Se alkoi farkkutakista...

Koska ihmisellä ei koskaan voi olla liian kiire, täsmälleen samaan aikaan, kun itse olen lähdössä Englantiin, vanhempani ovat muuttamassa pienempään asuntoon. Se tarkoittaa, että olen koko kesän saanut tutustua lapsuudenkotini arkeologisiin kerrostumiin, jotka ovat aikoinaan jääneet elämään omaa elämäänsä, ja yrittänyt estää trollien, posliinikissojen, 90-luvun fleece-pusakoiden ja rikkinäisten sukkahousujen vaelluksen vanhempieni uuteen asuntoon.

Viime viikonloppuna jostain Cats-musikaalin mainospaidan, kulahtaneen tuubitopin ja avaamattomien villatrikoiden takaa putkahti farkkutakki, jonka olin löytänyt ennenkin ja työntänyt aina takaisin hyllyn perukoille.

Toisaalta se on hyvä farkkutakki. Laadukas. Siisti. Parhaimmillaan hyvin istuva. Sellainen takki, jota ei millään viitsi heittää pois edes siinä vaiheessa, kun suuret puhdistukset ovat pyyhkineet vaatekaapin yli jo ainakin viisi kertaa ja vieneet mennessään sen muut aikalaiset. Takki, jota säästää siinä toivossa, että se joskus vielä näyttää hyvältä. Vaikka juuri silloin denim näyttää kammottavalta. Tai ainakin siisti, kuluttamaton, tyköistuva denim näyttää kammottavalta. Tai on sellainen sesonki, että jalassa on koko ajan farkut, ja denim + denim vasta näyttääkin kammottavalta!

Jos on oikein sinnikäs, lopulta alkaa olla yhä vaikeampi muistaa, mikä tässä nyt muka oli niin kamalaa. On ihan pakko kokeilla...

Kun löysin farkkutakin, muistin yhtäkkiä myös valokuva-albumin, joka osui silmiini hiukan aiemmin tässä samassa arkeologisessa operaatiossa. Kokosin sen syyskesällä 2001, kun olin lähdössä vaihto-oppilaaksi Italiaan. Vaihto-oppilasjärjestö oli neuvonut, että kielimuurin murtamisessa saattaisi auttaa albumi, joka sisältää kuvia koto-Suomesta: perheestä, ystävistä ja asuinympäristöstä.

Kävin hakemassa albumin ja totesin, että muistin aivan oikein: eräässä kuvassa kykki tyttö farkkutakissaan...

Muistan hyvin tuon loppukesän illan Gallén-Kallelan Tarvaspään rannassa, kivenheiton päässä lapsuudenkodistani, jota nyt pakkaan pahvilaatikoihin. Olin juuri päässyt osalliseksi tyylikkään kummitätini Titin hyväntahtoisuudesta ja saanut käydä valitsemassa uusia vaatteita matkaa varten. Olin ostanut vaaleanruskean salmiakkiruutuneuleen, beiget housut ja farkkutakin. Benettonia ja Mexxiä, sen ajan muotimerkkejä, joita äiti ei yleensä suostunut ostamaan. Koska italialaiset ovat tunnetusti elegantteja, minun piti tietysti pukeutua uusimpiin vaatteisiini Italian-albumia varten. (Pakko tosin myöntää, että haltiakummin avusta huolimatta Tuhkimo jäi auttamatta kakkoseksi!)

Albumista löytyi kuva myös uskollisesta valokuvaajastani, joka itse edellisen vuoden vaihto-oppilaana ymmärsi yskän ja lähti kanssani kävelylle. Tämän kuvan otin minä tuona samana iltana:

Lisäksi kuvakokoelmaan olivat itseoikeutetusti päätyneet seuraavat neidot:

Näissä kuvissa he poseeraavat nuhruisessa hotellihuoneessamme Lontoossa kesällä 2001, hieman ennen lähtöäni Italiaan.

Italian-vuosi oli elämäni käännekohta, joka jätti minulle levottomat jalat. Nyt syyskesällä 2011, tasan kymmenen vuotta myöhemmin, olen jälleen lähdössä – pitemmäksi aikaa kuin ikinä aiemmin.

Mutta, hassua kyllä, nyt syyskesällä 2011 tuo uskollinen valokuvaajani on yhä uskollinen valokuvaajani. Hänen uudempi otoksensa komeilee tämän blogin kesäisenä profiilikuvana. Kävimme viime viikolla elokuvissa, ja ahkerana bloggarina hän patisti minua palaamaan blogin ääreen. Me molemmat tiedämme, millaista on lähteä ja jäädä, ja voimme olla varmoja, ettei Espoo–Durham ole sen kummempi kuin Harjavalta–Helsinki, Santo Domingo–Helsinki, Helsinki–Rooma tai Santo Domingo–Whycocomagh. Johan tässä oltiinkin kummallisen kauan samoilla seuduilla.

Ja, hassua kyllä, tuon pirteän blondin kanssa kävin syömässä tässä ihan äskettäin. Puhuimme putkiremontista, joka mutkistaa hänen elämäänsä, ja menimme Stockmannille ostamaan kynsilakkaa. Spar-kassiin pukeutuneen tytön taas näin viimeksi pari päivää sitten. Tällä kertaa en tosin ottanut kuvaa vain hänestä vaan myös hänen pojastaan, minun kummipojastani. (No, myönnetään, otin 500 kuvaa...) Nuo tytöt osasivat ostaa lentolipun Lontooseen jo vuonna 2001 ja muovipussiin kääriytyneen nähtiin jopa asuvan siellä keväällä 2008, joten minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö he laskeutuisi Heathrow’lle taas aivan lähiaikoina.

Minulla ei ollut lukioikäisenä kovin paljon kavereita. Italian-albumini ystäväsivuja ei siis ollut kovin monta. Nyt jälkiviisaana voin kuitenkin todeta, että mitäpä siitä, kun ne ystävät olivat sellaisia, että nyt kymmenen vuotta myöhemmin aion jälleen ottaa mukaan heidän kuvansa.

Sillä kielimuurin murtamisessa saattaa auttaa albumi, joka sisältää kuvia koto-Suomesta.

Ja joskus saattaa tulla ikävä.