Watching the English 2: Pillars of Fire

Suunnilleen tunti sitten lähdin Helenin ja uuden kämppiksemme Steven kanssa päivälliselle collegen päärakennukseen. Päärakennus on tien toisella puolella parinkymmenen metrin päässä talostamme. Välissä on muun muassa collegen kaunis pieni kivikirkko ja muutamia katedraalille kuuluvia taloja.

Perjantaisin collegessa on aina teemapäivällinen, joka näkyy ja kuuluu ruokalistassa, koristeissa ja musiikissa. Pari viikkoa sitten söimme amerikkalaista grilliruokaa Elviksen säestyksellä. Viime perjantaina ruokasalin valloitti Halloween. Tänään koko ruokalistan tarjonta näytti liittyvän pommeihin ja räjähdyksiin. Eksplosiivisten nimien takaa paljastui tosin ihan tavallista perusmuonaa. Ruokasalissa oli hämärää. Jälkiruokapöydällä retkotti ruma peikon näköinen nukenretale. Sen rintaan oli kiinnitetty kyltti, jossa luki: "A penny for the Guy."

"Onko tämä joku Halloweenin jatke?", kysyin Steveltä, mutta en saanut vastausta.

Syötyämme pommikanat ja dynamiittikääryleet Helen ja minä astuimme ulos päärakennuksesta South Baileylle. Yhtäkkiä edessämme, aivan collegen kappelin kupeessa, purkautui valtava suihku jotakin pieniä oransseja hippusia. Hetkeen en ymmärtänyt ollenkaan, mitä näin.

"Mikä ihme tuo on?!" parahdin.

"Ei aavistustakaan!" huudahti Helen.

Juuri sillä hetkellä kappelin katon takaa kohosi tulipatsas. Vanhatestamentillista kaliiperia.

"Joku talo on tulessa kappelin takana!" kirkaisi Helen. "Tule! Meidän pitää soittaa palokunta!"

Hetkessä kanadalainen kämppikseni oli flunssastaan välittämättä syöksynyt takaisin collegen pääovelle. Minä perässä.

"Tuolla palaa joku talo!" hengästynyt Helen selitti vahtimestarille vastaanottoaulassa. "Ihan kappelin takana!"

Kauhu levisi vahtimestarin kasvoille. Ripeästi hän tarttui puhelimeen. Tulipalo opiskelijoiden tiheästi asuttamassa maailmanperintökohteessa sisältää ainekset useampaankin painajaiseen.

"Käyn vielä katsomassa, mitä siellä oikein tapahtuu", sanoin Helenille, joka selvitti hätäkeskukselle yksityiskohtia vahtimestarin välityksellä.

Kun astuin jälleen ulos päärakennuksesta, tulipatsas roihusi yhä samalla vimmalla. Liekit nuolivat puita. Kipinäsuihku kohosi kohti taivasta. Kadulle oli kerääntynyt myös muita katselijoita.

He näyttivät hämmästyttävän tyyniltä.

"Maailmanperintökohde on tulessa ja collegen ikivanha kappeli kohta kasa tuhkaa! Ja nuo vain tuijottavat!" paheksuin mielessäni.

Samassa huomasin, että väkijoukossa seisoi myös brittikämppikseni Ant.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?! Onko joku teistä jo soittanut hätäkeskukseen?" tivasin Antilta.

"Tuota noin... Näyttää siltä, että se on pelkkä kokko", Ant naurahti. "Hiton iso kokko, mutta ei mitään sen kummempaa."

Pelkkä kokko?! Paloautot olivat jo matkalla, ja nyt - pelkkä kokko!

Samassa St Johnsin rehtori juoksi päärakennuksesta Helen ja vahtimestari kintereillään.

"Se on kai pelkkä kokko", piipitin tulijoille minullahan-ei-sitten-ole-mitään-tekemistä-sen-paloauton-kanssa -äänenpainolla ja yritin maastoutua seinään.

Rehtori arvioi hetken tilannetta ja totesi sitten:

"Hyvä on, hyvä on. Näyttää siltä, että katedraalikoulun oppilaat ovat pystyttäneet hieman liian ison kokon. Muutamat tässä jo luulivatkin, että jokin talo on tulessa. No, ei siinä mitään. Kyllähän tuo vaaralliselta näyttääkin."

Yhtäkkiä huomasimme, että pysähtyneen paloauton sininen valonkajo heijastui rakennusten ikkunoista muutaman korttelin päässä.

"Britit vähän juhlivat, ja, kas vain, suomalainen ja kanadalainen ovat jo soittamassa paikalle palokunnan", Helen mutisi nolona.

"Liittyykö tämä jotenkin Halloweeniin?" ihmettelin jo toista kertaa samana iltana.

Juuri sillä hetkellä tavoitin vieressä seisseiden englantilaisten postgradien keskustelusta sanaparin: "Guy Fawkes."

"Guy Fawkes?" aivoni prosessoivat. Salamana mielessäni välähti hetki lukion englannin tunnilta: "Guy Fawkes! Tietenkin!"

Aloin nauraa hysteerisenä.

"Guy Fawkes!! Voi Luoja! Nyt on Guy Fawkesin yö!!" Helen hihitti vatsaansa pidellen.

Yhtäkkiä ymmärsin ruokalan räjähdemuonat. Yhtäkkiä tajusin, miksi jälkiruokapöydällä istui ruma nukke. Yhtäkkiä oli aivan selvää, miksi kaikkien odottama Durhamin suurin ilotulitus tapahtuu juuri huomisiltana.

"Suomalainen ja kanadalainen pilasivat brittien perinnejuhlan!" kuiskutin Helenille tukahdutetun naurun lomasta.

Silloin paloauto ajoi ohitsemme.

Ikkunoista näimme tympääntyneen näköisiä nuoria palomiehiä. Auto kävi kääntymässä South Baileyn toisessa päässä ja hurautti sitten pois näköpiiristämme. Kappelin takana kokko roihusi edelleen.

Puolustukseksemme on todettava, että myös tilannetta todistaneiden brittien mielestä kokko näytti vaaralliselta. Rehtori onnistui selvittämään, ettei katedraalille ollut ilmoitettu mitään valtavasta avotulesta sen alueella. Aiemmin palokunta on puuttunut jopa pikkuruisiin grillijuhliin Durhamin historiallisessa keskustassa. Emme siis olleet aivan väärillä jäljillä.

En silti ole koskaan tuntenut itseäni niin hölmöksi ulkomaalaiseksi kuin silloin, kun paloauto karautti South Baileylle sammuttamaan suurta tulipaloa - koululaisten juhlakokkoa. Tämän jälkeen muistan ikuisesti, mitä Britanniassa juhlitaan 4. ja 5. marraskuuta. Ehkä Suomeen palattuani sytytän joskus itsekin pienen roihun salaliittolaisen muistoksi.

The moral of the story: there's no smoke without a (bon)fire.


(Kuvista kiitos college-tuttavalleni Clarelle. Omat Durham-kuvani ovat edelleen jumissa kamerassa pienten teknisten vaikeuksien vuoksi.)