Gurujen jalkojen juuressa (Starbucksissa)

Akateeminen elämäni Durhamissa on nyt virallisesti alkanut. Tänään tapasin ohjaajani ensimmäistä kertaa varsinaisessa ohjauspalaverissa. Se karkoitti viimeisetkin pelkoni siitä, että opiskelijoiden ja professoreiden välit ovat brittikulttuurissa jäykän muodolliset.

Saavuin suunnilleen yhdeksitoista Abbey Houseen, joka on teologian laitoksen pikkuruinen vihreäovinen päärakennus aivan katedraalin vieressä. Norkoilin hetken professori A:n ovella, kunnes edellinen vieralija poistui ja proffa viittoi minua tulemaan sisään. Vanhanaikaisessa ja kauniissa huoneessa oli arvokkaita nojatuoleja, takka(!), hyllymetreittäin kirjoja ja lukupulpetti, jonka päällä lepäsi avoimena jättiläismäinen kreikan sanakirja. Toisaalta siellä oli myös kasoittain papereita ja jopa epämääräinen dvd-pino, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä oppiaineemme kanssa. Aina yhtä hymyä oleva dosentti B kurkkasi ovesta ja sanoi menevänsä hoitamaan jonkin asian ja tulevansa heti takaisin. Professori A mutisi itsekseen "Tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee mukaani kotiin, tämä lähtee..." ja kokosi satunnaisia tavaroita pinoon työpöydälleen.

"Olen todella epäjärjestelmällinen kaikessa muussa paitsi patristiikassa", hän totesi pahoitellen.

"Ymmärrän hyvin. Olen itsekin aika epäjärjestelmällinen", nyökyttelin, vaikken tiennytkään, oliko minun edes sopivaa rinnastaa itseäni professoriin. Ehkä minun olisi pitänyt katsoa ilmiselvää hajamielisen tiedemiehen huonetta ja huudahtaa: "Täällähän on oikein siistiä!"

Sitten professori laittoi takin päälle. Ihmettelin, aikoiko hän ehkä pistäytyä tupakalla ennen palaveria.

"Mennään!" hän kehotti.

"Minne olemme menossa?" kysyin.

"Starbucksiin", kuului vastaus.

Olin kuullut jo aiemmin huhun, että kyseinen kahvilakulttuuri-imperialistinen ketju on Amerikassa vuosia asuneen professori A:n henkireikä. En kuitenkaan osannut aavistaa, että hän kuvailisi sitä "luvatuksi maaksi", jonka vihreä kyltti loistaa Framwelgate Bridgen päädyssä "toivon majakkana". Mutta sitä ennen oma exoduksemme kulki ulos Abbey Housesta, ja näimme, kuinka turnajaisasuun pukeutunut ratsastaja harjoitteli Palace Greenin nurmikentällä. Sen toisella puolella pujahdimme vanhojen rakennusten lomitse pienelle kävelykujalle, joka kulkee huomaamattomasti katedraalin takana. Dosentti B sanoi ihmetelleensä monta kertaa, miten ihmiset kävelivät rakennuksia päin ja yhtäkkiä vain katosivat näkyvistä, kunnes hän oli itsekin löytänyt tuon salakäytävän. Lienee turhaa edes mainita, että mielessäni oli jälleen vain yksi ajatus: "Ihan kuin Harry Potterissa!"

Päästyämme "toivon majakkaan" professori A lupasi tarjota kahvit. (Dosentti B kertoi, kuinka ei ikinä onnistunut tarjoamaan lounasta omalle ohjaajalleen Cambridgessa. "Sitten kun palautat väitöskirjan" oli muuttunut muotoon "sitten kun väittelet", jota puolestaan oli seurannut "sitten kun olet saanut ensimmäisen työpaikkasi". Vasta vuosia myöhemmin ohjaaja oli tullut kokoukseen Durhamiin, ja dosentti B oli vihdoin saanut hyvittää edes osan menneistä veloistaan.) Pohjois-Amerikassa Starbucksin tavoille oppineena yritin tilata sesonkiin kuuluvan Pumpkin Spice Latten, joka ei valitettavasti ollut rantautunut tänne vanhaan maailmaan. Asiantunteva yritykseni kuitenkin nosti osakkeitani professori A:n silmissä; hänen kalifornialainen vaimonsa kaipaa kuulemma samaa juomaa. Dosentti taas ei ollut jalallaan astunut Starbucksiin ennen tätä visiittiä, ja hänen amatöörimäinen vihreä teensä sai osakseen hyväntahtoista pilkkaa. Kun professori intoili siitä, että Starbucksin toimipisteet ovat keskenään identtisiä kaikkialla maailmassa, oli dosentin vuoro pyöritellä silmiään. Ortodoksikollegan vastentahtoisuus kuitenkin tukahdutettiin heti alkuunsa argumentilla: "Itsekin haluatte, että liturgia on aina samanlainen kaikkialla! Täsmälleen sama juttu!" Mitä tuohon enää voi sanoa...

