Nenä

Menneen viikon aikana koko elämäni on pyörinyt nenäni ympärillä. Tilanne on ollut hieman kummallinen, sillä nenä ei ole koskaan saanut minulta minkäänlaista erityishuomiota. Se ei ole ollut sen enempää kasvojeni kaunistus kuin inhokkiruumiinosa, jonka olisin halunnut vaihtaa parempaan. Tällä viikolla olen herännyt aamuisin ihmettelemään, kun koko vasen sieraimeni on ollut verihiutaletökön peitossa (not so hot...); pohtinut, suostuuko nenäni näyttämään edes suunnilleen katseenkestävältä niin kauan, että ehdin käydä syömässä julkisessa tilassa aiheuttamatta kuvotusta kanssaihmisissä; hoivannut, hautonut ja kylvettänyt nenänpäätäni kuin nirsoa day spa -asiakasta; pelännyt, että koko klyyvari tulehtuu, ja sitten helpottuneena todennut, ettei niin taidakaan käydä.

Niin, rakkaat isovanhemmat ja muut tällaisiin asioihin kenties varauksella suhtautuvat lukijani. Kun seuraavan kerran tapaamme, tulette huomaamaan, että minulla on nenälävistys. Saatte ajatella siitä ihan mitä vain, mutta tässä vaiheessa ei enää oikein voi perääntyä. Voin kuitenkin luvata, ettei kyseessä ole mikään hirmuinen rustonrunnojapiikki tai edes kunnioitettava nenärengas, vaan piskuinen köyhän naisen timantti.

Kyseessä ei myöskään ollut mikään hetken mielijohde. Muistan nenäkoruhaaveeni putkahtaneen ilmoille ensimmäistä kertaa kesällä 2005, kun istuin Helsinki-Vantaan lentokentällä Peking - Oslo-välilaskun pituisella kahvilla norjalaisen ystäväni Annhildin kanssa. Annhildin nenänpieleen oli sitten yhteisen Italian-vuotemme ilmestynyt hohtava kivi. Samana syksynä tuijotin Unicafessa paljon minua coolimman opiskelukaverini säihkyvää nenää. Puhuimme hyvän aikaa nenälävistyksistä, ja huolimatta siitä, että keskustelukumppanini oli hieman epäileväinen, sopisiko moinen minulle, päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Kotona etsin Googlesta helsinkiläisiä lävistäjiä ja selvitin kaikki toimenpiteen yksityiskohdat oikeanlaisista neuloista suolavesihuuhteluihin. Olin jo valmis varaamaan ajan, kunnes minulle vähitellen selvisi, että kaikki itseään kunnioittavat lävistäjät olisivat tuohon aikaan halunneet iskeä sieraimeeni ihan oikean renkaan. Thanks, but no thanks.

Mutta haave jäi. Vuosien varrella ihastelin säihkyviä neniä Arkki-yhteisöjen arjen tuoksinassa ja yliopiston käytävillä. Vaikka olisi varmaan ollut kypsää ja asiallista päästä mieliteon yli jo tämän elinvuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla, minusta nenäkorut näyttävät edelleen ihan yhtä kauniilta kuin seitsemän vuotta sitten.

Sitten tulin Durhamiin ja lokakuusta asti olen istunut melkein päivittäin ruokalassa Sonyan nenää vastapäätä. Sonyan nenäkoru kertoo tarinaa Pakistanissa vietetystä lähetyslapsuudesta ja siskojen välisestä yhteenkuuluvuudesta. Vaikka oma lapsuuteni olikin melko tasaista länsimaista laatua (ja Etelä-Saksassa asuneen pitäisi kai ennemmin fiilistellä nahkahousuja kuin nenäkoruja), hetkessä olin taas todennut: "I've been thinking about having my nose pierced, too."

Olen huomannut, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: haikailijoita ja toimeentarttujia. Itse kuulun ensimmäiseen luokkaan. Joka toinen lauseeni alkaa: "Olisi kiva, jos..." tai "Olen vähän miettinyt, että..." tai "Haluaisin joskus..." Ja sitten ei kuitenkaan tapahdu mitään. Eikä se haittaa yhtään, sillä en edes muista, minkä epämääräisen toiveen tai suunnitelman puolikkaan olen viimeksi ilmoille huokaissut. Kiinnostavia tilanteita syntyy vasta, kun kuvioihin ilmestyy toimeentarttuja. Esimerkiksi ystävä, joka ilmoittaa, että olen muuten lähdössä kanssasi sinne Lähi-itään - koska varataan liput?! Tai ystävä, joka yhtäkkiä buukkaa sinut tapahtumaan, jonne olit joskus ohimennen suunnitellut meneväsi. Ehkä. Ja sitten olit jo unohtanut koko jutun.

Tai tässä tapauksessa ystävä, joka sanoo: "Great! I'll come with you!" Ja parin päivän päästä: "Do you already know where you can get your nose pierced?"

Apua.

