Pahoittelut siitä, että olen ollut kovin huonosti läsnä täällä blogimaailmassa. Arki rullaa eteenpäin hämmentävän reipasta vauhtia ja päivät täyttyvät opiskelusta ja sosiaalisista menoista. Olen aloittanut parikin blogimerkintää sekä joulunvietosta että akateemisen aherrukseni nykytilasta, mutta ne vaativat vielä pientä hiomista.
Päästäkseni jälleen bloggailun makuun päätin jakaa kanssanne jotain varsin kepeää. Eilen kokoonnuimme postgrad-porukalla Murder Mystery Partyyn ratkomaan rikkaan mutta häikäilemättömän kirjailijattaren murhaa 20 - 30-luvun hengessä. Jälleen englantilaiset opiskelijakaverini yllättivät minut olemalla niin... noh... stereotyyppisen englantilaisia! Naurettavat illuusioni Miss Marplen ja Hercule Poirot'n maailmasta pitävät siis edelleen pintansa! (Onneksi juhlan sivutuotteena ei syntynyt oikeita ruumiita, niin kuin Agatha Christien romaaneissa usein tuppaa tapahtumaan...)
Oma hahmoni oli uhrin huikentelevainen, ylimielinen ja turhamainen miniä Jacqueline de Montfort. Vanhempani muistanevat hyvin, kuinka kovasti olen aina rakastanut naamiaisia ja valeasuja. Legendaarinen on muun muassa eräs vappu, jolloin olin luokkani ainoa naamiaisasuun pukeutunut - eikä asia häirinnyt minua ollenkaan! Aikuisiällä sopivia tilaisuuksia on tarjoutunut harmillisen vähän, joten olin nyt ihan innoissani, kun pääsin kirpputorien ja halpiskauppa Poundlandin avulla kehittelemään menneen maailman femme fatalen. Eleganssini koostui muun muassa yhden punnan hiuspannasta ja melko ällöttävästä tekoturkiskauluksesta (£ 1.45), jonka dyykkasin Pelastusarmeijan kirppikseltä erään huivilaarin pohjalta.
Parantumattomana nostalgikkona olisin mielelläni jäänyt 20-luvulle pitemmäksikin aikaa ja petyin jälleen karvaasti, kun auto ei saapunutkaan hakemaan minua menneille vuosikymmenille Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvan tyyliin. Noina hetkinä yritän kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, millaista olisikaan mennä hammaslääkäriin, sairastua influenssaan tai olla opiskelijanainen viime vuosisadan alkupuolella, ja yhtäkkiä olen melko valmis luopumaan helminauhoistani ja hiuspannoistani...
Tässä kuitenkin hieman eilisillan hurmaa! Kuva on amerikkalaisen ystäväni Kellyn kamerasta. Hänen roolihahmonsa oli Jacquelinen tytär Louisa. Äidin ja tyttären saumaton tyylitaju on merkille pantavaa, sillä se syntyi ilman minkäänlaista yhteistä konsultaatiota!
