Joskus lokakuussa sähköpostiini tupsahti viesti, jossa minut kutsuttiin taannoin mainitsemaani San Marco -ravintolaan illalliselle, koska - kuten minulle siinä samassa selvisi - olin Durhamin katolisen tutkimuskeskuksen uusi jatko-opiskelija. Ilmeisesti se, että ohjaajani professori A (jonka henkilöllisyys ei sinänsä ole salaisuus; käytän "salanimeä" vain siksi, ettei blogini tupsahda jokaisen proffaa googlaavan hakutuloksiin) sattuu olemaan tutkimuskeskuksen ylin viranhaltija, riitti jäsenyyden perusteeksi. Lokakuisen ensitapaamisen jälkeen olen osallistunut tutkimuskeskuksen toimintaan aina silloin, kun jotain kiinnostavaa on ollut tekeillä. Viime viikkojen aikana katolinen teologia on ollut läsnä arjessani enemmänkin, sillä haahuilin kerran ohjaustapaamisen jälkimainingeissa professori A:n luentosarjalle, jolla sitten istuinkin innokkaasti koko menneen lukukauden. Siellä kuljimme jättiläisten jalanjäljissä 300-luvulta 1900-luvulle, Augustinuksesta Ratzingeriin, ja yritimme selvittää, miten ymmärrys traditiosta ja sen auktoriteetista jäsentyi vähitellen katolisessa teologiassa.
Minulle tuli yllätyksenä, että katolinen läsnäolo on Durhamissa vahvaa ja näkyvää. Jotenkin olin kuvitellut, että reformaation tuulet, jotka täällä puhalsivat jopa tuimempina kuin Pohjoismaissa, olisivat pyyhkineet Britannian katolilaiset kokonaan kartalta. Täällä minulle on kuitenkin vähitellen selvinnyt, että Saaren katolinen traditio on ihmeen kaupalla säilynyt läpi vuosisatojen ja kirkkopoliittisen tilanteen muututtua saanut myös uutta vahvistusta.
Minulle tuli yllätyksenä myös se, että jostain syystä olen tuntenut oloni melkeinpä kotoisammaksi katolisen tutkimuskeskuksen toiminnassa kuin anglikaanikirkon helmoissa. Kyllä, nyt se on myönnettävä: vaikka anglikaanien ja luterilaisten pitäisi tulla erinomaisesti juttuun, minä olen löytänyt sisarkirkostamme raivostuttavia puolia, joita en lainkaan osannut odottaa. Church of England on näyttäytynyt liian usein ponnettomana valtionkirkkona, jonka saarnatuoleista julistetaan lähinnä kuningattaren timanttijuhlavuotta ja varainkeruusuunnitelmia. Ehkä myös asemani vähemmistökirkon jäsenenä on saanut minut sympatiseeraamaan muita vähemmistönä olevia. Katolilaisten keskellä tunnen toiseutta, jota osaan jo etukäteen odottaa ja joka ei siksi ole kovin uhkaavaa - pikemminkin mielenkiintoista.
Tuota hyvää toiseutta pääsin kokemaan taas viikko sitten, kun osallistuin tutkimuskeskuksen The Uses of Scripture in Catholic Prayer, Practice and Theology -opintopäivään, joka sattumalta järjestettiin omassa collegessani. Tapahtumasta teki erityisen mielenkiintoisen se, ettei sitä ollut suunnattu vain akateemisille teologeille vaan myös sääntökuntalaisille ja maallikoille. Yleisöön mahtui kaikenlaista väkeä fransiskaanisisaresta eläkkeellä oleviin opettajiin ja Birminghamin katoliseen arkkipiispaan. Vaikka alustukset käsittelivät paavillisia kiertokirjeitä ja Vatikaanin toista konsiilia, yleisökommentit siirsivät keskustelun kauas kirkollisen vallan keskuksista, seurakuntaelämän ruohonjuuritasolle.
Päivän aikana havaitsin, että oli äärimmäisen kiinnostavaa olla luterilaisena kärpäsenä katolisen tapahtuman katossa eli soluttautua ulkopuolisena tarkkailijana tilanteeseen, joka ei ollut ensisijaisesti ekumeeninen. Ihmiset nimittäin puhuvat vapaammin, kun he eivät jatkuvasti pyri määrittämään identiteettiään suhteessa johonkin toiseen. (Tämän myötä heräsin oikeastaan ensimmäistä kertaa pohtimaan ekumeenisten tapahtumien ongelmia ja lieveilmiöitä. Ehkä soluttautuminen ja osallistuva havainnointi opettavatkin joskus enemmän kuin eksplisiittinen yhteyden etsintä...)