Eikä asia jäänyt tähän. Collegen mikrokosmoksessa pienimmätkin uutiset kiinnostavat kaikkia. Epämääräiset huhut muuttuvat totuudeksi. "Are you pierced yet?" kysyi Helen facebookissa, kun emme olleet nähneet toisiamme koko päivänä. "I hear you're getting a nose piercing", ilmoitti jossain tuttavapiirini ulkoreunalla sijaitseva miekkonen collegen lauantaibrunssilla. Minun "olen vähän miettinyt, että joskus ehkä kenties saattaisin..." -spekulaationi oli hetkessä paisunut vakavaksi suunnitelmaksi. Lupaus oli lunastettava...

Koska Durhamin lävistyspaikat paljastuivat a) kulahtaneeksi kauneushoitolaksi, jossa selvästi asiaan perehtymätön täti-ihminen kosketteli koruja paljain käsin ja halusi ampua niitin nenääni lävistyspistoolilla (EI!!) b) pelottavaksi äijätatuointimestaksi, joka lienee suunnattu pikemminkin sadomasokismista kiinnostuneille Helvetin enkeleille kuin keskiluokkaisille teologinörteille, suuntasin katseeni Newcastleen. Netistä löysin Blue Lotus -liikkeen, jota ihmiset kehuivat ammattimaiseksi ja helposti lähestyttäväksi. Tulkitsin jälkimmäisen tarkoittavan, että kyseinen paikka sopi myös ei-katu-uskottaville kolmeakymppiä lähestyville teologianhistorian tohtoriopiskelijoille, ja pyysin Sonyaa ja Heleniä lähtemään taustajoukoikseni. Heitä ei tarvinnut kehottaa kahdesti.

Niinpä viime lauantaina junailimme Newcastleen ja pienen harhailun jälkeen löysimme Sinisen Lootuksen. Se osoittautui siistiksi ja maanläheisellä tavalla tyylikkääksi paikaksi, jonka vastaanottotiskin takana iloinen läpensälävistetty miekkonen totesi, että seuraava vapaa aika oli vasta kahden tunnin kuluttua. Laitoin nimen paperiin. Sitten alkoi piinaava odotus, jonka aikana ostaa täräytin edesvastuuttomassa tilassa kalliit nahkasaappaat ja onnistuin uskottelemaan itselleni, että menisin varmasti kipushokkiin. Onneksi Helen ja Sonya olivat mukana, ja uskottavuuteni varjelemiseksi minun oli lopulta palattava lävistettäväksi, kun aika koitti.

Lävistäjä oli reipas nuori nainen, joka selitti minulle toimenpiteen yksityiskohdat - muttei kuulemma ihan kaikkia, etten olisi hermostunut liikaa. Valitsimme yhdessä läpikuultavan "timantin", ja sitten istahdin hammaslääkärin tuolin ja psykiatrin sohvan risteytystä muistuttavalle istuimelle ja keskityin pelkäämään pahinta. Tähän tapaan:

 

Sonya piti minua yhdestä kädestä ja Helen toisesta. Suljin silmäni ja tunsin, kuinka lävistäjä pingotti sieraimeni toimenpidettä varten. Odotin viiltävää kipua... verta... draamaa...

"And that was it!" huudahti lävistäjä yhtäkkiä iloisesti. Häh?! En ollut tuntenut mitään. MITÄÄN! "Was that really it?!" sopersin hämmentyneenä. Sonyaa ja Heleniä nauratti. Lävistäjääkin nauratti. "You're a toughie", hän kommentoi. Hämmennykseni muuttui vähitellen euforiaksi. Katsoin peiliin, ja toden totta sieraimessani kimalteli se sama koru, jonka olin juuri itse valinnut. Hetken aikaa olin mielestäni maailman tyylikkäin nainen. Olin vielä muissa maailmoissa, kun lävistäjä antoi minulle jälkihoito-ohjeet, kehotti tulemaan jälkitarkastukseen neljän viikon kuluttua ja iski lopuksi käteeni Chupa Chups -tikkarin, joka kuulemma auttaa rauhoittumaan lävistyksen jälkeen.

Jälkikäteen Helen kuvaili antaumuksella, kuinka nenäni läpi oli työnnetty "jättiläismäinen muoviputki" eikä ilmeeni värähtänytkään. Onneksi en ollut näkemässä...

Vaikka myöhemmin pääsin tekemisiin kaikenlaisten rupimuodostelmien kanssa, lävistykseni oli koko ensimmäisen päivän mitä siistein, joten sitä kelpasi esitellä jokaiselle vastaantulijalle. Sen jälkeen, kun nenäni oli läpäissyt traditionaalisten englantilaisten puolituttujeni, suomalaisten miespuolisten pappikavereideni ja minua paljon trendikkäämpien naispuolisten ystävieni syynin, saatoin viimeinkin uskoa, että lävistyksen ottaminen taisi olla hyvä idea - eikä esimerkiksi säälittävä ikäkriisin ilmaus tai kilttityttöahdistuksen purkauma. "It is absolutely 'you'", Sonya totesi ainakin kaksi kertaa.

And that's the story of how my nose finally became 'me'!