Höyryävä Tall Vanilla Latte edessäni kerroin guruille enemmän siitä, miksi olen kiinnostunut tutkimusaiheestani. Molemmat vaikuttivat innostuneilta, ja professori A rauhoitteli, ettei minun tarvitse olla ollenkaan huolissani, jos ensimmäinen vuosi menee aihetta rajatessa. Dosentti B taas sanoi, että tutkimussuunnitelmani oli ennen kaikkea pääsylippu Durhamiin; se voi lopulta muuttua ihan toisenlaiseksi. Kumpikin painotti lähdetyöskentelyn ja käsiteanalyysin merkitystä. Kun totesin, että käsiteanalyysin kyllä osaan, koska metodologinen taustani on systemaattisessa teologiassa, professori A teki ristinmerkin ja parahti, että onneksi uusi elämä on tarjolla meistä jokaiselle :D Juttelimme myös pitkään kokemus vs. kirjallinen konstruktio -kysymyksestä, joka on ikuisuusaihe kaikessa mystiikantutkimukseen ja sen rajoihin liittyvässä keskustelussa. Epäilen, että joudun vielä debatoimaan aiheesta moneen kertaan etenkin dosentti B:n kanssa, sillä itäiseen tapaan hän suhtautuu kokemuksen rekonstruoimiseen ja "pyhän tavoittamiseen" varsin optimistisesti, kun taas itse pitäytyisin mieluiten tekstianalyysin suojissa.

Jossain välissä professori A katseli haaveillen kahvilan kirjahyllyjä ja suunnitteli siirtävänsä koko toimistonsa Starbucksiin. "Joku voisi varastaa kirjasi", huomautti dosentti B. "En usko, että kovin moni tällaiseen paikkaan tuleva on kiinnostunut Patrologia Graecastani", vastasi professori A. Totta sekin. Valitettavasti.

Vilkkaan keskustelun ja kollegojen keskinäisen kuittailun lomassa onnistuin saamaan hyvät koordinaatit ensimmäisen viikon työrupeamalle. Vähälle käsittelylle jäi ainoastaan epäilyttävästi HOPS:ia muistuttava Training Needs Analysis, josta kumpikaan ei edes tiennyt ja jonka tarkempi selittäminen herätti lähinnä "Oh Lord!" -tyyppisiä kommentteja. Tunnistin heti sielujen sukulaisuuden näiden herrojen ja erään hyvinkin tutun dogmatiikan yliopistonlehtorin välillä ;)

Sitten professori A:n piti lähteä ostamaan jotain vauvalleen, ja sovimme, että palaamme asiaan ensi viikolla patristiikan seminaarissa. Kävelin dosentti B:n kanssa St Johnsille asti, sillä hän halusi tulla käymään collegen kirjastossa. Matkalla kokemuskeskustelu jatkui Rudolf Otton numen-käsitteestä, jonka patristisista kytköksistä dosentti aikoo puhua tulevassa seminaarissamme. Tai en tiedä, voiko sitä sanoa keskusteluksi. Dosentti puhui; minä kuuntelin sujuvasti.

En osaa sanoa, oliko pääni mennyt jotenkin sekaisin Vanilla Lattesta, mutta tajusin myöhemmin, että olin itsekin jossain vaiheessa tempautunut mukaan gurujen keskinäiseen vitsailuun ja kuittaillut etenkin professori A:lle, joka vielä viikko sitten oli kunnianarvoisa ja hieman pelottava nimi kirjojen selkämyksissä ja journaleiden toimituskunnissa. Moinen tuttavallisuus hämmästytti ja nolotti hieman, sillä minulla ei totisesti ole tapana heittää läppää melkein tuntemattomille yliopistoihmisille - etenkään sellaisille, jotka ovat alani tunnustettuja auktoriteetteja. Ehkä valloilleen pääsi se sama sivupersoona, joka viime maanantain drink receptionilla höpötteli sujuvasti kaikenlaisten uusien naamojen kanssa ja jopa esitteli ihmisiä toisilleen. Sivupersoona, joka on ilmestynyt jostain vain siksi, että täällä kaikki muutkin pursuavat intoa ja myönteistä uteliaisuutta.

What can I say; it must be the Durham difference ;)