"Is this the real life? Is this just fantasy?"

Kun olin teini-ikäinen, minun ja ystäväni kielenkäyttöön ilmaantui käsite ”Oxford English Man”. Käsitteellä oli alun perin jotain tekemistä sen kanssa, että elimme vaihetta jossa omaksuimme välillä tweedtakkiset sivupersoonat ja puhuimme toisillemme pseudo-brittienglantia:

”Would you like to have some port wine, James?”

”Well, certainly, Clark.”

(Tai mitkä nimemme sitten ikinä olivatkaan.)

Ainakin omalla kohdallani käsitteeseen saattoi kuitenkin jollain tapaa lomittua myös Fitzwilliam Darcyn habitus, jonka unohtumattoman BBC-version yläasteen historianopettaja oli marssittanut pahaa aavistamattomien koulutyttöjen sydämiin. Sittemmin Darcy sai varteenotettavan kilpailijan ”rumasta mutta kiihkeästä” Mr. Rochesterista, Jane Eyren sydämen valitusta, joka liittyi samaan kompleksisten ja sarkastisten tapakulttuurin vangitsemien brittimiesten sarjaan.

Kun ystäväni lähti vaihto-opiskelijaksi Lontooseen, ”Oxford English Man” tarkoitti jo kiistatta jotain epookkiromaaneista repäistyä ensirakastajaa, jonka oletimme hiippailevan London School of Pharmacyn käytävillä. Harmi vain, että ystäväni oli tuossa vaiheessa jo löytänyt oman ”kotiteekkarinsa” (toinen lyömätön käsitteemme) eikä Oxford English Man uskaltanut materialisoitua edes oman vierailuni aikana.

No, hiiteen ensirakastajat! (Olen yrittänyt hieman hillitä hehkutusta sen jälkeen, kun eräät miespuoliset ystäväni huomauttivat vinosti, että on syrjintää, kuinka naiset saavat loputtomasti mässäillä lammesta nousseen Darcyn märällä paidalla, mutta jos miehet erehtyvät puhumaan vastaavin sanankääntein Pamela Andersonin märästä uimapuvusta, heitä pidetään heti ällöttävinä urpoina. Moinen analogia on tietenkin pyhäinhäväistys, mutta ystävien mieliksi yritän nyt tarkastella aihetta viileän analyyttisesti.)

Voisin yhtä hyvin puhua siitä, että olen saanut kasvaa perheessä, joka on vuosi toisensa jälkeen kokoontunut katsomaan televisiosta brittikomedian absurdeimpia helmiä. Ja joka millä tahansa metsäretkellä on täysin vakuuttunut siitä, että kohta jostain singahtaa Sir David Attenborough liaanivaljaissaan. Puhumattakaan siitä, että viiksekäs belgialainen etsivä EiKurkkuaOo (näin veljeni Leevi 2 v.) on hiiviskellyt olohuoneessamme jo 90-luvun alkuvuosista lähtien. Tai että monien muiden pienten lukutoukkien tavoin löysin Roald Dahlin Matildasta alter egoni.

Olivat kyseessä sitten epookkisankarit tai noitaoppilaat, Iso-Britannian kulttuurikoneisto on onnistunut rakentamaan mielikuvan nostalgisesta satumaasta, jossa elämä on jäänyt junnaamaan jonnekin 50-luvun alkuvuosiin. Pari päivää sitten telkkarista tullut dokumentti Englannin uusköyhyydestä ja ruokaturvan romahtamisesta on kuitenkin saanut epäilemään, että kyseisessä maassa tehdään paljon muutakin kuin juoksennellaan romanttisesti sumuisilla nummilla. Olen alkanut henkisesti valmistautua siihen, että viikon kuluttua haavekuvani romahtavat yhdessä rytäkässä.

