Safe and Sound

Hei kaikki! Täällä Durham! Terveiset kauniista, vihreästä ja kesäisestä pikkukaupungista, jonne saavuin eilen iltapäivällä sen jälkeen, kun Lontoo-Newcastle-lentoni oli ensin myöhästynyt ruhtinaallisesti. Olen ensimmäisen vuorokauden aikana ehtinyt vähän asettua aloilleni ja nukkua sen verran, että ajatus kulkee melkein kirkkaasti. Durhamin vanha kaupunki, jossa asun ja jossa myös laitokseni sijaitsee, on osoittautunut juuri niin romanttisella tavalla englantilaiseksi kuin erinäiset internet-sivustot olivat antaneet ymmärtää. Täällä on ihmeellinen menneen maailman tunnelma, joka toivottavasti innostaa hyviin opiskelusuorituksiin. Viihtymistäni on edesauttanut myös perinteikäs collegeni St John's (täällä colleget ovat siis ennen kaikkea asumiseen ja akateemis-sosiaaliseen elämään liittyviä instituutioita), jonka uudet ja vanhat postgradit (maisteri- ja tohtoriopiskelijat) näyttävät muodostavan vastaanottavaisen yhteisön. Olen ollut vaikuttunut ihmisten ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta, joka on jotenkin helpommin sulatettavaa kuin päällekäyvä pohjoisamerikkalainen "hyvä meininki".

Tämän blogipostauksen kaunokirjallinen arvo tulee olemaan nolla. Ajattelin nopeasti kirjoittaa ihan perusasioista siinä järjestyksessä, kun ne mieleen putkahtavat. So, here we go...

Asuntolotossa minulla kävi kaiketi ilmiömäinen tuuri, vaikken sitä ensin tajunnutkaan. Ehkä joku seurasikin kesällä vierestä, kun minulle ilmoitettiin ensin, ettei St Johnsissa ole tilaa, ja sitten sain yhtäkkiä sähköpostin, jossa käskettiin parin päivän sisään päättää, haluanko sittenkin (melko kalliin ja ateriat sisältävän) huoneen collegesta. Koska vuokrasopimusluonnoksessa luki St Johnsin pääosoite, luulin, että olen muuttamassa samaan rakennukseen undergradien eli kandidaatin tutkintoa suorittavien pikku opiskelijoiden kanssa. Näin jo painajaisia siitä, kuinka asun rähjäisessä kopperossa juuri opintonsa aloittaneiden 18-vuotiaiden kanssa ja käyn joka aamu eloonjäämiskamppailua päästäkseni suihkuun. Tämä siis samaan aikaan, kun ystäväni Suomessa muuttavat ensimmäisiin ihan oikeisiin koteihinsa, perustavat perheitä ja saavat aikuisen ihmisen toimeentulon. Saatoin hermostua aika monta kertaa skenaariota pohtiessani...

Mutta kun pikkubussi jätti minut eilen St Johnsin ovelle ja joku ystävällinen opiskelija lähti saattamaan minua majapaikkaani, osoittautui, että asunkin pienessä talossa aivan collegen päärakennuksen vieressä! Yllättävä huonetarjous johtunee siitä, että college on vasta vuokrannut talon pappisseminaarilta tai seurakunnalta (en ole ihan varma kummalta) ja olemme sen ensimmäiset opiskelija-asukkaat. Siinä missä collegen vanhemmassa postgradien talossa asuu kymmenen maisteri- ja tohtoriopiskelijaa, meitä on vain neljä. Kolmesta kämppiksestäni kaksi on tähän mennessä saapunut. Kanadalainen Helen opiskelee teologiaa ja manchesterilainen Anthony taloustiedettä tai jotain muuta bisnesalaa. Molemmat vaikuttavat hauskoilta ja helposti lähestyttäviltä, ja selvästi välillemme on jo muodostunut kämppissolidaarisuus - ehkä siksi, että olemme kaikki vasta saapuneet vieraaseen kaupunkiin. Talossa on oma keittiö, olohuone ja pieni patio. Olohuone ammottaa tyhjyyttään, eikä meistä kellään tietenkään ole huonekaluja, mutta kämppikseni olivat keksineet, että jonain viikonloppuna kaikki varaavat kokonaisen kolmen punnan budjetin ja sitten suuntaamme kirpputoreille ja yritämme kukin ostaa jotain mahdollisimman absurdia tai yllättävää olohuoneen sisustukseksi. Kuulostaa erinomaiselta suunnitelmalta!

Asumisstandardit ovat toki englantilaiseen tapaan hieman nuhruiset, mutta talossamme on selvästi juuri maalattu ja sekä kylpyhuoneen että keittiön varusteet ovat melko uusia. Sitä paitsi meillä on ihana sininen ulko-ovi! Sain valita kahdesta huoneesta, ja asun nyt yläkerrassa kadun puolella. Ikkunasta kuuluu mukulakivillä kopisevia askelia ja vastapäistä taloa remontoivien työmiesten ääniä - paitsi silloin, kun kaikki hukkuu katedraalin kellojen kuminan alle! Eilen illalla kelloja soitettiin jostain syystä melkein tauotta, ja tänäänkin ne kuuluvat lyövän ainakin tasatunnein.

Eilen tempauduin heti kämppisteni mukana collegen tutustumisaktiviteetteihin, vaikka olin matkustamisen jäljiltä aivan rätti. Kävimme ensin Evensongissa, eli kuoron laulamassa anglikaanisessa iltarukouksessa, joka toimitettiin suurelta osin latinaksi. Pääsin siis heti ensitöikseni ihmettelemään Durhamin suurinta nähtävyyttä, aivan talomme lähettyvillä kohoavaa mahtavaa katedraalia. Katedraali on kaupungin symboli ja luo ympärilleen sellaista tunnelmaa, että varsinkin iltahämärässä tuntui kuin olisimme seikkailleet jossakin historiallisessa romaanissa. Aika näyttää, onko sen jumalanpalveluselämä vähän turhankin suureellista minun makuuni. Saatan käydä katsastamassa myös evankelikaali-anglikaanien St Nicholaksen, sillä siellä käyvä porukka ei ainakaan noin silmämääräisesti näytä vastaavan tiettyjä kielteisiä evankelikaalistereotypioitani.

Evensongin jälkeen suuntasimme ensin yhteen ja sitten vielä toiseenkin pubiin. Huonona englantilaisena jouduin juomaan appelsiinimehua, sillä en ollut syönyt tuntikausiin ja pelkäsin alkoholista aiheutuvia seurauksia. Olin muutenkin sen verran väsähtänyt, etten välillä millään meinannut ymmärtää, mitä uudet brittituttavani minulle selittivät, mikä johti välillä suorastaan kiusalliseen määrään "sorryja" ja "pardoneita". Olen yhä kiitollinen kanadalaisesta kämppiksestäni, jonka englanti soljuu selkeänä ja tuttuna - ja oudon kotoisana!

Odotan jo jännityksellä ensimmäistä tapaamistani englantilaisen guruohjaajani, professori A:n kanssa, jolla on kuulemma huomattavan sarkastinen huumorintaju. Saa nähdä, kuinka pahasti tulen jyrätyksi heti kättelyssä... Onneksi tapaamani teologian opiskelijat ovat kuvailleet kumpaakin ohjaajaani todella myönteisesti. Varsinkin dosentti B:n mainitseminen saa hymyn kohoamaan kaikkien kasvoille; kuvausten perusteella osaan nyt odottaa matalaäänistä, hauskaa ja älykästä miekkosta, jolla on vahva itäeurooppalainen korostus. Joku sanoi mielestäni myös, että kyseisellä dosentilla on mahtavia hattuja, mutta saattaa olla, että brittienglantiin tottumattomat korvani kuulivat taas ihan omiaan.

Tämä päivä on mennyt lähinnä suuren luokan ostoksia tehdessä. Minua ällötti, kun jouduin hankkimaan Wilkinsonilta (paikallisesta Anttilasta) "Made in China" -laatuisia astioita, lakanoita ja pyyhkeitä, mutta tällä kertaa oli pakko valita helpoin ja halvin. Lisäksi jouduin ostamaan aivan yhtä laadukkaat kuuden punnan ballerinat, koska Durhamissa on vielä kesäistä ja olin varustautunut vain kaksilla lämpimillä nahkakengillä. Ostoskierroksen päätti visiitti Top Shopiin, koska, köh, siinä vaiheessa, kun farkkuni melkein putosivat ruumiintarkastuksessa Heathrow'lla, tajusin, että on ehkä aika hankkia uudet (pienentynyt vaatekoko ei valitettavasti juurikaan kompensoi kyseisen hetken uskomatonta kiusallisuutta). Nyt olo on ihan ostoskrapulainen ja harmittaa, että hyvin sujunut kirpparielämäni joutui katkolle. Odotan kuitenkin innolla, että pääsen tutustumaan Durhamin ja Newcastlen "charity shoppeihin".

Tämän luettelomaisen raportin jälkeen poistun päiväunille. Illalla on ensimmäinen "formal" eli muodollinen illallinen kaapuineen kaikkineen. Minulla ei erinäisten sattumusten seurauksena ole vieläkään omaa akateemista viittaa, mutta saan lainata sellaisen collegelta tilaisuutta varten. Kamerapiuhani jäi Suomeen, joten en toistaiseksi pysty julkaisemaan monien toivomaa Harry Potter -henkistä viittapotrettia. Mutta vielä se nähdään! Odottakaa vain!