All Saints

Olen juuri viettänyt puoli tuntia etsien sopivaa sanakirjamääritelmää tämän postauksen alkuun. Blogijutun aloittaminen aihetta käsittelevällä, usein jollain tapaa koomisella sanakirjamääritelmällä on varmasti jo eräs internet-maailman kliseistä, mutta minusta se on hyvä klisee. Tai se olisi hyvä klisee, jos sanakirjat haluaisivat määritellä asian niin, että se sopisi minun tarkoituksiini – eli ei esimerkiksi näin:

saint
/saynt
noun 1 a person who is acknowledged as holy or virtuous and regarded in Christian faith as being in heaven after death.
2 a person of exalted virtue who is canonized by the Church after death and who may be the object of veneration and prayers for intercession. 3 (informal) a very virtuous person. (Oxford English Dictionary)

Jos olisin ollut tarpeeksi nöyrä, olisin aloittanut etsimisen suoraan Wikipediasta. Artikkeli "Saint" alkaa ihan yhtä epätyydyttävästi kuin muutkin vastaavat: "A saint is a holy person. In various religions, saints are important people who are believed to have exceptional holiness." Mutta viimein kärsivällinen lukija palkitaan, ja yhtäkkiä olen kovin kiintynyt omaan haaleaan kirkkokuntaani:

"In the Lutheran Church, all Christians, whether in heaven or on earth, are regarded as saints."

Siinä ne pyhät, joista tämä blogi puhuu – paitsi että aion pelata vielä toisenkin kirkkokuntakortin. Luterilaisena (ja erityisesti erääseen tiettyyn herätysliikkeeseen kallellaan olevana luterilaisena) minulla ei ole mitään sanomista siitä, kuka on tosi kristitty. Siksi lienee turvallisinta niputtaa kaikki ihmiset alustavasti pyhien kategoriaan. Tulkoot sitten itse protestoimaan. (Ehkä vielä luterilaisempaa olisi niputtaa kaikki vastaantulijat syntisten kategoriaan, mutta "Syntisistä ja yksinkertaisuudesta" on huonompi sanapari ;))

Lupaukseni bloggailla "pyhistä" tarkoittaa siis ennen kaikkea sitä, että haluan puhua ihmisistä. Tai en edes tietoisesti halua vaan todennäköisesti puhun joka tapauksessa, mikäli vanhoista blogeistani voi mitään päätellä. Niissä seikkailevat pianonsoitonopettajat, syyrian kielen luennoitsijat, teologian professorit, Arkki-yhteisöjen jäsenet, punahattuiset mummot, vastaeronneet intiaanikanootin omistajat, Polly Pocketeilla leikkivät kaksivuotiaat, katoliset anarkistit ja yleisöpuhelimeen kimittävät mammanpojat. Äskettäin löysin vanhasta vihosta muistiinpanojani Saksan-kesältä 2008. Olin ollut aikeissa kirjoittaa blogipostauksen yhteisöömme ilmaantuneesta tsekkiläis-italialaisesta sirkustaiteilijapariskunnasta ja tehnyt valtavalla pikkutarkkuudella muistiinpanoja kummankin boheemista ulkonäöstä ja hurmaavasta puhetavasta sekä siitä sadunomaisesta tunnelmasta, joka heitä ympäröi. "Kun Lenka [mustalaishame, nippu kiliseviä rannekoruja, käheä tupakoitsijan ääni, jatkuva elehdintä] kuvailee kaihoisasti kotikaupunkiaan Prahaa, minulle tulee tarve päästä sinne välittömästi!" Harmi, ettei sitä blogipostia koskaan nähty. (Eräät saattavat muistaa, millaisen käänteen kesäni sittemmin sai ja miksi minulla oli yhtäkkiä niin kovin vähän aikaa bloggaamiseen ;))

Näyttää siltä, että alitajuisesti kirjoitelmani rakentuvat melkein aina ihmisten ympärille. Myös tietoinen minäni tunnistaa, että ihmiset ja heidän elämäntarinansa ovat kiinnostuksenkohteideni kärkisijoilla, vaikka se kuulostaa banaalilta ja vaikkei sitä aina käytöksestäni huomaa. Juuri siksi ikävöin välillä lapsellisen sentimentaalisesti kesätyötäni Mikkelin keskussairaalan käytävillä ja meinaan ilmoittaa Durhamiin, että apurahan voi antaa jollekin muulle.

