Torstaikellojen soidessa

Torstai-illat ovat Durhamissa erityisen meluisia - jopa meluisampia kuin ne illat, jolloin viereisen St Cuthbert's Societyn nousuhumalaiset opiskelijat hoilottavat kadulla ärsyttävää tunnuslauluaan. Katedraalin kellot pauhaavat tuntikaupalla ja esittävät kerralla koko repertuaarinsa, kun niiden kuntoa testataan ja soittoa harjoitellaan. Välillä kellot vaikenevat hetkeksi, kunnes jälleen jokin uusi sävelrimpsu helähtää soimaan. Minua torstaikellot myös muistuttavat viikkojen kulumisesta - saavuinhan itse kaupunkiin juuri torstai-iltana ja ihmettelin tuolloin yhdessä kämppisteni kanssa, mitä kummaa katedraalissa metelöidään tähän aikaan keskellä viikkoa.

Nyt kellot soivat sen merkiksi, että kolmas viikko on takana ja neljäs edessä. Uutuudenviehätys alkaa vähitellen kadota, mutta arki on hyvää. Välillä mietin, onko akateeminen kulttuuri kansallista kulttuuria vahvempi voima, kun elämä Durhamissa tuntuu olevan saumatonta jatkoa elämälle Helsingissä. Pöydälläni lojuvat samat kirjat, tietokoneellani ovat auki samat tiedostot ja päiväni täyttyvät samoista opiskelijan arkiaskareista: kopioinnista, aineiston metsästämisestä, luennoista ja kirjastoreissuista. Toki sosiaalinen elämä ja aineelliset puitteet ovat jotain ihan muuta kuin Helsingissä (vai ovatko sittenkään? kysyy kahden teologin ja yhden ei-teologin kämppis kantakaupungissa sijaitsevassa asunnossa aivan tuomiokirkon vieressä...), mutta tuttu elämäntapa kantaa eteenpäin myös uusissa tilanteissa. Ehkä näin jatko-opiskelijana voi jo suorastaan aavistella, että jotain tällaista tapahtuu, kun ihmisellä on ammatti ja ammatti-identiteetti.

Tänään pääsin vihdoin etsimään yhteyttä muiden samanmielisten hullujen kanssa, kun Durhamin patristiikan seminaari kokoontui ensimmäistä kertaa. Laitoksemme on sen verran pieni, että suurimman osan ihmisistä olin jo tavannut aiemmin muissa yhteyksissä. Toisin kuin peribrittiläisessä collegessani seminaarissa en tuntenut oloani mitenkään erityisen ulkomaalaiseksi. Patristiikan jatko-opiskelijat ovat monikansallinen ja ekumeeninen joukko Pohjois-Amerikasta, Itä-Euroopasta, Hollannista ja Kreikasta. Ainoa vakituinen brittiosanottaja taitaa itse asiassa olla professori A, seminaarin vetäjä. Monenmoista projektia kuului olevan vireillä Maksimos Tunnustajasta Pelagiukseen ja askeettisen kilvoittelun kristologisista ulottuvuuksista Kyrillos Aleksandrialaisen raamatuntulkintaan. Vihdoinkin huoneellinen ihmisiä, jotka puhuvat samaa kieltä kuin minä - enkä nyt tarkoita kreikkaa!

Täkäläiseen seminaarikulttuuriin kuuluu olennaisesti virvokkeiden tarjoaminen eli käytännössä viininjuonti. Valkoviinin avustuksella olikin sitten ihan mukavaa tutustua patristisiin tekstitietokantoihin ja niiden erilaisiin tutkimusta helpottaviin ominaisuuksiin. Modernista opetus- ja tutkimusteknologiasta innostunut dosentti B simuloi meille erilaisia sanahakuja (lohdullista kyllä, jopa ammattitutkijan näytölle ilmestyy välillä kissan kokoinen "ERROR!"), ja professori A kertoi maalailevia kauhutarinoita väitöskirjoista ja konferenssipapereista, joiden tekijät eivät olleet viitsineet tai osanneet käyttää tietokantoja tutkimustyönsä apuvälineenä. Iloitsin jälleen professori A:n ja dosentti B:n ympärilleen luomasta ilmapiiristä, joka on sekoitus hyväntuulisuutta, lempeää ivaa, patristista nörttihenkeä ja akateemista jämäkkyyttä.

(Seminaarilla on muuten upouusi nettisivu, jolle koottu tietokanta- ja apuvälinelista saattaa olla hyödyksi myös jollekin blogini lukijalle. Se löytyy tämän linkin takaa!)

Näin kellojen pauhatessa on sopivaa liittää tämän postauksen hännäksi The Guardianin artikkeli Durhamin katedraalista, jonka lehden lukijat valitsivat äskettäin Britannian parhaaksi rakennukseksi. Minulle katedraali oli tuntematon suuruus ennen kuin tieni vei sen naapuriin, mutta olen vähitellen alkanut ymmärtää, että uusi kotikirkkoni on koko maassa tunnettu ja rakastettu monumentti. Siellä lepää muun muassa pyhä Beda, oppinut munkki, "Englannin historian isä" ja ainoa syntyperäinen Britteinsaarten asukas, jolle katolinen kirkko on myöntänyt kirkonopettajan arvonimen. Katedraalin tunnelmaa, kellojen kuminaa ja historian siipien havinaa voi siis käydä aistimassa täällä.