Tervehdys taas täältä katedraalin varjosta! Tänään Durhamissa alkaa Freshers' Week (fuksiviikko), joten meillä postgradeilla on ohjelmaa vasta illalla ja ehdin taas kirjoittaa pienen raportin. Tunnelma täällä Baileylla eli Durhamin vanhassa kaupungissa on katossa: Kaikki alueen colleget (jotka sijaitsevat samalla kapealla kadulla vieri vieressä) ovat koristautuneet lipuin ja banderollein, ja jokaisen rakennuksen edessä parveilee joukko vanhempia opiskelijoita, jotka valmistautuvat toivottamaan fuksit tervetulleiksi. Joka kerta, kun auto pysähtyy oman collegen kohdalle, porukka hurraa ja syöksyy kantamaan häkeltyneen tulijan laukkuja.
Vaikka me postgradit saavuimme hieman matalammalla profiililla viime viikolla, nämä tervetuliaisseremoniat kuvaavat hyvin sitä ilmapiiriä, joka minuakin on täällä kohdannut. Ihmiset ovat vastaanottavaisia ja seurallisia, ja college toimii suuren yliopiston sisällä pienempänä yhteisönä, johon uusien tulokkaiden on helppo liittyä. Koska jokaisen fuksin on pakko kuulua johonkin collegeen, sosiaalinen elämä tulee ikään kuin annettuna. Olen melkein varma, että opiskelijoiden yksinäisyys ja mielenterveysongelmat vältetään tai ainakin huomataan paljon tehokkaammin, kun kaikki kuuluvat yhteisöön, vanhempia opiskelijoita kannustetaan auttamaan nuorempia ja kaiken takana häärii collegen aikuisväki, joka pitää huolta omistaan. Itsekin olen korkeasta iästäni huolimatta arvostanut sekä St Johnsin opiskelijoita että postgraduate tutoriamme Keviniä, jotka ovat huolehtineet siitä, että myös me seniorit pääsemme sujuvasti mukaan durhamilaiseen arkeen. (Kevin on muuten luku sinänsä: jamaikalaissyntyinen, kaunista englantia puhuva, tyylikkäästi pukeutuva ja todella sympaattinen teologi, joka jollain hämmentävällä tavalla tuo mieleeni erinäiset englantilaisten muotiohjelmien stylisti-miekkoset - mikä ei tässä tapauksessa ole ollenkaan kielteinen piirre vaan lähinnä huvittava!)
Sitten osallistuvaa havainnointia Durhamin kirkollisesta elämästä: Menin tänään Helenin ja kahden muun collegelaisen kanssa jumalanpalvelukseen St Nicholasiin. Tiesin jo etukäteen, että kyseessä on evankelikaaliseurakunta, mutta olen nyt oppinut, ettei se tarkoita täällä ihan samaa kuin Amerikassa, joten uskaltauduin tarkastuskäynnille. Kirkkorakennus sijaitsee aivan torin kupeessa ja näyttää ulkoa vanhalta ja arvokkaalta, mutta...
Ensimmäinen hämmästyksen hetki koitti heti, kun astuimme kirkkoon. Koko kirkkosali oli käännetty niin, että puhujankoroke (huom! ei mikään varsinainen alttari) oli laivan pitkällä seinällä ja sitä ympäröivät luentosalimaiset penkit kolmella sivulla. Tämä siis kirkossa, joka olisi Suomessa museoviraston suojelukohde! Puhujankorokkeen vieressä istui bändi ja sen yläpuolella oli iso valkokangas, jolle virret, laulut ja (vähäiset) liturgiset osat heijastettiin powerpointteina. Vaikka en suhtaudu sakraalitiloihin aivan yhtä juhlallisesti kuin monet tuttavani, "sisustuksen" näkeminen teki melkein fyysisesti pahaa. Myönteistä oli kuitenkin se, että kirkko oli saapuessamme jo täynnä monenkirjavaa kansaa.
Jumalanpalveluksen toimitti (vai pitäisikö sanoa "spiikkasi"...?) pappi ilman sen suurempia alboja tai muita liturgisia krumeluureja. Aluksi lauloimme virren, mutta sen jälkeen musiikki siirtyi "Lord, I lift your name on high" -tyyppisille gospel-raiteille. Ihmiset lauloivat hartaan näköisinä silmät kiinni. Ne olivatkin sitten ainoita hetkiä koko jumalanpalveluksen aikana, kun meitä pyydettiin seisomaan.
Saarnamiehenä oli joku ihan pätevä maallikkosaarnaaja, joka oli itse valinnut raamatuntekstin. Saarna sinänsä oli onneksi hyvä ja mielenkiintoinen eikä millään tavalla liian provosoiva tai herätyshenkinen. Sen jälkeen lausuimme uskontunnustuksen ja sitten - kulminaatiopiste!! - pappi pyysi puhujankorokkeelle seurakunnan rahastonhoitajan, joka alkoi esittää powerpointteja seurakunnan talousvajeesta! Keskellä jumalanpalvelusta! Eivätkä ne olleet mitä tahansa yleisiä lukuja, vaan saimme yksityiskohtaisesti kuulla, kuinka monta ihmistä oli menneenä vuonna maksanut vähemmän kuin edellisenä, kuinka monta oli kokonaan jättänyt maksamatta, kuinka monen pankkisiirto ei ollut toiminut ja niin edespäin. Esitys ei ollut varsinaisesti epäasiallinen eikä lahjoituksia kerjätty painostavin äänensävyin, mutta, huh, en ole ehkä ikinä nähnyt mitään noin absurdia jumalanpalveluksessa!
Lienee tarpeetonta edes todeta, ettei kyseisessä tilaisuudessa jaettu ehtoollista. Lopulta poistuimme kirkosta palohälytysharjoituksen saattelemina.
Retken paras puoli oli se, että tapasin kirkon edustalla kaksi amerikkalaista teologian tohtoriopiskelijaa vaimoineen. Toisen tunsin jo aiemmista college-aktiviteeteista, ja toinen bongasi minut joskus keväällä Facebookista. Juttelimme hetken alkavan viikon ohjelmasta, ja sitten Helenin piti lähteä vastaan britti-isoäitiään ja minä menin Tescoon ostamaan lounasta. Helenin viimeiset sanat minulle olivat: "We need to debrief the service!" Totisesti.
Se oli siis kertomus Siirin vierailusta evankelikaali-anglikaanien jumalanpalvelukseen. Sanomattakin on selvää, että ensi sunnuntaina kirkkomatkani vie parinkymmenen metrin päässä kohoavaan katedraalikolossiin. En usko, että pompööseinkään korkeakirkollinen kikkailu voi saada minua yhtä epätoivoisen hämmennyksen valtaan...
Pömpöösi korkeakirkollinen kikkailu <3 Kiva lukea myös tällaisista (so. liturgiaan liittyvistä) kokemuksista, kiitos niistä! :)
VastaaPoista