"Oh I hate you some, I hate you some, I love you some" - eli erään matalakorkeakirkollisen tunnustuksia

Viime blogimerkintäni saamat kommentit viittaavat siihen suuntaan, että ihmiset lukevat mieluiten kepeitä kuvauksia arjen sattumuksista. Itse asiassa tuo blogigenre on myös oma suosikkini sekä lukijana että kirjoittajana. Pahoittelen, että alati jakomielinen blogini syöksähtää nyt ihan toiseen suuntaan ja esittelee seuraavaksi tekstin, joka kuuluu sarjaan "teologiset vuodatukset". Niille, joita ei kiinnosta kuulla paatosta aiheesta "Siiri ruotii suhdettaan suomalaiseen korkeakirkollisuuteen", kerron vain, että kävin tänään hienossa messussa Durhamin katedraalissa. Poissa olivat gospel-humpat, powerpointit ja rahastonhoitajien puheet. Sen sijaan sain hiljentyä eräässä Britannian upeimmista pyhäköistä, kuunnella poikasopraanojen enkelilaulua ja tuntea itseni etuoikeutetuksi sanankuulijaksi, kun saarnatuoliin kipusi Mark McIntosh, jolla on kaksoisrooli Durhamin katedraalin kaniikkina ja teologian laitoksen professorina. McIntosh on spiritualiteetin teologiaan erikoistunut tutkija, jonka hengentuote on muun muassa tämä kiinnostava kirja.

Ja sitten vuodatukseen... Kuten johdannosta kävi ilmi, olin tänään messussa, jota varmasti voisi luonnehtia sekä anglo-katoliseksi että korkeakirkolliseksi: Kuoro lauloi liturgiaa latinaksi. Evankeliumikulkue vei Sanan seurakunnan keskelle. Pappi kohotti ehtoollisaineita näyttävästi myös ehtoollisrukouksen päätösylistyksessä (terveisiä Kannelmäkeen ;)). Neitsyt Maria ja pyhät mainittiin ainakin kaksi kertaa. Polvillaan oltiin ihan yhtä paljon kuin katolisessa messussa. Seurakunta selvitti tiensä jopa läpi lauletun nikealaisen, joka lienee monen korkeakirkollisen tuttavani salainen haave ja aika vahva indikaattori siitä, millaisessa rekisterissä nyt liikutaan.

Oudointa kuitenkin oli se, että koko seurakunta osallistui, messu lipui eteenpäin eleettömästi omalla painollaan ja minä tunsin oloni kotoisaksi.

Ei liene mikään salaisuus, että suhteeni liturgiaan on hyvin kaksijakoinen. Sisimmässäni rakastan runsasta symboliikkaa ja vanhaa traditiota, joka kantaa myös niinä hetkinä, kun en itse osaa, muista tai jaksa rukoilla. Rakastan ainetta hengen palveluksessa. Rakastan papin ja seurakunnan vuorovaikutusta, kaavan tuomaa turvallisuutta ja sitä, että kirkkoon meneminen on hämmentävän samanlaista Suomessa, Kanadassa, Italiassa ja Englannissa. Täällä Durhamissa ilmoitan ihmisille avoimesti etsiväni kirkkoa, joka olisi "high church Anglican". Suomessa moni on kuitenkin kuullut, kun nousen barrikadeille "korkeakirkollliseksi kikkailuksi" ristimääni liikehdintää vastaan.

Tänään jouduin taas miettimään, miksi anglikaanien korkeakirkollinen messu puhuttelee ja koskettaa minua melkein enemmän kuin mikään muu jumalanpalvelusmuoto, kun taas luterilaisessa ympäristössä otsasuoni alkaa pullistella heti, kun keskusteluun ilmaantuu tiettyjä termejä ja teemoja.

Tulin seuraavaan tulokseen...

Minun on vaikeaa liittyä varauksetta suomalaiseen korkeakirkolliseen keskusteluun ja seurakuntaelämään, koska mielestäni sitä vaivaa liian usein tietynlainen ärsyttävä itsekorosteisuus: liturgian toteutuminen riippuu toimittajan mieltymyksistä ja muodostuu helposti eräänlaiseksi egon jatkeeksi. Koska kirkkokäsikirjamme jättää paljon harkinnan varaan, syntyy absurdi kilpailu siitä, kuka elevoi korkeimmalle, kantilloi eniten ja jaksaa kyyhöttää pisimpään genufleksiossa. Askel Evagrioksen ja muiden erämaaisien hyvin tuntemaan hurskaaseen ylpeyteen on pelottavan lyhyt; monastisessa opetuksessa tuo synti onkin nimenomaan hengenelämän "ammattilaisten" vitsaus. Kirkossakävijää puolestaan hämää, kun liturgia vaihtelee toimittajan mukaan: toisinaan istutaan, toisinaan seistään, toisinaan lauletaan, toisinaan lausutaan. Minusta olisi toivottavaa, että ainakin yhden seurakunnan sisällä liturgia toteutuisi sunnuntaista toiseen samanlaisena. Niin kirkkokansan olisi helpompaa liittyä mukaan, eikä messun toimittamisesta tulisi "kuka keksii eniten jänniä lisukkeita?" -tyyppinen yhden miehen tai naisen show.

Halusimme tai emme, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseninä olemme reformaation perinnettä jatkavia kristittyjä. Jotta pysyisimme uskollisina juurillemme, meidän tulisi myös ottaa huomioon se konteksti, jossa elämme. On erilaista kuunnella enkeliäänisten pikkupoikien laulamaa gloriaa, järjestää suuria kulkueita ja laulaa rukouksia seurakuntayhteisössä, jossa niin on tehty vuosisatoja, ja sellaisissa tiloissa, joiden puitteet on suunniteltu liturgista näyttävyyttä varten. Näiden käytäntöjen äkillinen tuputtaminen suomalaisille kirkossakävijöille alkaa kuitenkin helposti vaikuttaa päälleliimatulta; se, mikä Durhamin katedraalissa tuntuu luontevalta vanhan perinteen jatkamiselta, voi Pakilan Hyvän paimenen kirkossa näyttää varsin väkinäiseltä.

Olen välillä ollut aistivinani korkeakirkollisissa piireissä ylimielistä nyreyttä, kun ihmiset eivät olekaan välittömästi lähteneet mukaan "hienoihin vanhoihin käytäntöihin". Lisäksi moni on haikaillut ulkomailla kohtaamaansa jumalanpalveluskulttuuria ja itkenyt karvaita kyyneleitä, kun Suomessa "ei ymmärretä hyvän päälle".

Emme kuitenkaan voi kieltää, että eräät sinänsä kauniit traditiot ovat historian saatossa katkenneet. Voimme yrittää istuttaa niitä uudelleen, mutta samalla on kysyttävä, miksi ne aikanaan katkesivat ja missä muodossa ne voidaan nyt omaksua. Valveutuneimmatkaan liturgikot eivät voi ohittaa sitä tosiasiaa, että suomalainen koruttomuus, osallistumisujous ja vahva egalitarianistinen yhteiskuntaeetos istuvat tiukassa. Jos uudet sukupolvet halutaan sosiaalistaa osallistuvampiin, näyttävämpiin ja monimutkaisempiin kirkonmenoihin, on syytä nöyränä tunnustaa, että muutos on hidas, sen on tapahduttava seurakunnan ehdoilla ja - Herra paratkoon! - kaikki eivät lähde siihen mukaan.

Minusta on ennen kaikkea löydettävä tapoja, joilla liturgisia elementtejä voidaan luontevasti soveltaa suomalaiseen luterilaiseen kulttuuriin ilman painetta siitä, että kaiken on toteuduttava juuri samanlaisena kaikkialla. Ortodoksit voivat olla tästä eri mieltä, mutta luterilaisesti värittynyt mielipiteeni kuuluu, että jumalanpalvelustavat ovat ennen kaikkea tietyn yhteisön ylösrakennukseksi annettuja inhimillisiä käytäntöjä, jotka toivottavasti johtavat seurakuntaa kohti jumalallista todellisuutta. Olisikin terveellistä pohtia, tarvitseeko Jumala jumalanpalvelustamme minkään tietyn muotoisena. 

Sillä eikö ulkoinen muoto kaikessa rikkaudessaan ja moninaisuudessaan ole pikemminkin Jumalan lahja meille kuin meidän lahjamme Jumalalle? 

Eikö se ennen kaikkea ole astinlauta, joka on annettu avuksi aineellisessa maailmassa eläville - jotakin tuttua, jonka avulla voimme kurottaa kohti tuntematonta? 

Vaikka pyhä jo määritelmällisesti merkitsee erilleen asettamista ja arjesta erottamista, juhlavassakin liturgiassa pitäisi olla jotakin omasta kokemusmaailmastamme nousevaa - sellaista, jota aistimme ja mielemme ovat tietyssä ajassa, paikassa ja yhteisössä tottuneet tulkitsemaan. Ei toki pelkästään sitä, mutta myös sitä. Muuten emme osaa ottaa edes ensimmäistä askelta kohti jumalallisia salaisuuksia.

Tällä kaikella en ollenkaan tarkoita, etteikö vuosisataisen tradition koettelema korkeakirkollinen liturginen muoto olisi paikallaan myös suomalaisten luterilaisten jumalanpalveluksessa. Varmasti olisi. Mutta luterilainen minussa vieroksuu ajatusta, että muotomenot pitäisi sellaisenaan poimia jostakin toisesta kontekstista ja istuttaa yhtäkkiä yhteisöön, joka ei ole niihin tottunut ja joka on kulkenut toisenlaisen tien.

Ja vielä enemmän minua ahdistaa, kun liturginen hienosäätö muuttuu normatiiviseksi "paremmaksi" kristillisyydeksi. Koko "ortopraksiksen" käsite olisi syytä ottaa uudelleenarvioinnin kohteeksi.

En silti missään nimessä kannata anything goes -henkistä jumalanpalvelusanarkiaa - pikemminkin päinvastoin. Minusta jumalanpalvelustavan pitäisi palvella ja kannatella yhteisöä. "Anything goes" toteutuu kaikkine lieveilmiöineen siellä, missä yhteinen jumalanpalveluskulttuuri puuttuu ja pappi saa toimittaa menoja mielensä mukaan - korkea- tai matalakirkollisesti.

That's my two cents. Any thoughts?