Niin minulle kävi Italiassa, kun renenssanssimaalarien, pittoreskien pienten maalaiskylien, antiikin sivistyksen ja spontaanien ihmisten maa alkoi vähitellen näyttää murenevan koulujärjestelmän, velina-tyttöjen, katastrofaalisen jätehuollon, seksismin, katteettomien lupausten, Berlusconin, ulkonäköpaineiden, pilvenpolttelun, kielitaidottomuuden, uusfasismin ja ikuisten laihdutuskuurien maalta. En ole osannut suhtautua romantisoivasti edes sointuvaan italian kieleen sen jälkeen, kun opin toivottamaan ihmiset helvetin alimpaan loukkoon noin kymmenellä vulgaarilla ilmauksella, joista osa vieläpä romanescolla eli vanhalla Rooman-murteella. Mannaggia li mortacci tua!

Toki tiedän, että ilmaan haihtuneiden haavekuvien tilalle rakentuu vähitellen kaunista arkirealismia. Mutta voi! – en silti millään haluaisi päästää irti lapsuuteni ja nuoruuteni ”Englannista”!

Petyn siis kovasti,

jos collegellani ei ole James McAvoyn näköistä puutarhuria

jos Hercule Poirot ei lyllerräkään ohitseni kohti ykkösluokan loosiaan Lontoon-junassa

(vaikka se tietäisi kyllä väistämättä epäonnea)

jos en joka päivä myöhästy tapaamisista siksi, että tiellä oli lampaita

(mieluiten tämän näköisiä)

jos neiti Marple ei kutsu minua kello viiden teelle

(ilman syanidia, kiitos!)

ja erityisesti jos Hyacinth Buck... – tarkoitan – Bouquet ei kutsu minua kynttiläillallisille

jos kaikki professorit eivät pukeudukaan tweed-takkeihin

jos en pääse yhdellekään road tripille Minillä tai vanhalla Fordilla

(Mr. Bean ja Mr. Stevens kelpaavat kumpikin kuskeiksi)

jos Harry Potterin tunnusmusiikki ei alakaan salaperäisesti helkkyä taustalla, kun juna lähestyy Durhamin vanhaa kaupunkia

jos yhdenkään kämppikseni nimi ei ole Sheridan, Fitzwilliam tai Georgiana

jos kaikissa taloissa ei olekaan hiilikellaria

jos jumalanpalveluksessa ei ikinä lauleta Jerusalem Hymniä

jos kellään ei ole lemmikkinä kuollutta papukaijaa,

eikä yliopistolla ole argumenttiklinikkaa,

eikä collegen liikuntakerhoissa opetella suojautumaan hedelmillä aseistautuneita hyökkääjiä vastaan

jos Yrjöjen aikaisessa asumuksessani ei ole hiiriä, kokolattiamattoa ja hyytävän kylmä

jos huoneessani ei ole tilaa ponille

jos collegen nurmikentällä ei kirmaile tyttöjä empire-mekoissaan

jos kaislikossa ei suhise

jos...

Pahinkaan pettymys ei kuitenkaan voi viedä minulta pois sitä iloa, että aloitin eilen sähköpostin ”Dear Sirs...” ja tilasin itselleni akateemisen viitan yritykseltä nimeltä Gray & Son Robemakers Ltd. Nyt puuttuu enää taikasauva. Olisikohan Ollivanderin varastoissa sellaista, jonka ytimenä on kirkkoisän partakarva?

Akateemisen ympäristön luulisi myös takaavan sen, että pohjoisesta sijainnistani huolimatta saan elää nuoruuteni auditiivista unelmaa, kun luennoitsijat kuiskivat korvaani sulavaa Oxford Englishiä. Yes sir, I am all yours – I mean, ears!

On luonnollisesti täysin sopimatonta edes vihjailla, että jopa Oxford Englishillä voi aivan hyvin sanoa vaikka mitä rumaa ja vulgaaria! Olen vakuuttunut, että pahimmassakin tilanteessa skolaarien huulilta livahtaa vain vaimea brontëlainen

”What the deuce!”