Koska kukaan ei jaksa lukea referaattia opintopäivän jokaisesta luennosta, jaan tässä tunnelmia vain yhdestä. Kyseessä ei oikeastaan edes ollut mikään varsinainen luento vaan meditatiivinen opetustuokio, jonka tarjosi Oxfordissa vaikuttava jesuiittateologi Nicholas King. Hän johdatti meidät pohtimaan Luukkaan evankeliumin kertomusta Emmauksen tiestä eräänlaisena liturgiana.
- - -
Isä Nickin liturgisessa luennassa kertomus alkaa synnintunnustuksella, jossa Emmauksen tietä kulkevat opetuslapset - siis seurakunta - tulevat Jumalan eteen sellaisina kuin ovat, kaikessa hauraudessaan. Jeesus on kuollut. Toivo on menetetty. Opetuslapset eivät tunnista ylösnoussutta Jeesusta, joka kuitenkin kulkee omiensa rinnalla myös epäuskon ja toivottomuuden hetkellä. Synnintunnustusta seuraa sanan liturgia, jossa Jeesus selittää tapahtunutta pyhien kirjoitusten avulla ja saa matkalaisten sydämet hehkumaan innosta. Opetuslasten pyyntö, "Jää meidän luoksemme!", on seurakunnan vastaus ja kätkee sisäänsä yksinkertaisen rukousosuuden. Jeesus jää, ja ateria muuttuu eukaristiaksi.
Vaikka Jeesus sitten poistuu opetuslasten näkyvistä, tunnelma ei ole lohduton. Ehtoollisateria on paljastanut Jeesuksen henkilöllisyyden; opetuslapset eivät ole enää yksin. Liturgia ei kuitenkaan pääty ehtoolliseen vaan täydellistyy vasta, kun seurakuntalaiset palaavat uudistuneina viemään viestiä ja jakamaan lahjoja koko maailmaan. Niin Emmauksen tien kulkijatkin palaavat kiireesti Jerusalemiin kertomaan koko yhteisölle, mitä heille on juuri tapahtunut. Vastassa on rikkinäinen kirkko, sillä kahdestatoista opetuslapsesta on jäljellä vain yksitoista. Silti Jeesus on valinnut juuri tämän ihmisyhteisön läsnäolonsa paikaksi.
- - -
Minuun teki vaikutuksen etenkin se, ettei isä Nick kaihtanut Raamatun kaunista outoutta ja outoa kauneutta. Opetuslapset tuntuivat inhimillisiltä. Välillä tunnelma lähenteli tragikoomista. Minulle sanasta "raamattuopetus" tahtoo helposti tulla mieleen kirkkojen herätyskristillinen laita, johon en aina osaa suhtautua. Nyt kuitenkin sain kuunnella puheenvuoroa, jota ei oikein voinut luonnehtia millään muulla nimellä ja joka vältti sekä laimeuden että lakihenkisyyden karikot. Harvoin tulee vastaan tällaista 2-in-1 raamatuntutkija-tarinankertojaa, joka puhuu kristittyjen pyhästä kirjasta yhtä aikaa hellän humoristisesti ja täysin tosissaan. En ilmeisesti ollut ainoa, johon innokas jesuiitta teki vaikutuksen, sillä opetustuokion jälkeen joka puolelta kuului hyväksyvää hyminää. Kahvitauolla totesin professori A:lle, että Durhamin katedraalin olisi syytä kaapata isä Nick saarnanpitäjäksi. Koska toimenpide kuitenkin aiheuttaisi tiettyjä ekumeenisia ja juridisia ongelmia, voin vain tyytyä fanittamaan idoliani etäältä. Jos jotain lukijaani sattuu kiinnostamaan, mikä tässä nyt muka oli niin ihmeellistä, isä Nickin kotisivuilta löytyy linkkejä muutamiin videoihin. Hän näyttää luennoinnin ohessa tehneen myös monenlaisia muita pikku projekteja, muun muassa oman käännöksen koko Uudesta testamentista. Ei siis mikään ihan turha jätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti