Kohtaamisia kuplan ulkopuolella

Vaikka viihdyn collegen sosiaalisessa kuplassa, olen ilahtunut suuresti, kun minulle on tällä viikolla tarjoutunut tilaisuuksia laajentaa reviiriäni St Johnsin seinien ulkopuolelle. Mökkihöperöitymisen vaara on nimittäin olemassa, kun asun, syön, hengailen ja opiskelen parin korttelin kokoisella alueella. Elämänpiiristäni saa hyvän käsityksen, jos kuvittelee, että asuisin Porthaniassa, kävisin joka päivä syömässä ja tapaamassa kavereita Pääkkärin Unicafessa, opiskelisin teologisella A7:ssa ja osallistuisin jumalanpalveluksiin tuomiokirkossa - enkä tekisi mitään muuta! Lisäksi olen jo aiemmin tainnut mainita siitä, että kuulun täällä seniorikaartiin, mikä on omalla tavallaan vapauttavaa mutta johtaa välillä siihen, etten tylsänä tätinä ole ihan samalla aaltopituudella collegelaisten suuren enemmistön kanssa.

Toissapäivänä ohitin siis erään merkkipaalun, kun tapasin ensimmäisen Durhamissa opiskelevan suomalaisen. Minun ei tarvinnut edes erityisesti yrittää etsiä maannaistani, sillä kuulin hänestä uusiseelantilaiselta college-kaveriltani Sonyalta. Sonya ja Krista kärvistelevät yhdessä teologisen undergradeina, vaikka kumpikin on brittikeskiarvoon verrattuna vahvasti yli-ikäinen. Muiden illastaessa formalilla me istuskelimme kaakaolla eräässä vanhan kaupungin baarissa ja juttelimme teologian opinnoista Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Krista ja Sonya ovat molemmat vaihto-opiskelijoita - ensin mainittu sillä Helsingin teologisen tiedekunnan Erasmus-sopimuksella, jonka siivellä meinasin itsekin tulla tänne syksyllä 2009.

Kristan tarinoita kuunnellessani havahduin siihen, kuinka erilaiseksi kokemus Durhamista ja englantilaisesta elämästä muotoutuu sen mukaan, missä asuu ja keneen tutustuu. Olin salaa kiitollinen St Johnsin suurperheestä, joka on sen kummemmin kyselemättä adoptoinut minut keski-ikäistyväksi suomalaistädikseen, ja erityisesti Helenistä, joka on monien iltaöisten ylätasannekeskusteluiden jälkeen jo ihan oikea ystäväni. Vaikka Suomen-matka häämöttää parin päivän päässä ja odotan kovasti ystävien ja sukulaisten näkemistä, visiitti kotimaahan tuntuu pikemminkin hauskalta bonukselta kuin koti-ikävänlievittämisoperaatiolta. Ehkä tähän ulkomailla asumiseenkin voi lopulta tottua. Ehkä olen itsestäni riippumatta saanut erityisen hyvät lähtökohdat Englannin-elämälle. Tai sitten olen vain tullut vanhaksi....

Uudet sosiaaliset seikkailut jatkuivat eilen vierailulla, joka oli vielä enemmän tavallisuudesta poikkeava. Olen väikkärin aloittelun ohella yrittänyt verestää kreikan taitoani istumalla kuunteluoppilaana undergradeille suunnatulla Advanced Greek Texts -kurssilla. Tänä vuonna ryhmässä käydään läpi Jaakobin kirjettä, tuota Lutherin "olkikirjeeksi" haukkumaa epistolaa, johon en ole koskaan perehtynyt kovin perusteellisesti edes suomeksi. Vaikka läsnäolotilastoni on ollut täynnä aukkoja ikuisuusflunssani takia, nuori herttainen opettajamme Jane on jostain syystä ollut kovin innoissaan siitä, että olen edes nimellisesti roikkunut mukana. Viime viikon lopulla hän päätti yhtäkkiä kutsua minut kotiinsa teelle ja kakulle ("tea and cake" on brittien sosiaalisen elämän peruskonsepti) omien postgradiensa kanssa. Häkellyin ihan, vaikka täällä Durhamissa onkin hiukan tavallisempaa, että opettajat yrittävät tutustua opiskelijoihin myös epävirallisissa tilaisuuksissa.

(Janen omalaatuinen tutkijahabitus on tiivistettävissä seuraavasti: langanlaiha, suuriin huiveihin kääriytyvä, hermostuneesti naurahteleva, aina hieman säikähtäneen oloinen, äärettömän ystävällinen ja - kuten muutama muukin on todennut - jotenkin "söpö". Menisi hyvin sivuhenkilönä Muumilaakson tarinoissa.) 

Eilen sitten istuin kolmen eksegetiikan postgradin kanssa Janen pienessä kodissa keskustan pohjoispuolella. Kävi ilmi, että Jane on kirjoittanut väitöskirjansa "visuaalisesta hurskaudesta" (visual piety) Paavalin kirjeissä ja eräs tohtoriopiskelijoista tutkii parhaillaan aistiretoriikkaa Johanneksen evankeliumissa. Löysin siis teoreettisia sukulaissieluja. Loppuillasta jutustelimme tosin jo enemmän aivan muista asioista kuin akateemisesta pakerruksesta. Jäin miettimään, olikohan Jane kutsunut meidät kylään myös ihan vain saadakseen vieraita. Hän ei laskujeni mukaan voi olla kovinkaan paljon minua vanhempi ja on itsekin muuttanut Aberdeenista Durhamiin vasta syyskuussa.

Janen luota kotiuduttuani huomasin Facebookista, että postgradit aikoivat katsoa leffaa collegella. Astuin takaisin kuplaan. Kuplaan, jossa voin hipsiä peitto kainalossani kadun toiselle puolelle ja käpertyä postgradien Middle Common Roomin sohvalle ympärilläni joukko ihmisiä, jotka eivät ole ehkä läheisimpiä ystäviäni mutta pitävät huolen jatkuvasta matalan intensiteetin sosiaalisesta altistuksesta - mikä ei lopulta ole ollenkaan vähäarvoinen juttu. Helen arveli jo etukäteen, että luvassa oli "some obscure British comedy", ja niin vain katsoimmekin takavuosien omituisen komedian Keeping Mum. Juoni ei ollut kaksinen, mutta Rowan Atkinsonia, Maggie Smithiä ja sysimustaa brittihuumoria on aika vaikea vastustaa!