä.

En ole tätä ennen uskaltanut mennä katoliseen messuun, sillä olen aavistanut, ettei se ainakaan helpota kriisiäni. Aiemmista ulkomaanpyrähdyksistäni poiketen olen täällä vielä ainakin kaksi ja puoli vuotta, joten nyt ei sopisi integroitua uskonyhteisöön, johon en koskaan voi täysin kuulua. Ellen sitten vaihda kirkkokuntaa. Ja sitä sisäistä keskustelua en millään tahtoisi aloittaa. Minulle se tarkoittaisi nimittäin myös keskustelua omasta pappiskutsumuksestani, joka samoin tuntuu täällä kovin etäiseltä ja epämääräiseltä mutta voi Suomeen palattuani muuttua taas ajankohtaiseksi. Nyt lienee siis väärä aika tehdä suuria ratkaisuja.

Toisaalta katolinen kirkko on aina merkinnyt minulle monia hyviä asioita. Se on ollut kirkkoni Saksassa ja Kanadassa, jossa papit oma-aloitteisesti harjoittivat ekumeenista anarkismia ja ottivat minut ehtoollisyhteyteen. Se on ollut kirkkoni ajanjaksoina, jotka ovat olleet monella tapaa merkityksellisiä. Koska elämäntaipaleestani on muodostunut varsin konkreettinen vaellus, minua houkuttelee kovasti ajatus maailmanlaajuisesta, rajat ylittävästä kirkosta, jossa jumalanpalvelus toistuu samanlaisena paikasta riippumatta. Lisäksi tärkeimmät kristilliset esikuvani ja ihanteeni ovat tulleet Vatikaanin vaikutuspiiristä. Toisin kuin monet kuvittelevat, suureen kirkkoon mahtuu paljon muutakin kuin tiukkapipoisia ehkäisynvastustajia ja pedofiilipappeja. Siellä ovat todelliset radikaalit. Siellä ovat myös monet hyvät ystäväni ja akateemiset kollegani.

Tänään menin kiirastorstain messuun Sonyan ja collegekaverimme Benedictin vanavedessä. Isä Tony osoittautui juuri niin mutkattomaksi ja vilpittömäksi kuin olin kuvitellut. Kiirastorstain messussa hän pesi kahdentoista seurakuntalaisen jalat ja hymyili monta kertaa huvittuneesti lattialla kompuroidessaan. Saarna oli lämmin mutta kärsimystä kaihtamaton. Tuli sellainen olo, että tässä on seurakunta, joka tuntee pappinsa, ja pappi, joka tuntee seurakuntansa. Koska en halunnut aiheuttaa ekumeenista selkkausta, pyysin ehtoollisen sijaan vain siunausta. Isä Tony kosketti siunaavalla kädellään lempeästi päälakeani ja olkapäätäni. Vaikka ehtoollisyhteyden ulkopuolelle jääminen surettaa aina vähän, minulle jäi rauhallinen mieli. "I actually like being blessed. It reminds me of being a child", totesin Sonyalle, kun palasimme penkkiin. Mielikuva siitä, että katolinen kirkko kohtelee minua kuin lasta tuntui jotenkin liikuttavalta. Ehkä olenkin vielä hengellinen lapsi, mietin. Ehkä aikuistuminen edellyttää irtiottoa siitä traditiosta, joka minut on kasvattanut. Yritin karistaa tuon häiritsevän ajatuksen.

Messun jälkeen joku nainen pysäytti minut ja Sonyan ovella ja kysyi hymyillen: "Will you be received on Sunday?" Toisin sanoen: oliko meistä tulossa katolisen kirkon jäseniä pääsiäissunnuntain suuressa juhlassa? Pudistimme päitämme. "But you're thinking about it?" nainen jatkoi uteliaasti. "Umm, no, well, we're just visiting... for now..." mutisin hämmentyneenä.

Just visiting. For now.

4 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Oma elämänhistoriani ei toki sisällä mitään tuollaisia sinun Saksan ja Kanadan kokemuksiasi vastaavaa, ja olen jossain määrin opillisesti suuntautunut, mutta samalla tapaa olen tainnut itse vastata, että "en ole katolisen kirkon jäsen... ainakaan vielä" pariinkin otteeseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, en kai minäkään dogmatiikkaa opiskelleena voi väittää olevani täysin ei-opillisesti suuntautunut, mutta täytyy sanoa, että kirkkokuntien jäsenyys on minulle silti ennen kaikkea tottumus- ja käytännöllisyyskysymys. Kiva kuulla, että kirjoitus herätti ajatuksia ja pystyit siihen jossain määrin samaistumaan. Saa nähdä, minne itse kunkin polku vielä johtaa.

      Poista
  2. "omnia autem probate quod bonum est tenete" 1.tess.5:21

    Ei kai mikään estä kiinnittymästä katoliseen yhteisöön siellä, mutta säilyttämästä itsessäsi niitä asioita joita pidät luterilaisessa traditiossa olennaisimpina? Onhan luterialainen perintösi joka tapauksessa hyvin pitkälti vain tiettyjen asioiden tarkistamista 1500-luvun katolisuudessa. Vai vaatiiko todellinen yhteisöllisyys tässä tapauksessa myös ehtoollisyhteyttä? Miksi niin pitäisi olla?

    Kiitos kauniista ja rehellisestä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastauksena kahteen ensimmäiseen kysymykseen: ei varmaan... Itse haluaisin nähdä luterilaisuuden ja katolisuuden suhteen juuri tuossa valossa. Täällä - kaukana Suomen Luther-tutkimuksesta - olen tosin törmännyt myös asenteisiin, jotka korostavat katkosta enemmän kuin jatkuvuutta. Onneksi tämä on tapahtunut laitoksella; katolisessa seurakunnassa kaikki ovat suhtautuneet minuun lämpimästi ja vastaanottavaisesti. Sanoneet paljolti samaa kuin sinäkin tuossa. Jotain yhteisöllisyyden asteesta (ilman ehtoollisyhteyttäkin) kertonee se, että näyttäydyin seurakunnan messussa ensimmäistä kertaa torstaina ja jo eilen istuin papin luona pääsiäisillallisella. Olen nyt päättänyt unohtaa kaikki institutionaaliset näkökohdat ja tehdä niin kuin itsestä viisaimmalta tuntuu. Täytyy silti sanoa, että minulla on vähän huono ekumeeninen omatunto, kun en ota iloa irti Porvoon sopimuksesta. Vain teologilla voi olla tällaisia ongelmia...

      Poista