Lisäksi blogini alaotsikko on muistilappu minulle. Ensinnäkin se muistuttaa, millaisten lasien läpi kanssaihmisiä pitäisi katsella. (Kaikki ymmärtävät, ettei muistilappuja tarvita niistä asioista, joiden tekeminen sujuu melkein huomaamatta, vaan ennen kaikkea niistä, jotka helposti unohtaa.) Toiseksi se muistuttaa, että kanssaihmisiä ylipäätään pitäisi katsella! Viime kevään istuin luolassani näkemättä juuri ketään. Joka toinen Facebook-statukseni oli mallia: "... on kadonnut paperipinoon. Pahoittelen, ystävät! Nähdään taas kuukauden kuluttua!" Kevään gradu- ja jatko-opintohakumylläkässä akateeminen klausuuri oli ehkä hetken välttämätön. Mutta tekikö se iloiseksi? Ei todellakaan. Herralle kiitos pienestä kummipojasta, joka jotenkin onnistui ryömimään yhä uudelleen myös erakonelämääni!

Sosiaalisesti motivoituvana ihmisenä minun on vaikea perustella itselleni, miksi en ryhtynyt papiksi, ellen pysty selittämään, mitä hyötyä tai iloa tutkimuksen tekemisestä on sille yhteisölle, jossa elän. Tänään istuin erään pöydän ääressä tutustumassa fransiskaanisäännön varhaisvaiheisiin. Aihepiiriä tutkinut David Flood on todennut, että eräs fransiskaaniliikkeen ensimmäisistä peruspilareista tiivistyy iskulauseeseen: "We work and we share." Suomeksi fraasin voisi hieman täydentäen kääntää: "Me teemme työtä ja jaamme sen hedelmiä." Minun työni on ainakin seuraavat kolme vuotta tutkimustyö. Mutta mitä ovat sen hedelmät? Ja miten ihmeessä niitä voi jakaa?

Olisin paljon vähemmän huolestunut, jos saisin opiskella Platonin Akatemiassa ja käyskennellä puutarhan käytävillä vaihtamassa ajatuksia kollegojeni kanssa. (Eräälle kollegalleni totean ilahtuneena, että ajateltuani äskeisen ajatuksen ääneen kirjansuunnittelukävelymme näyttäytyy yhtäkkiä aivan uudessa valossa!) Olisin paljon vähemmän huolestunut, jos opintojani rytmittäisi jokin käytännön palvelutehtävä, joka toisi tasapainoa elämääni ja pakottaisi minut soveltamaan oppimaani.

Valitettavasti 2010-luvun akateeminen maailma vilisee kauhutarinoita riitaisista tutkimusyhteisöistä ja norsunluutorneihinsa juuttuneista putkiaivoista.

Kun lupaan bloggailla pyhistä, muistutan samalla itseäni, että olen kolme seuraavaa vuotta sitoutunut myös tulemaan ulos tutkijankammiostani. On onttoa olla teologi, jos kaikki opittu jää vain tiedostoiksi tietokoneeni syövereihin, jos en suostu oppimaan muualta kuin kirjoista ja jos lukemani ei millään tavalla vaikuta siihen, miten tarkastelen yliopiston ulkopuolista maailmaa. Olen tekopyhä ääliö, jos luen kaikki päivät pyhästä Gregorios Nyssalaisesta ja pyhästä Maksimos Tunnustajasta, mutta minulta ei jää aikaa oman yhteisöni pyhille.

Siksi haluan pitää blogia eletystä teologiasta ja elävistä pyhistä. Kansankielellä arjesta ja ihmisistä.