Perjantai-iltana kurkkuani alkoi kutittaa pahaenteisesti. 27 vuotta planeetalla oleskelleena ja erinäiset flunssat sairastaneena tiesin, että se on menoa nyt. Lauantaiaamuna heräsin vielä melko hyvissä voimissa, ihmettelin rakennusmiesten kadulle pystyttämää valtavaa nostokurkea, joka oli yhden päivän ajan pienen yhteisömme ykkösuutinen ja paikallinen nähtävyys, kävin ostamassa italialaisia leivoksia ja yritin metsästää kameraani USB-piuhaa. Iltaa kohti kurkku alkoi tuntua yhä enemmän hiekkapaperilta, mutta jaksoin vielä kömpiä katedraaliin kuuntelemaan Bachin h-mollimessua.
Durhamin katedraali ja Bach. Paljon lähemmäs taivasta ei varmasti voi päästä. Ehkä kurkkunikin luuli hetken päätyneensä todellisuuteen, jossa sairaat paranevat ja kuolleet saavat uuden elämän, sillä menin nukkumaan kuvitellen, että pieni syysflunssa oli jo päästämässä minut otteestaan.
Olin väärässä.
Sunnuntaiaamuna lähetin sängynpohjalta Helenille viestin, etten ollut tulossa kirkkoon. "Lepäilen tämän päivän. Täytyy vähän kerätä voimia viikkoa varten. Nähdään illalla kynttiläkulkueessa", totesin. Kynttiläkulkue on Durhamin yliopiston ekumeenisen kristillisen neuvoston (DUECC) järjestämä jokavuotinen tapahtuma, jota olin kovasti odottanut. Halusin mennä Prebends Bridgelle ja vaeltaa sieltä satojen muiden kanssa tuomaan valoa pimeään katedraaliin. Valitettavasti kuumemittari oli eri mieltä. "37,6", se vihjaili jo alkuiltapäivällä. Samaan aikaan ääneni alkoi kuulostaa yhä enemmän viskibassolta - silloin kuin mitään ääntä nyt edes kuului. Siinä meni se kynttiläkulkue. Ensi vuonna uusi yritys.
Eilen heräsin aikaisin ja pohdin, pitäisikö minun ilmoittaa, etten pääse osallistumaan kirjaston järjestämään tietokantakoulutukseen. Päätin, että oli turha vielä perua. Ehkä en kuitenkaan ollut tarpeeksi kipeä. Ehkä pieni lämpö oli tasoittumassa...
Kunnes heräsin tunteja myöhemmin epämääräiseen tietoisuuteen siitä, että olin nukkunut herätyskelloni ohi ja oloni oli hirveä. Sanoin pari suomenkielistä lausetta ja totesin, että suustani kuului pelkkää pihinää. "38", sanoi kuumemittari. "38,66", se sanoi pari tuntia myöhemmin. "Näytät kamalalta", Ant ilmoitti suorasukaisen osaaottavasti. "Luulin, että soitat jostain traktorin alta", päivitteli äiti puhelimessa.
Oltuani kolme ja puoli viikkoa Durhamissa onnistuin siis saamaan influenssan, joka on varmasti kovimpien sairastamieni tautien Top 5:ssä. Ehkä tämä on lopullinen merkki siitä, että kuherruskuukausi on loppunut ja arki on alkanut. Oloni on edelleen kamala, joskin kuume alkaa laskea ja ääni taas kulkea. Nyt kuitenkin nenäni on alkanut valua kuin vesiputous. Ilmeisesti kehoni näkee kovasti vaivaa heittääkseen taudinaiheuttajat pihalle.
Vaikka olen tunnetusti sietämätön potilas ja ihminen, joka regressoituu sairaana säälittävän neljävuotiaan tasolle, jotain hyvääkin tässä kaikessa on ollut. Ensinnäkin olen saanut sairastaa britti-TV:n vaikutuspiirissä. BBC:n nettipalvelusta löysin sattumalta aina yhtä hervottoman "Brianin elämän" ja ITV:n sivuilla olen katsonut kaikki epookkisarja Downton Abbeyn uuden tuotantokauden jaksot. Toiseksi olen ollut jälleen kiitollinen siitä, että tulin asumaan oikeaan yhteisöön. Helen ja Ant ovat kantaneet minulle lounaita ja päivällisiä collegen keittiöstä sekä käyneet aina välillä kyselemässä vointiani. Collegen keittäjät ovat selvästi säälineet tyttöparkaa ja ladanneet tarjottimille valtavat määrät ruokaa. Vaikka sairastaminen on ikävää, on vaikeaa vaipua kovin syvälle itsesääliin, kun ystävällinen huonepalvelu toimittaa ovelle suklaakakkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti