Pomp and Circumstance

15 South Bailey ryhmäkuvassa: Ant, Helen ja minä.

Tänään vetäisimme taas ykköset päälle ja tarvoimme läpi hirmuisen puhurin katedraalille matrikulaatioon. Koko katedraalia ympäröivä Palace Green täyttyi hulmuavista viitoista ja tuulenpesää muistuttavista hiuskuontaloista, kun odottelimme lupaa kävellä parijonossa kirkkoon. Jos tunnelma perjantain "formalillakin" oli varsin harrypottermainen, sisäänmarssi oli jo suorastaan surrealistinen. Sadat keskiaikaisten holvikaarten alle kokoontuneet viittasankarit veivät väistämättä ajatukset velhokoulun käytäville (toisaalta alkaa olla yhä ilmeisempää, millaisista tilanteista J. K. Rowling on vaikutteita ammentanut). Varsinainen patsastelu alkoi, kun joku ilmoitti "Please rise for the academic procession" ja keskikäytävää pitkin lipui kulkue, joka näytti saapuneen joltain aivan toiselta vuosisadalta: ohitseni vilahti renessanssimaalauksista varastettuja samettilakkeja, valtikoita, kultakäätyjä, mortarboardeja, erivärisiä kaapuja, turkisreunaisia huppuja, silkkipäärmeitä ja muita ihmeellisiä asusteita.

Matrikulaatiotilaisuuden aluksi puhui Durhamin katedraalin dekaani Michael Sadgrove, vaikka tilaisuus ei varsinaisesti ollutkaan hengellinen. Jotain kiinnostavaa on siinä, kuinka luontevasti kirkollinen ja akateeminen elämä nivoutuvat täällä yhteen, kun yliopistolla ei ole paineita olla täysin sitoutumaton valtiollinen instituutio. Dekaanin puheen jälkeen collegejen edustajat kävivät vuorotellen kirjoittamassa nimensä matrikulaatiokirjaan kaikkien tänä vuonna aloittavien postgradien puolesta. Sitten saimme antaa toisillemme "hand of friendshipin" eli kätellä lähellä istuneita opiskelukavereita ja toivottaa heidät tervetulleeksi. Seremonian lopuksi puhui kansleri, jonka romppeet jättivät aika monet neuvostoliittolaiset kenraalitkin kakkoseksi. Kuulin myöhemmin, että kanslerilla on tapana käyttää aina samoja iskusanoja (erityisen sarkastisella äänenpainolla hoettiin sanaparia "Durham difference") ja antaa ymmärtää, että Oxford, Englannin vanhin yliopisto, on itse asiassa durhamilaisten munkkien perustama. Väite on tietenkin ärsyttävä provokaatio, mutta tutkin asiaa vähän, eikä se ainakaan Wikipedian perusteella liene ihan huuhaata. (Durhamilaisista munkeista, erityisesti katedraalissa lepäävästä pyhästä Bedasta, bloggaan varmaan vielä joskus ihan erikseen. Uskomatonta, että tässä kaupungissa on tehty teologiaa jo niinä aikoina, joita oma myöhäisantiikin pölyjä pudisteleva väitöskirjani käsittelee!)

Niin meistä tuli viralllisesti Durhamin yliopiston opiskelijoita.

Juhlamenojen jälkeen otimme muutamia pönötyskuvia collegella. Minulla on myös pieni tunnelmavideo siitä, kun kävelemme Durhamin kaduilla kohti katedraalia, mutta sekin joutuu nyt odottamaan kamerapiuhan ilmaantumista. Iltapäivällä vaihdoin taas farkkuihin ja olen istunut jo kahteen otteeseen tien toisella puolella isommassa postgrad-talossa juhlistamassa kemiaa opiskelevan Janetin syntymäpäivää. Pakko muuten hieman aiheeseen liittyen mainita, että olen alkanut tuntea itseni raihnaiseksi senioriksi! Suurin osa collegella asuvista postgradeista on maisteriopiskelijoita, ja muutaman tohtoriopiskelijankin Facebook-profiilissa komeilee sellaisia syntymävuosia kuin 1989 ja 1990 :O Tuttavani Anna (itse tohtoriopiskelija vuosimallia -89) tosin huudahti hämmästyneenä, ettei kuvitellut minua ollenkaan niin vanhaksi, minkä jälkeen mietin, oliko syytä a) huolestua, koska 27 on siis oikeasti vanha, b) päättää, että olen jo siinä iässä, jossa nuoremmaksi luuleminen on pelkkää plussaa, vai c) kauhistua, annanko itsestäni jotenkin infantiilin vaikutelman... Toisaalta uusien sosiaalisten kuvioiden keskellä on ollut vapauttavaa huomata olevansa 27 eikä esimerkiksi 17 - tai edes 22. Olen joskus miettinyt, että kaltaisilleni hikipingoille voitaisiin perustaa samanlainen "It gets better" -kampanja kuin seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluville nuorille pari vuotta sitten. It does get better. Much better. I promise.

Vaikka tästäkin blogipostauksesta käy hyvin ilmi, että kaikenlainen "pomp and circumstance" kuuluu brittien akateemiseen kulttuuriin, on ollut ilahduttavaa huomata, että perinteisen ja sadunomaisen ulkokuoren, historiallisten puitteiden sekä kirjojen selkämyksistä tuttujen nimien taakse kätkeytyy varsin tavallisia ihmisiä: Viittojen kanssa huseeraaminen naurattaa myös brittiopiskelijoita. Eräs tämän hetken merkittävimmistä teologianhistorioitsijoista (professori A., tietenkin!) kirjoittelee opiskelijoilleen Facebookissa ja intoilee kaupunkiin saapuneesta Starbucksista. Akateemiseen sotisopaan sonnustautunut seremoniamestari on se sama ukko, joka äsken viiletti ohi villapaidassa. Ikivanhojen talojen sisällä opiskelijat elävät ihan samanlaista elämää kuin ikätoverinsa HOAS:in asunnoissa, ja kuvittelisin, ettei meno ole sen kummallisempaa edes Durhamin linnassa sijaitsevassa University Collegessa. Tummalla puulla paneloidussa ruokasalissa syödään kasviscurrya ja ranskalaisia (ruoka on muuten merkittävän hyvää ja sitä on paljon; lähin vertailukohta lienee päättymätön rippukoululeiri, mikä voi vielä käydä kohtalokkaaksi). Vanhat arvokkaat puitteet taipuvat yllättävän hyvin nykyelämän näyttämöksi.

Huomenna tulee täyteen ensimmäinen viikko. So far so good.