Tuhkakeskiviikko on jo vaihtunut torstaihin, kun nyt viimein pääsen tietokoneen ääreen aloittaman paastobloggailun. En tiedä, onko koko päivän eetoksen vastaista myöntää, että minua pidättelivät tulinen linssicurry, punaviini ja nauru. Sen sijaan tuhkaristi jäi tänään kokonaan saamatta, sillä Helen ja minä erehdyimme kuulopuheiden perusteella menemään väärään jumalanpalvelukseen, joka osoittautui tuhkamessun sijaan tavalliseksi Evensongiksi.
Tämän illan emäntä ja isäntä, Amanda ja Gerry, ovat melko tuore aviopari - filosofi ja maantieteilijä. Ensin mainittu on juuri saanut väitöskirjansa loppuun ja jälkimmäisen tutkimustyö on loppusuoralla. He asuvat St. Johnsin mutkikkaiden porraskäytävien uumeniin kätkeytyvässä asunnossa ja toimivat omien opintojensa ohella collegen tuutoreina. Olen tavallaan tiennyt molemmat jo syksystä saakka, mutta vasta viime aikoina olemme tutustuneet paremmin ja huomanneet, että meitä yhdistää muun muassa yhteisöelämän kaipuu. Amanda ja Gerry kuuluvat kuuluisaan skotlantilaiseen Ionan yhteisöön, jonka periaatteita he yrittävät elää todeksi college-arjen keskellä. Lisäksi yksi Gerryn veljistä asuu parhaillaan Arkki-yhteisössä, joten heillä on kosketuspintaa myös minulle tuttuun elämänmenoon. Olen ollut yllättynyt ja ilahtunut yhteisöllisistä sukulaissieluistani, enkä ole myöskään pannut pahakseni, että ystäväpiiriini on viimein liittynyt ihmisiä, jotka ovat lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä.
Yhteinen curry-iltamme oli ensimmäinen vierailuni uusien ystävieni kotiin. Jotenkin aavistelen, että tuhkaristin tahaton vaihtuminen dhaliin, palak paneeriin ja iloiseen illanviettoon oli ehkä sittenkin sopiva aloitus paastonajalle. Hävettää myöntää, mutta katumuksen merkki otsassani olisin saattanut hyvinkin aloittaa hurskastelevan "tää on siis niin koskettavaa ja merkityksellistä" -hehkutuksen. Kantanut ylpeänä symbolia, jonka pitäisi ennen kaikkea muistuttaa, ettei minun ole syytä ylpeillä mistään - vähiten itsestäni. Nyt sain Evensongista lopulta ihan saman paastoon johdattavan hengellisen annin kuin varsinaisesta tuhkamessusta, mutta minun oli pakko tyytyä sirottelemaan tuhkaa omassa sielussani ilman todistajia. Sen jälkeen pääsin iloitsemaan vieraanvaraisuudesta ja yhteisestä ateriasta.
Paastoamisen, omahyväisen hurskastelun ja vieraanvaraisuuden välinen tasapainottelu ei suinkaan ole uusi ilmiö. Jo tiukasta askeesistaan tunnetut varhaiset kristilliset erämaakilvoittelijat korostivat, ettei paasto saa estää vieraanvaraisuuden hyveen toteutumista ja ateriayhteyttä. Lähimmäisenrakkaus on tärkeämpää kuin omasta hartauden harjoituksesta kiinni pitäminen. Epäonnistuneet suunnitelmat ja itse asetetuista tavoitteista joustaminen opettavat nöyryyttä. Ja siitä näissä viikoissa on lopulta kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti