Aika on purkaa...

Koska olet päätynyt tänne blogiini, lienet tietoinen, että olen kahden viikon kuluttua lähdössä kuningattaren maille Durhamin yliopistoon teologianhistorian jatko-opiskelijaksi. Tällä hetkellä huhkin kreikan äärellä ja pohdin, hirvittääkö minua vähemmän Maksimos Tunnustajan Ambiguan italiankielinen käännös vai Evagrioksen Kefalaia gnostikan syyria–saksa-rinnakkaistekstilaitos. Jostain pitäisi nimittäin aloittaa.

Jotkut ovat toivoneet, että pitäisin Suomeen jääneet ystävät ja kollegat (monessa tapauksessa synonyymisiä) ajan tasalla akateemisista seikkailuistani, kirjoittaisin oppimastani ja jakaisin teologisia oivalluksiani. Todetaan nyt ihan ensin, että noita viimeisimpiä en edes uskalla luvata! Myös kahteen ensimmäiseen suhtaudun hieman varauksella. Ensinnäkin minun on aina ollut vaikea jakaa puolivalmiita, ohimeneviä akateemisia ajatuksenpoikasiani. Minua ujostuttaa kirjoittaa prosessi kiveen (tai edes blogiin) siinä vaiheessa, kun se on vielä intuitioiden sekamelskaa.

Mutta vielä painokkaammin haluan sanoa, etten tällä hetkellä tarvitse elämääni yhtään enempää

poleemisia keskusteluita,

kristittyjen välisiä erimielisyyksiä,

älyllistä kikkailua

enkä

kirjaviisautta.

Noilla kaikilla saan joka tapauksessa täyttää hereilläoloaikani seuraavan kolmen vuoden ajan, sillä olen mennyt sekaantumaan projektiin, jossa päivät päästään luetaan menneiden aikojen intellektuellien ja ärsyyntyneiden piispojen kiistakirjoituksia (jokainen teologianhistoriaa lukenut tietää, että patristisena aikana teologiset ristiriidat kärjistyivät pahimmillaan siinä määrin, että nyrkit heiluivat Nikean pimeillä kujilla!), analysoidaan puhki käsitteitä ja kirjoitetaan sivukaupalla teologista hienosäätöä, jota sitten vatvotaan enemmän tai vähemmän kriittisessä hengessä muiden vastaavaan hulluuteen vajonneiden kanssa.

Tai no, rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että kirkkoisien kirjoituksista löytyvät myös eräät kauneimmista ja lempeimmistä uskonelämän kuvauksista. Varma valinta ovat ensirakkauteni syyrialaiset isät, joiden jutut saavat raavaan miehenkin kyynelehtimään. Siis syyrialaiset isät miinus Afrahat – paitsi jos uni ei meinaa tulla.

Ja pakko sanoa, että olen kyllä vuosien varrella vatvonut teologiaa voittopuolisesti hyvässä hengessä ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole vain älykköjä vaan myös ihan oikeasti viisaita ja – mikä parasta – hauskoja!

(Ja turha kai on peitellä sitäkään, että jossain kaikkien suojamuurieni takana sykkii systemaatikon sydän, joka nauttii väittelyistä, knoppitiedosta ja päättymättömästä käsitteenmäärittelystä. Minulle ei tarvitse juottaa kovin paljon olutta huomatakseen, että tykkään kyllä puhua teologiasta, myös sen periferisistä, irrelevanteista ja adiaforisista detaljeista. Joskus liiankin suurella suulla.)

Tällä kaikella yritän kuitenkin sanoa, että olen astumassa elämänvaiheeseen, jossa saan joka päivä kirjoittaa akateemisesta teologiasta ja toivoakseni myös akateemista teologiaa. Kaikesta höpöttelystäni huolimatta en tietenkään pidä sitä vähäarvoisena kutsumuksena ja pienen vastustelun jälkeen olen varovasti tullut siihen tulokseen, että juuri sitä haluan nyt kokopäiväisesti tehdä. Mutta koska saan tehdä sitä kokopäiväisesti, harjoitan mielelläni jotain muuta kirjallisuudenlajia täällä blogissa.

Teologiystävät. Ehkä jo ymmärsittekin. Tämä ei nyt siis sitten ole mikään yliopistoteologinen blogi. Olette todennäköisesti ainoita, jotka voivat ilmoituksestani pettyä.

Olen nyt rajannut aiheeni ja nöyrästi osoittanut lähestymistapani puutteet. Negatiivinen määrittely on siis suoritettu. Jos vielä haluat palata Hengelliselle niitylle, ensi kerralla lupaan määritellä positiivisesti, mitä tästä blogista saattaa tulla.