Ei tehrä tästä ny numeroo

Eilen Pakilan mökissäni vietettiin läksiäisiä. Nyt istun rääppimässä Marjaanan tekemää kesäkurpitsakakkua (taivaallista kahvin kanssa!). Keittiössä velloo suloinen juhlanjälkeissekamelska, ja tuossa puolen metrin päässä Maunulan viina-asiantuntijan tuoma Koskenkorva-pullo tuijottaa minua haastavasti. Luultavasti juon siitä vielä Pakila–Maunulan teologisen yhdistyksen maljan ja sijoitan sen sitten johonkin hyvään kotiin, vaikka kyllähän tuo suomalaisturistin matkatavaroihin kuuluisi. Kuka tietää, mitä se Agricolakin naukkaili Wittenbergiin matkatessaan... (Olen muuten melko lailla saman ikäinen kuin reformaattorimme lähtiessään, ja hänenkin opintonsa kestivät kolme vuotta. Saa nähdä, millaisia villityksiä tuon mukanani kanaalin takaa!)

Olen edelleen ihan vaikuttunut spontaanista lauluesityksestä, jonka sain illan viimeisiltä lähtijöiltä. Kaikessa hämäännyksessäni kruunasin sen tietenkin sanomalla jotain niinkin typerää kuin: ”Älkää unohtako minua! Minäkään en unohda teitä – ehkä ;)” Niin minulle käy yleensä aina, kun tunnen, että nyt pitäisi sanoa jokin yhtä aikaa vilpitön ja arkkityyppinen fraasi (sano jotain! sano nyt jotain! nyt! kohta on liian myöhäistä! sano nyt, kuinka kaunis se hetki oli, vaikka olet niin pöllämystynyt, ettei kasvoiltasi pysty lukemaan mitään! sano se!). Voin vain luottaa siihen, että tutut ihmiseni tietävät, kuinka hankalaa minun on olla huomion keskipisteenä tilanteissa, joissa odotetaan tietyntyyppistä tunneilmaisua tietyssä juhlallisessa struktuurissa. (Häistäni tulee varmasti aikamoinen spektaakkeli, jos sinne asti päästään!) Vaikka hämäläinen mielenlaatu on savolaisstadilaiselle persoonalleni suuri mysteeri, ”Ei tehrä tästä ny numeroo” voisi hyvin olla myös minun tunnuslauseeni – sillä varauksella, että teen mielelläni numeroa kaikesta yhdentekevästä.

Ehkä tutut ihmiset kuitenkin tietävät, että olen typerien heittojeni alla herkkä. Säikähdän, kun eteisessäni lauletaan jäähyväislaulua ja muutos heijastuu ystävieni kasvoilta, sillä olen yrittänyt kertoa itselleni sellaista tarinaa, että koko lähtö on pikku juttu. Suojelen itseäni kiinnittämällä katseeni määrätietoisesti siihen, milloin seuraavan kerran nähdään. Oli se sitten ensi jouluna tai... noh... sitten kun nähdään – sillä varmasti me vielä nähdään. Kehotan ihmisiä tulemaan kylään. Revin vielä yhden vitsin akateemisesta viitastani. Asetan päällimmäiseksi ajatuksen, että Suomi on koti ja tottakai tulen taas takaisin kotiin. Keskityn siihen, mikä jatkuu, ja yritän unohtaa sen, mikä katkeaa.

Juhlalliset jäähyväiset tunnistan vain ulkomaan oleilujen viime hetkiltä, kun eron lopullisuus on tuntunut niin painavalta, että jopa minä olen luhistunut siansilmäiseksi nyyhkyttäväksi mytyksi tai saanut sellaisen paniikkireaktion, että saattajani on vuorostaan joutunut turvautumaan typeriin kommentteihin ja ihmetellyt, keskitysleirillekö tässä ollaan menossa. Usein noihin hetkiin on kuulunut laulu. Hirveinkin Youtubeen ladattu Geh unter der Gnaden panhuiluversio alkaa yhä välittömästi kutitella kyynelkanaviani. Ja kuinka monta kertaa sainkaan Kanadassa laulaa ja lopulta myös itse kuulla:

May the blessings of God rest upon you,

may God's peace abide in you.

May God's presence

illuminate your heart.

Now and forever more.

Kun täällä Helsingin eteisessäni nyt lauletaan jäähyväislaulua, minulle tulee epävarma olo. Eivät nämä ole mitkään lopulliset jäähyväiset. Eikö nyt ollutkaan selvää, ettei kyse ole mistään suuresta? Kai te tiedätte, että olen tulossa takaisin? Enkö voikaan enää kertoa itselleni sitä tarinaa, jossa arki jatkuu oikeastaan ihan samanlaisena – mitä nyt satun olemaan melkein kolmen tuhannen ajokilometrin päässä. Ehkä se on lähtijän itsesuojelua. Pää menee vähän sekaisin jos pohtii liikaa sitä, että jättää taakseen kaikki ne ihmiset, jotka arkea kannattelevat.

Mutta suuri kiitos teille laulajat ja muut läksiäisvieraat. Tietenkin tässä on kyse ihan oikeasta lähdöstä ja isosta muutoksesta. On paljon ihanampaa lähteä matkaan läksiäisten jälkeen ja vieläpä laulun saattelemana, kun ei tarvitse miettiä, sanottiinko tässä nyt hyvästejä vai ei. Tai huomasikohan kukaan, että muutin pois kolmeksi vuodeksi. Ei tarvitse olla kovin pitkälle edennyt antropologian opiskelija havaitakseen, että rituaali teki sen, mikä rituaalin pitääkin tehdä: toi ihmiset yhteen, seisoi merkkinä vanhan ja uuden rajalla sekä tiivisti suuren muutoksen pieneen hetkeen.

Tämän kaiken ehdin ajatella jo silloin, kun seisoin kuistillani vilkuttamassa.

Ja silti unohtumaton vuorosanani vyöryy kohti kuin raiteilta suistunut juna:

”Älkää unohtako minua! Minäkään en unohda teitä – ehkä!”

Tarkoitin siis:

Kiitos ihanasta illasta, yhdessäolosta, tuliaisista ja laulusta!

Tietenkään en unohda teitä!

(Ja jouluna nähdään!)